XLVIII.
PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
15 p:nä lokakuuta 1833
No niin! Ihmiset ovat oikeassa, Renée, sinulle on puhuttu totta. Olen myynyt kaupunkitaloni, olen myynyt Chantepleursin ja vuokratilat Seine-et-Marnessa; mutta että minä olisin hullu ja häviön partaalla, se on sentään liikaa. Laskekaamme. Myynnin jälkeen on Macumer-raukan omaisuudesta jälellä noin kaksitoistasataatuhatta frangia. Teen niistä sinulle, sinä kokenut sisareni, tarkasti selkoa. Yhden miljoonan olen sijoittanut kolmen prosentin arvopapereihin, silloin kun nämä olivat arvoltaan viisikymmentä frangia, ja siten olen hankkinut itselleni kuudenkymmenentuhannen frangin tulot sen kolmenkymmenen sijasta, jonka sain maatilastani. Ajattele, asua kuusi kuukautta vuodesta maalla, tehdä siellä arentisopimuksia, kuulla noiden vuokraajien alituisia valituksia, jotka maksavat milloin tahtovat, riutua ikävissään niinkuin metsästäjä, silloin kun ilma on sateinen, pitää elintarpeita myytävänä ja myydä niitä tappiolla; Parisissa taaskin ylläpitää kaupunkitaloa, joka merkitsee kymmenentuhatta frangia korkoja, sijoittaa rahoja notarioiden kautta, odottaa korkoja, haastaa käräjiin ihmisiä saadakseen maksua, tutkia hypoteekkilainsäädäntöä, sanalla sanoen hoitaa liikeasioita Nivernais'ssa, Seine-et-Marnessa, Parisissa, mikä kuorma se on, minkälaisia ikävyyksiä, pettymyksiä ja tappioita se tuottaakaan kaksikymmentä seitsemän-vuotiaalle leskelle! Nyt on omaisuuteni sijoitettu valtion obligatsioneihin ja sensijaan, että maksaisin veroa valtiolle, saan itse ilman minkäänlaisia lisäkulunkeja valtion rahastosta joka kuudes kuukausi kolmekymmentätuhatta frangia, jotka sievä, pikkuinen virkamies tuo minulle, hymyillen lukien eteeni kolmekymmentä tuhannenfrangin seteliä. Jos Ranska tekee vararikon? huomauttanet. Ensinnäkin:
Etäinen niin ei vaara mieltäin vaivaa.
Pahimmassa tapauksessa vähentäisi Ranska korkeintaan puolet tuloistani; ja silloin vieläkin olisin yhtä rikas kuin mitä olin ennen sijoituksiani; sitä paitsi siihen asti, kunnes tuo onnettomuus tulee, olen jo ehtinyt nostaa kaksi kertaa enemmän kuin mitä entiset tuloni olivat. Tuollainen valtio-onnettomuus voi tapahtua vain kerran vuosisadassa ja sillä välin on aikaa säästää kokoon pääomaa. Ja kaiken lisäksi eikö kreivi de l'Estorade ole puoli-tasavaltaisen heinäkuun-Ranskan pääri? Eikö hän ole sen kruunun tukipylväitä, jonka kansa on tarjonnut Ranskan kuninkaalle? Voinko olla levoton, kun minulla on ystävänä valtiovarain toimituskunnan päällikkö, tuo suuri rahamies? Ja sitten uskalletaan väittää, että minä olen järjiltäni! Minä teen melkein yhtä nerokkaita laskelmia kuin sinun kansalaiskuninkaasi.
