XLIX.
MARIE GASTON DANIEL D'ARTHEZILLE.
Lokakuulla 1833.
Rakas Daniel.
Tarvitsen kaksi todistajaa häätilaisuuteeni; pyydän teitä sentähden saapumaan luokseni huomenillalla ystävämme, tuon hyvän ja suuren Joseph Brideaun kanssa. Hänellä, josta on tuleva vaimoni, on aikomus elää kaukana erillään maailmasta ja täysin tuntemattomana; hän on aavistanut rakkaimmat toivomukseni! Te ette ole aikaisemmin saanut tietää mitään rakkaudestani, te, joka olette ollut elämäni köyhyyden ja kurjuuden lieventäjä; mutta kuten ymmärtänette, on tämän asian ehdoton salassa pito ollut välttämätön. Siinä myös syy, miksi me vuoden päiviin niin harvoin olemme tavanneet toisiamme. Päivää jälkeen naimisiin menoni eroamme jälleen pitkäksi aikaa. Teidän sielunne, Daniel, on kyllä kykenevä ymmärtämään minua; ystävyys on säilyvä ilman ystävääkin. Kentiespä myös joskus tarvitsen teitä; mutta kodissani en kuitenkaan ota teitä vastaan. Myöskin tässä suhteessa on hän noudattanut minun toivomuksiani. Hän on minun tähteni uhrannut sen ystävyyssuhteenkin, joka on hänen ja erään hänen lapsuudenystävänsä välillä, joka on hänelle kuin todellinen sisar; minun on puolestani täytynyt uhrata hänelle oma ystäväni. Huomaatte varmaankin jo tästä, mitä nyt olen kertonut, että kysymyksessä ei ole tavallinen intohimo, vaan ehjä, täydellinen, jumalallinen rakkaus, joka on perustettu kahden toisiaan lähellä olevan, ja toisiinsa täten sitoutuvan olennon sielujen sukulaisuudelle.
Minun onneni on puhdas, ääretön; mutta kun maailmaa kerran hallitsee sellainen salainen laki, joka kieltää meitä omistamasta täydellistä, sekoittumatonta onnea, niin on minun sieluni pohjalla eräs ajatus, joka vaivaa ainoastaan minua ja jota hän ei tunne ja jonka kätkenkin sen salaisimpaan sopukkaan. Alituisessa puutteessani autoitte te minua siksi usein, että hyvin tiedätte, miten tuskallisessa asemassa olin. Mistä sain voimaa elää, kun toivo niin usein petti minut? Teidän elämäntaistelustanne, ystäväni, ammensin lohtua, teiltä sain hienotunteista avustusta. No niin, rakas ystävä, hän on maksanut minun musertavan suuret velkani. Hän on rikas ja minä en omista mitään. Kuinka usein olenkaan laiskuuden puuskinani ajatellut: Jospa joku rikas nainen huolisi minusta! Mutta nyt! Todellisuuden edessä ovat tuo huoleton nuoruuden pila ja nuo onnettomuuden-aikaiset, syyntakeettomat suunnittelut kaikki kadonneet. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka olenkin varma hänen sielunsa aateluudesta. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka tiedän, että juuri tämä nöyryytykseni todistaa rakkauttani, lyhyesti sanoen, hän on nähnyt, että en ole karttanut tätä alennustilaa. Tässä suhteessa olen minä pikemmin suojatti kuin suojelija. Uskon teille tämän suruni. Lukuunottamatta tätä ainoata kohtaa täyttyvät toiveeni, rakas Daniel, joka suhteessa. Olen löytänyt tahrattoman kauneuden, nuhteettoman hyvyyden. Sanalla sanoen, morsian on, kuten sanotaan, liian kaunis; hänen hellyytensä on henkevää, hän osaa suloillaan ja viehätyksellään luoda rakkauteen vaihtelua, hän on tietorikas ja ymmärtää kaikki; hän on soma, vaalea, hento ja pehmeä, niin että voisi luulla, että Rafael ja Rubens ovat lyöneet tuumansa tukkoon luodakseen naisen! En luule, että koskaan olisin voinut rakastaa ruskeaa naista yhtä paljon kuin vaaleaa; ruskeaveriköt ovat minusta aina tuntuneet epäonnistuneilta pojilta. Hän on leski, hänellä ei ole ollut lapsia, hän on kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha. Vaikkakin hän luonteeltaan on vilkas, hilpeä, uupumaton, viihtyy hän myös hyvin surumielisissä tunnelmissa. Nämä erinomaiset lahjat eivät myöskään sulje pois arvokkaisuutta tai mielen ylevyyttä: hän on kaikin puolin syvää kunnioitusta herättävä. Vaikkakin hän kuuluu kaikkein korkeimman ja pinttyneimmän ylimystön vanhimpiin sukuihin, rakastaa hän minua niin suuresti, ettei hän kiinnitä huomiota onnettomaan sukuperääni. Meidän salainen rakkautemme on jo kestänyt kauan; me olemme kokeilleet toistemme kanssa; me olemme molemmat yhtä mustasukkaisia; ajatuksemme risteilevät kuin saman ukkosen salamat. Molemmat rakastamme me ensimäistä kertaa, ja tämä ihana lemmenkevät riemuineen suo meille kaiken, mitä suinkin olemme voineet kuvitella hymyilevintä, suloisinta ja syvintä. Tunne on tuhlaten lahjoittanut meille kukkiaan. Jokainen päivämme on ollut onnesta täyteläinen ja erottuamme olemme kirjoittaneet toisillemme runoja. Ei koskaan ole edes pälkähtänyt päähäni himmentää tätä säteilevää ensikevättä millään himoitsevalla ajatuksella, vaikkakin sieluni on ollut ainaisessa käymistilassa. Hän oli leski ja vapaa; hän on erinomaisen hyvin ymmärtänyt, mikä syvä arvonanto häntä kohtaan on piillyt tässä itsehillinnässä; usein nousivat liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä. Huomaat siis kaikesta, rakas Daniel, että on kysymys todellakin korkealla tasolla olevasta olennosta. Emme ole edes vaihtaneet ensimäistä rakkauden-suudelmaa; olemme molemmat peljänneet heikkouttamme.
"Meillä on kummallakin", sanoi hän kerran minulle, "onnettomuus omallatunnollamme." "Ja mikä olisi teillä!" "Avioliittoni", vastasi hän.
Teille, joka olette suuri ihminen ja joka itse rakastatte yhtä tuon saman aateliston kaikkein harvinaisimmista ja erinomaisimmista naisista, jonka piiristä minäkin löysin Armandeni, teille riittänee varmasti jo tämä yksi ainoa sana tuon sielun avaimeksi ja samalla valkaisemaan sitä onnea, joka odottaa
ystäväänne
Marie Gastonia.