XLVI.
ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
1829.
Sanomalehdet ovat jo ilmoittaneet sinulle, sinä hyvä ja hellä Renée, siitä hirvittävästä onnettomuudesta, joka on kohdannut minua; en ole kahteenkymmeneen vuorokauteen väistynyt hänen päänalaisensa äärestä, olen ottanut vastaan hänen viimeisen henkäyksensä ja sulkenut hänen silmänsä, olen pappien kanssa pitänyt valvokkia hänen ruumiinsa vieressä ja lukenut kuolleiden rukouksia. Olen katsonut rangaistukseksi itselleni tämän sanoin kuvaamattoman tuskan, mutta kuitenkaan, kun näin, miten hänen puhtaat huulensa hymysivät minulle juuri ennen kuolemaa, en voi uskoa, että minun rakkauteni surmasi hänet! Sanalla sanoen, häntä ei ole enää, ja minä, minä elän! Mitä voin enempää sanoa sinulle, joka tunsit meidät niin hyvin? Kaikki on sanottu näillä parilla sanalla. Oi, jos joku sanoisi minulle, että hänet voidaan uudestaan herättää eloon, niin antaisin oman osani taivaassa kuullakseni tämän lupauksen, sillä se merkitsisi sitä, että saisin nähdä hänet jälleen!… Ja saada hänet takaisin vaikkapa vain pariksi sekunniksi olisi samaa kuin saada hengittää ilman tikaria sydämessään. Etkö tule pian sanomaan minulle tuota sanaa? Etkö rakasta minua tarpeeksi pettääksesi minua?… Ei, ei, sinähän sanoit minulle jo etukäteen, että minä iskin häneen syviä haavoja! Onko se totta? Ei, minä en ansainnut, hänen rakkauttaan, siinä olet oikeassa, minä varastin sen. Tukahdutin onnen mielettömiin syleilyihini! Oi, nyt kun kirjoitan sinulle nämä rivit, en enää ole järjiltäni, mutta tunnen itseni hyvin yksinäiseksi! Suuri Jumala, onko sen pahempaa helvettiä kuin minkä tuo sana sisältää?
Kun hänet kannettiin pois, paneuduin samaan vuoteeseen ja toivoin saavani kuolla, sillä meidän välillämme oli ainoastaan yksi ovi ja minä luulin vielä, että minulla olisi voimaa avata se! Mutta ah! Olin liian nuori, jo neljäkymmentä päivää kestäneen toipumisen jälkeen, jonka aikana minua virvoiteltiin eloon kaikilla tuon synkän lääketieteen julmilla keinoilla, löydän itseni taas istumasta ikkunani ääressä, keskellä kaikkia niitä kauniita kukkia, joita hän vaali minua varten. Nautin taas tuosta suuremmoisesta näköalasta, jota hänkin niin usein katseli ja jonka keksimisestä hän oli niin iloinen, sentähden että se miellytti minua. Oi, ystävä rakas, paikoiltaan liikahtaminenkin tuottaa jo ääretöntä tuskaa, silloin kun sydän on kuollut. Tuo kostea maa puutarhassani värisyttää minua, koko maa on kuin yksi ainoa suuri hauta ja minusta tuntuu kuin astuisin hänen päälleen! Mennessäni ensimäistä kertaa ulos valtasi minut sellainen pelko, että minun täytyi pysähtyä. On liian hirmuista nähdä hänen kukkiaan näkemättä häntä!
Äitini ja isäni ovat Espanjassa; veljeni tunnet kyllä, ja sinä taas olit pakoitettu jäämään maalle; mutta ole huoletta, kaksi enkeliä on tällä aikaa vaalinut minua. Sorian herttua ja herttuatar, nämä molemmat suloiset ihmiset, riensivät heti veljensä luo. Viimeiset yöt istuimme kaikki kolme syvässä surussamme ääneti ja levollisina vuoteen ääressä, jossa teki kuolemaa yksi noita jaloja ja todellakin suuria miehiä, jotka kaikessa ovat meitä tavallisia kuolevaisia korkeammalla ja jotka ovat niin harvinaisia tässä maailmassa. Felipeni kärsivällisyys oli jumalallinen. Veljensä ja Marian näkeminen virkisti häntä hetkiseksi ja lievensi hänen tuskiaan.
"Rakkaani", sanoi hän minulle sillä yksinkertaisuudella, joka oli hänelle tunnusmerkillistä kaikessa, "minä kuolen ja unohdan jättää veljelleni Fernandille perinnöksi Macumer'n paroonikunnan! Testamenttini on tehtävä uudestaan. Veljeni on antava minulle anteeksi, hän tietää, mitä on rakastaa."
Lankoni ja hänen puolisonsa huolenpitoa saan kiittää elämästäni, he tahtovat viedä minut mukanaan Espanjaan.