Tiedätkö, mikä se on, joka antaa naiselle tällaisen algebrallisen viisauden? Rakkaus! Oi! nyt en voi enää kauemmin salata sinulta käyttäytymiseni salaisia syitä, joita yksin sinunkaan terävänäköisyytesi, hellä uteliaisuutesi ja hieno vaistosi eivät ole kyenneet arvaamaan. Menen kaikessa hiljaisuudessa naimisiin eräässä kylässä lähellä Parisia. Minä rakastan ja minua rakastetaan. Minä rakastan niin paljon kuin yleensä voi rakastaa nainen, joka jo tietää, mitä rakkaus on. Minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä mies voi rakastaa naista, joka jumaloi häntä. Anna minulle anteeksi, Renée, että olen lymyillyt sinua ja koko maailmaa! Jos Louise-ystäväsi täten vetäytyykin piiloon kaikkien katseilta ja jos hän ei tahdokaan tyydyttää ihmisten uteliaisuutta, niin myönnä, että rakkauteni Macumer-parkaa kohtaan velvoittaa minut tähän epäsuoruuteen. L'Estorade ja sinä olisitte murhanneet minut epäilyksillänne, hämmentäneet minut varoituksillanne ja huomautuksillanne. Sitäpaitsi olisivat olosuhteet voineet tulla avuksenne. Sinä yksin tiedät, mihin määrin minä olen mustasukkainen ja sinä olisit suotta rääkännyt minua. Kaiken sen, mitä sinä ehkä tulet pitämään hulluutena, olen tahtonut tehdä yksin, omin päin, oman sydämeni ääntä seuraten, aivan kuin nuori tyttö, joka viekkaudella voittaa vanhempiensa valvonnan. Rakastettuni koko omaisuus on kolmekymmentätuhatta frangia velkaa, jonka minä olen maksanut. Mikä huomautusten aihe jo tämäkin! Te olisitte varmasti koettaneet todistaa minulle, että Gaston on keinottelija, ja miehesi olisi vakoillut tuota rakasta lasta. Minusta on ollut hauskempaa itse tutkia häntä. Nyt on hän jo kaksikymmentäkaksi kuukautta seurustellut kanssani ja osoittanut huomiotaan minulle; minä olen kahdenkymmenen seitsemän vuotias, hän kahdenkymmenen kolmen. Naisen ja miehen välillä on tämä ikäerotus ääretön. Siinä uusi onnettomuuden aihe! Kaiken lisäksi on hän vielä runoilija ja hän on elänyt kynällään; siitä jo käy sinulle selville, että hän on elänyt melkein tyhjällä. Tuo rakas runoilija tyhjäntoimittajani lekottelikin useammin ulkona päivän-paisteessa ilmalinnoja rakennellen kuin istui kurjassa ja pimeässä kopissaan runoja kirjoitellen. Mutta kirjailijoita, taiteilijoita ja kaikkia, jotka tekevät työtä vain ajatuksillaan, pitävät yleensä käytännön ihmiset hyvin epävakaisina. He omaavat niin monenlaisia oikkuja, saavat niin paljon päähänpistoja, että ihmiset luonnollisesti luulevat, että heidän sydämensä on samanlainen kuin heidän päänsäkin. Huolimatta maksetusta velasta, ikäerosta ja runoudesta olen muutaman päivän kuluttua, en antautuva, kuten kahdeksan vuotta sitten kokemattomana, tietämättömänä ja uteliaana, vaan itsetietoisesti antava itseni hänelle. Tämä tapahtuu yhdeksän kuukautta kestäneen arvokkaan vastarinnan jälkeen, jonka aikana en ole sallinut hänen edes suudella kättäni, mitä siveimmän ja hienotunteisimman lemmenhaaveilon jälkeen, ja niin suurella alistumisella odottaa hän minua, että hyvin vielä voisin lykätä avioliittoni vuodeksi eteenpäin, mutta tässä kaikessa ei ole vähintäkään orjailemista, se on jaloa palvelemisen halua, ei arvotonta alistumista. Ei kellään ole ylevämpää sydäntä kuin sulhasellani, ei kenkään voi olla henkevämpi ja hellempi kuin hän, ei kenenkään rakkaus voi olla sielukkaampaa kuin hänen. Ah, enkelini, hän johtaakin sukujuurensa harvinaisista ihmis-aineksista! Esitän parilla sanalla sinulle tässä hänen elämäntarinansa.
Ystävälläni ei ole muuta nimeä kuin Marie Gaston. Hän on tuon kauniin lady Brandonin poika, josta sinäkin olet mahtanut kuulla puhuttavan ja jonka lady Dudley koston toimenpiteillään surmasi suruun; julma juttu, josta tuo rakas lapsi ei tosin tiedä mitään. Hän ei ole äpäräpoika, mutta kuitenkin aviorikoksen hedelmä. Marie Gastonin toimitti kouluun Toursissa hänen veljensä Louis Gaston, josta opistosta hän pääsi ulos 1827. Pantuaan veljensä kouluun, lähti Louis Gaston muutama päivä senjälkeen merille onneaan etsimään, kuten muuan vanha nainen, joka on ollut Marie Gastonin kaitselmus, sanoi hänelle. Vanhemmasta veljestä tuli siten merimies ja tämä kirjoitti hänelle silloin todellakin isällisiä kirjeitä, jotka todistivat kaunista ja jaloa mielenlaatua, mutta hän viipyi edelleenkin kaukomatkoillaan. Viimeisessä kirjeessään hän ilmoitti Marie Gaston'ille, että hänestä oli tullut merikapteeni jossakin amerikkalaisessa tasavallassa, en muista missä, ja kehoitti häntä olemaan hyvässä toivossa. Voi, kolmeen vuoteen ei tuo rakas resumekkoni ole enää saanut häneltä mitään kirjettä; ja hän rakastaa tätä veljeään niin suuresti, että hän on ollut aikeissa lähteä häntä etsimään. Suuri kirjailijamme Daniel d'Arthez sai hänet kuitenkin estetyksi tästä hulluudesta ja osoitti muutenkin jaloa myötätuntoa Marie Gastonia kohtaan, jolle hän useasti antoi, kuten runoilijani mehevällä kielellään sanoi "leivänkannikan käteen ja katon pään päälle." Ajattele tuon lapsi-rukan puutteen-alaisuutta: hädässään hän luuli, että nerous olisi nopein keino hankkia itselleen varallisuutta! Eikö se ole niin hullua, että voi nauraa itsensä vallan piloille! Vuodesta 1828 vuoteen 1833 on hän koettanut luoda itselleen nimeä kirjallisuudessa ja luonnollisesti on hänen elämänsä tämän ajan ollut mitä vaikeinta kamppailua, pelkoa, tuskaa, toivoa, työtä ja puutetta sekaisin! Liiallisen kunnianhimon kiihoittamana hän Arthezin hyvistä neuvoista huolimatta tuli yhä vain suurentaneeksi velkojensa lumipalloa. Hänen nimensä alkoi kuitenkin jo tulla huomatuksi silloin, kun hänet ensimäisen kerran tapasin markiisitar d'Espardin luona. Hänen aavistamattaan tunsin jo ensi hetkestä alkaen myötätuntoa häntä kohtaan. Kuinka on mahdollista, ettei hän aikaisemmin ole saanut rakkautta osakseen? Kuinka on hänet säästetty minulle? Oi, hänellä on nerokkuutta ja henkevyyttä, sydäntä ja ylpeyttä; naiset aina pelkäävät sellaisia täydellisiä suuruuksia. Eikö tarvittukin satakunta voittoa, ennenkuin Joséphine miehessään, pikku Bonapartessa, keksi Napoleonin! Tuo viaton olento luulee tietävänsä, kuinka paljon minä rakastan häntä! Poloinen Gaston! hän ei edes aavista sitä; mutta sinulle tahdon sanoa sen, sinun täytyy se tietää, sillä, oma Renée'ni, tämä kirje sisältää tavallaan niin sanoakseni minun testamenttini. Paina sanani tarkalleen mieleesi!
Tällä hetkellä olen varma siitä, että minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä naista voidaan rakastaa täällä maan päällä ja minä uskon, että minua odottaa ihanteellinen aviollinen yhdyselämä, johon minä puolestani tuon sellaisen rakkauden, jollaista en koskaan ennen ole tuntenut… Niin, vihdoinkin nautin siitä rakkaudesta, jonka tunnen omassa rinnassani. Sen, mitä nykyään kaikki naiset vaativat rakkaudelta, sen antaa minulle tämä avioliitto. Minä tunnen Gastonia kohtaan samanlaista ihailua, jota minä itse herätin Felipe-raukassani! En ole enää oma herrani, minä vapisen tuon lapsen edessä, aivan kuin abenserragi vapisi minun edessäni. Sanalla sanoen minä rakastan enemmän kuin minua rakastetaan; värisen ja säikyn kaikkea, minulla on vallan naurettavia pelonaiheita, pelkään tulevani hyljätyksi, pelkään sitä, että tulen vanhaksi ja rumaksi, kun Gaston vielä on nuori ja kaunis, pelkään, etten miellytä häntä tarpeeksi! Kuitenkin luulen omaavani sellaiset ominaisuudet, sellaisen uhrautumiskyvyn ja henkevän viisauden, että voin, en ainoastaan ylläpitää, vaan vielä kasvattaa suuremmaksikin tätä rakkautta yksinäisyydessä, kaukana maailman melusta. Jos epäonnistuisin, jos tämä salaisen rakkautemme ihana runoelma loppuisi, — mitä sanonkaan: loppuisi! — jos Gaston eräänä päivänä rakastaisi minua vähemmän kuin edellisenä, jos huomaisin sen, Renée, niin tiedä, että en häntä, vaan itseäni siitä syyttäisin. Se ei olisi hänen vikansa, vaan minun. Tunnen kyllä itseni, olen luotu enemmän rakastajattareksi kuin äidiksi. Sanon sinulle myös etukäteen, että kuolisin silloin, vaikka minulla olisi lapsiakin. Ennenkuin siis teen tilini kaikkien mahdollisuuksien varalta, rukoilen sinua, oi oma Renée'ni, olemaan äidin sijaisena lapsilleni, annan ne sinulle perinnöksi, jos tällainen onnettomuus minua kohtaa. Sinun kiihkomielinen velvollisuudentuntosi, sinun kallisarvoiset luonteenominaisuutesi, sinun lapsirakkautesi ja hellyytesi minua kohtaan, kaikki tämä on tekevä minulle silloin kuoleman vähemmän katkeraksi, en uskalla sanoa suloiseksi. Tämä päätös, jonka itsekseni olen tehnyt, on omiaan antamaan tälle avioliitolle eräänlaisen kammottavan juhlallisuuden leiman. Sentähden en myöskään halua ketään todistajia, jotka tuntevat minut; vihkiminen tapahtuu kaikessa salaisuudessa. Silloin saan rauhassa yksin väristä; minun ei tarvitse nähdä levottomuutta rakkaissa silmissä, ja minä yksin tiedän, että allekirjoittaessani uuden avioliittosopimuksen olen kenties samalla allekirjoittanut oman kuolemantuomioni.
Tästä sopimuksesta nykyisen itseni ja tulevan itseni välillä ei tämän enempää koskaan! Olen uskonut sen sinun tietoosi, jotta tuntisit velvollisuuksiesi suuruuden. Menen naimisiin avioehtosopimuksen pohjalta hyvin tietäen, että omaisuuteni on niin suuri, että molemmat voimme sillä mukavasti elää. Gaston ei tiedä, kuinka suuri omaisuuteni on. Saan käytellä varojani, niinkuin tahdon. Kun en tahdo tuottaa Gastonille minkäänlaisia nöyryytyksiä, olen asettanut kaksitoistatuhatta frangia korkoja hänen nimelleen, hän on löytävä ne kirjoituspöytälaatikostaan päivää ennen häitämme; ja jos ei hän ota niitä vastaan, peruutan kaikki. Minun on täytynyt uhata olla naimatta häntä saadakseni oikeuden maksaa hänen velkansa. Nyt olen väsynyt kirjoittamaan näitä tunnustuksia sinulle; ylihuomenna kerron enemmän, sillä huomenna täytyy minun mennä maalle koko päiväksi.
20 p:nä lokakuuta.
Nyt kerron sinulle millaisiin toimenpiteisiin olen ryhtynyt salatakseni maailmalta onneani, sillä tahdon välttää kaikkia mustasukkaisuuden aiheita. Minä olen aivan tuon kauniin italialaisen prinsessan kaltainen, joka leijonan tavoin riensi hekumoimaan rakkaudessaan johonkin sveitsiläiseen kaupunkiin ensin syöksyttyään saaliiseensa käsiksi kuin leijona. Puhunkin näistä järjestelyistäni sinulle vain pyytääkseni sinulta vielä toista palvelusta, sitä nimittäin, ettet koskaan tulisi meitä tervehtimään, ellen itse ole sitä erikoisesti pyytänyt, ja että kunnioittaisit sitä yksinäisyyttä, jossa tahdon elää.
Kaksi vuotta sitten ostin Ville d'Avrayn järvien luota Versailles'in tien varrelta parikymmentä tynnyrinalaa niittymaata, pienen metsän laidan ja kauniin hedelmäpuutarhan. Niittyjen pohjukkaan on kaivettu noin kolmen tynnyrinalan suuruinen lammikko, jonka keskeen on jätetty saari. Nuo kaksi pientä metsäistä kukkulaa, jotka saartavat tätä pientä laaksoa, suodattavat kirkkaita lähdesuonia, jotka virtaavat puistoni läpi ja jotka arkkitehtini on sinne taitavasti haaroittanut. Nämä purot laskevat kruunun lampiin, jotka sieltä täältä siintävät silmään. Tämän pienen puutarhan on tuo sama arkkitehti erittäin kauniisti järjestänyt ja ympäröinyt sen pensasaidoilla, muureilla ja kaivannoilla, mitä maanlaatu kulloinkin on vaatinut, niin ettei ainoakaan näköala ole mennyt hukkaan. Keskelle puiston toista sivustaa, joka rajoittuu Roncen metsiin, ihanalle paikalle, lampeen viettävän niitun laitaan on minulle rakennettu huvila, joka ulkomuodoltaan joka suhteessa muistuttaa niitä ihastuttavia huvimajoja, joita näkee Sionista Briggiin johtavan tien varrella ja joita minäkin suuresti ihailin Italiasta palatessani. Mitä sisustukseen tulee, niin se voittaa komeudessa kuuluisimmatkin huvimajat. Sadan askeleen päässä tästä maalaismallisesta huvilasta on vielä soma talo, joka on eri rakennus ja maanalaisen käytävän kautta yhteydessä huvilaan sekä sisältää keittiön, palvelijoiden asumukset, tallin ja vaunuvajan. Kaikista näistä tiilikivirakennuksista näkyy puuryhmien varjosta ainoastaan siro ja yksinkertainen julkisivu. Puutarhatyöntekijäin asunto muodostaa vielä eri rakennuksen, jonka takana ovat hedelmä- ja vihannestarhat. Sisälle johtava portti on metsään päin rajoittuvassa ympärysmuurissa ja melkein mahdoton löytää. Puu-istutukset, jotka jo nyt ovat suuria, tulevat kahden ja kolmen vuoden perästä täydelleen peittämään rakennukset. Ohikulkija ei aavista asuntoamme muusta kuin kukkuloille näkyvästä savupiippujen savusta, tai mahdollisesti keksii hänen silmänsä sen talvisaikaan, kun lehdet ovat pudonneet.
Huvimajani on Versailles'in n.s. kuninkaan puutarhaa muistuttavan maiseman keskellä, mutta siitä on näköala lammelle ja saareen. Joka puolella kohoavat kukkulat tuuheine lehtivyöhyeineen ja komeine, tuon uuden siviililistan mukaan hoidettuine puineen. Puutarhurini ovat saaneet määräyksen minun ympärilleni kasvattaa ainoastaan tuhansittain tuoksuvia kukkia, niin että koko tämä minun kolkkani on kuin yksi ainoa suuri, tuoksuva smaragdi. Huvimaja, jota katolle asti yltävä villiviini kiertää, on ylt'yleensä köynnöskasvien, humalan, klematiksen, jasminien, azaleojen ja cobaeain vallassa. Se, joka voi niiden lomista erottaa ikkunamme, voi todellakin kerskata omaavansa hyvän näön.
Tämä huvimaja, rakkaani, on kaunis ja hyvin rakennettu talo lämmityslaitoksineen ja kaikkine mukavuuksineen, mihin nykyaikainen rakennustaide pystyy; sehän voi sadan neliöjalan suuruiselle alalle kohottaa kokonaisen palatsin. Se sisältää Gastonin huoneuston ja minun huoneustoni. Pohjakerroksessa on odotushuone, salonki ja ruokasali. Meidän yläpuolellamme on vielä kolme huonetta silkkimatojen viljelystä varten. Minulla on viisi kaunista hevosta, pieni kevyt valjakko ja englantilaiset vaunut parihevosia varten; sillä me asumme ainoastaan neljänkymmenen minuutin päässä Parisista; jos tahdomme mennä kuulemaan oopperaa tai katsomaan jotakin uutta kappaletta, voimme lähteä päivällisen jälkeen ja palata taas illalla takaisin pesäämme. Tie on kaunis ja kulkee meidän pensas-aitamme siimeksessä. Palvelusväkenä kokkini, kuskini, tallimestarini, puutarhurini ja kamarineitsyeni ovat kaikki rehellisiä, kunnon ihmisiä, jotka olen valikoinut kokoon viimeisen puolen vuoden aikana ja jotka tulevat toimimaan vanhan Philippemme valvonnan alla. Vaikkakin olen varma heidän uskollisuudestaan ja vaiteliaisuudestaan, olen lisäksi kiinnittänyt heidät palvelukseeni heidän omien etujensa pohjalta; heillä ei ole erittäin suuria palkkoja, mutta ne tulevat nousemaan uudenvuoden lahjan kautta, jonka aiomme antaa heille joka vuosi. Kaikki tietävät, että pieninkin virhe, heidän vaiteliaisuuttaan kohtaan tähtäytyvä epäluulo voi tulla maksamaan heille suunnattomia etuuksia. Rakastavaiset eivät koskaan kiusaa palvelijoitaan eivätkä rettelöitse heidän kanssaan, he ovat luonnostaan suvaitsevaisia; siispä voin luottaa väkeeni.
Kaikki, mikä minulla suinkin oli somaa, kaunista ja aistikasta talossani rue du Bacin varrella, on täällä. Rembrandtini, tuo, vanha rapistunut töherrys, on porraskäytävässä. Hobbema riippuu hänen työhuoneessaan vastapäätä Rubensia; Tizian, jonka kälyni lähetti minulle Madridista, koristaa pukukammiotani; Felipen keksimät kauniit huonekalut ovat asetetut salonkiin, jonka arkkitehti on erittäin aistikkaasti koristanut. Kaikki huvilassa on ihailtavan yksinkertaista; mutta tämä yksinkertaisuus on sitä lajia, joka maksaa satatuhatta frangia. Pohjakerros, joka on rakennettu betonkipohjalle, myllynkivistä kyhätyn kellarin päälle, näkyy tuskin kukkien ja pensaiden takaa ja on suloisen viileä olematta vähääkään kostea. Ja lopuksi: valkoiset joutsenparvet purjehtivat lammikolla.
Oi Renée! Tässä laaksossa vallitsee sellainen hiljaisuus, josta kuolleetkin iloitsevat. Herää aamulla lintujen lauluun tai tuulen vienoon suhinaan poppelien latvoissa. Kukkulalta virtaa alas pieni lähteensuoni, jonka arkkitehtimme löysi kaivaessaan metsän puoleisen muurin perustaa, se juoksee hopeanvalkoisen, krassi-reunaisen hiekan läpi lammikkoon; ja sen arvoa ei voi rahassa mitata. Ettei vain Gaston rupeaisi vihaamaan tätä liian täydellistä onnea. Kaikki on niin kaunista, että värisen; mato asettuu aina hyviin hedelmiin; hyönteiset ahdistavat aina kaikkein komeimpia kukkia. Eikö tuo kauhea ruskea matokin, jonka ahmattius muistuttaa kuoleman kulkua, eikö se aina juuri iske kiinni metsien ylpeyteen? Tiedän jo kokemuksesta, että näkymätön ja kateellinen mahti vainoaa täydellistä onnea. Sitäpaitsi sanoit sen kerran minulle kirjeessäsi kauan sitten ja sinä ennustit oikein.
Kun toissa päivänä kävin tarkastelemassa, olivatko viimeisetkin mielikuvani tulleet oikein ymmärretyiksi ja toteutetuiksi, tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini ja minä kirjoitin arkkitehdin laskuun hänen suureksi hämmästyksekseen: Hyväksytään maksettavaksi. — "Teidän raha-asiamiehenne ei ole maksava, rouva", sanoi hän, "onhan kysymys kolmestasadastatuhannesta frangista." "Ei tule kysymykseenkään muuta." virkahdin, kuten ainakin oikea Chaulieu seitsemänneltätoista vuosisadalta. — "Mutta hyvä herra", jatkoin, "yhden ehdon asetan kuitenkin: älkää kertoko kenellekään näistä rakennuksista ja tästä puutarhasta. Älköön kukaan saako tietää omistajan nimeä, luvatkaa kunniasanallanne ottaa huomioon tämä välipuhe tilityksessämme."
Ymmärrätkö nyt syyn äkillisiin matkoihini, minun salaperäiseen edestakaisin liikehtimiseeni? Näetkö nyt, missä kaikki nuo kauniit tavarat, jotka on luultu myydyiksi, oikeastaan ovat? Käsitätkö omaisuuteni uudelleen sijoittamisen syyn? Rakas ystävä, rakastaminen on kuin suuri liikkeen hoito ja sillä, joka tahtoo sydämensä pohjasta rakastaa, ei saa olla mitään muuta huolta. Raha ei enää ole tuottava minulle mitään harmia, olen laittanut elämän mahdollisimman keveäksi; olen kerta kaikkiaan jo suorittanut perheenäidin tehtävät, jotta minun ei enää vast'edes tarvitse sitä tehdä muuta kuin niinä kymmenenä minuuttina, jotka joka aamu varaan vanhalle hovimestarilleni Philippelle. Olen myös tyystin tarkannut elämää ja sen vaarallisia vaiheita; kuolema antoi minulle kerran julmia opetuksia ja minä tahdon käyttää hyväkseni niitä. Ainoa toimeni on oleva miellyttää ja rakastaa häntä ja luoda vaihtelua tähän jokapäiväisten ihmisten mielestä niin yksitoikkoiseen olotilaan.
Gaston ei vielä tiedä mitään. Minun pyynnöstäni on hän niinkuin minäkin kirjoituttanut itsensä Ville d'Avrayhin; huomenna matkustamme Huvimajalle. Elämämme siellä ei tule kalliiksi, mutta jos sanoisin sinulle, minkä verran olen arvioinut puvustoani varten, niin huudahtaisit, syystä kylläkin: "Hän on hullu!" Tahdon koristautua häntä varten joka päivä, niinkuin muut naiset koristautuvat maailmaa varten. Puvustoni maalla tulee vuosittain maksamaan kaksikymmentäneljätuhatta frangia ja päiväpuvut eivät kuulu kaikista kalleimpiin. Hän kyllä voi pukeutua puseroon, jos tahtoo! Älä kuitenkaan luule, että aion tehdä elämämme jonkinlaiseksi kaksintaisteluksi ja käyttää kaiken keksimiskykyni rakkauden säilyttämis-keksintöihin: en vain tahdo, että minulla olisi jostakin itseäni soimattavaa, siinä kaikki. Vielä kolmetoista vuotta on minulla aikaa olla kaunis, ja minä tahdon, että minä tuon kolmannentoista vuoden viimeisenä päivänä olen hänelle rakkaampi kuin päivää jälkeen salaisten häitteni. Tällä kertaa tahdon olla aina nöyrä, aina kiitollinen, enkä koskaan pisteliäs; tahdon nyt olla palvelija, koska juuri valtiatar-asema ensimäisellä kerralla syöksi minut onneni kukkuloilta.
Oi, Renée, jos Gaston minun laillani todellakin on käsittänyt tuon äärettömän rakkauden, niin olen vakuutettu siitä, että aina tulemme olemaan onnellisia. Luonto on hyvin kaunis Huvimajan ympärillä, metsät ovat hurmaavia. Joka askeleella on vastassa mitä raikkaimmat maisemat, näköalat lehdoissa hivelevät silmää ja sielua ja herättävät suloisia ajatuksia. Nämä metsät huokuvat sulaa rakkautta. Ne merkitsevät muutakin kuin pelkkää puuvarastoa. Ylihuomenna olen oleva rouva Gaston. Jumalani, kysyn itseltäni, onko oikein kristillistä rakastaa ihmistä siten kuin minä häntä. — "Kaikki on laillisessa järjestyksessä", sanoi minulle meidän asiamiehemme, joka on yksi todistajista ja joka, kun hän lopulta huomasi, mikä oli omaisuus-sopimuksen tarkoitus, huudahti: — "Tämän kautta menetän hyvän liiketuttavan." Sinä, kaunis hirveni, en uskalla enää sanoa rakkahin, sillä varmaan vastaisit: — "Tämän kautta kadotan minä sisaren."
Enkelini, osota tämän jälkeen kirjeesi rouva Gastonille, poste restante, Versailles! Sieltä haetaan joka päivä postimme. En tahdo, että tulemme paikkakunnalla tunnetuiksi. Kaikki tarpeemme otamme Parisista. Täten toivon voivani elää suloista, salaperäistä elämää. Vuoden päiviin, tätä asuntoa kuntoon pantaessa, ei siellä ole käynyt kukaan ja se ostettiin niiden levottomuuksien aikana, jotka seurasivat heinäkuun vallankumousta. Ainoa, joka on näyttäytynyt näillä seuduin, on arkkitehtimme; täällä tunnetaan ainoastaan hänet, ja hän taaskaan ei enää ole palaava. Hyvästi! Kirjoittaessani tämän sanan sinulle, tunnen sydämessäni yhtä paljon surua kuin iloa: luulen, että kaipaan sinua yhtäpaljon kuin rakastan Gastonia!