* * * * *
Ah, Renée, en voi kuvata sinulle, missä määrin tämä onnettomuus merkitsee minulle koko elämäni luhistumista. Oman viallisuuteni tunto tukahduttaa minussa kaiken muun, ja tunnen katkeraa lohdutusta saadessani uskoa sen Cassandra-raukalleni, jota en ole tahtonut kuunnella. Olen tappanut hänet vaatimuksillani, aiheettomalla mustasukkaisuudellani, ainaisella rettelöimiselläni. Rakkauteni oli sitäkin vaarallisempaa, kun me molemmat olimme varustetut yhtä hienon herkällä ja voimakkaalla tunteellisuudella ja puhuimme samaa kieltä; hän ymmärsi ihailtavan hyvin kaikki ja usein koski paha pilani kovasti hänen sydämeensä, minun sitä ollenkaan aavistamatta. Et voi ollenkaan kuvitella, kuinka pitkälle tuo rakas orjani meni tottelevaisuudessaan; sanoin hänelle useasti, että hän menisi matkoihinsa ja jättäisi minut rauhaan, ja hän meni sanallakaan oikutteluani vastustamatta, mutta luultavasti kärsien siitä. Viimeiseen huokaukseensa asti hän siunasi minua ja toisti yhä, että yksi ainoa aamukin kahden minun kanssani oli arvokkaampi kuin kokonainen elämä jonkun muun rakastetun naisen kanssa, vaikkapa tämä nainen olisi Maria Herediakin. Itken kirjoittaessani näitä sanoja.
Nykyään nousen kello kaksitoista ja käyn levolle kello seitsemän illalla, kulutan naurettavan pitkän ajan aterioihini, kävelen hitaasti, voin pysähtyä tuntikaudeksi katselemaan jotakin kasvia, tarkastelen oksia ja lehtiä, ja koetan mahdollisimman vakavasti ja määräperäisesti käyttää aikani tyhjäntoimitukseen; rakastan varjoa, hiljaisuutta ja yötä; sanalla sanoen taistelen ajan hetkiä vastaan ja siirrän ne synkällä tyydytyksellä menneisyyteen. Puutarhani rauha on ainoa seura, jota itselleni toivon; siellä näen kaikkialla sammuneen onneni ihania kuvia; muille ne ovat näkymättömiä, mutta minulle todellisia ja ilmieläviä.
Kälyni heittäytyi syliini, kun eräänä aamuna sanoin hänelle: — "Te olette sietämättömiä! Espanjalaisten sielussa on jotakin, jota meissä ei ole, jotakin suurempaa!"
Ah, Renée, että en ole vieläkään kuollut, riippuu todennäköisesti siitä, että Jumala mittaa onnettomuustunteen kullekin hänen voimansa mukaan. Ainoastaan me naiset tiedämme, kuinka suuri meidän tappiomme on, silloin kun kadotamme oikean, todellisen, vilpittömän rakkauden, kestävän intohimon, tunteen, joka on ainoa laatuaan ja jonka suomat nautinnot tyydyttävät yhtä paljon sielua kuin luontoa. Kuinka harvoin kohtaammekaan sellaisilla ominaisuuksilla varustetun miehen, että voimme rakastaa häntä alentamatta itseämme! Löytää sellainen mies on suurin onni, mikä osaksemme voi tulla, emmekä me saa sitä kahta kertaa. Te todella voimakkaat ja suuret miehet, te, jotka runolliseen kuoreenne yhdistätte hyveellisen sisällön, te, joiden sieluissa asuu ylevä, jumaloimisen arvoinen rakastettavuus, oi, varokaa rakastamasta, sillä te vain teette itsenne ja vaimonne onnettomiksi! Tätä huudan ääneeni puistoni käytävillä. Eikä mitään lapsia hänen kanssaan! Tämä pohjaton, loputon rakkaus, joka aina hymyili minulle, jolla oli minulle vain kukkia ja iloa annettavanaan, tämä rakkaus jäi hedelmättömäksi! Olen hylky-olento! Olisiko siis puhdas ja raju rakkaus, tuo ehdoton rakkaus, yhtä hedelmätön kuin vastenmielisyyskin, olisiko se esteenä elämälle niinkuin erämaan hiekan kuumuus ja napaseudun kylmyys ehkäisee kaiken kasvillisuuden? Täytyykö välttämättä mennä naimisiin jonkun de l'Estoraden kanssa luodakseen perheen? Olisiko Jumala mustasukkainen rakkaudelle? Nyt puhun mielettömiä!
Luulen, että sinä olet ainoa, jota voin sietää lähelläni; tule siis, sinä yksin saat olla surevan Louisen luona. Miten kauhea olikaan se päivä, jolloin puin ylleni leskipäähineen. Nähdessäni itseni mustissa, vaivuin tuolille ja itkin siinä yöhön asti ja itken vielä nytkin kertoissani sinulle tuosta hirvittävästä silmänräpäyksestä. Jää hyvästi! Kirjoittaminen väsyttää minua; ja minulla on jo tarpeeksi kuormaa ajatuksistani, joita en nyt tässä tahdo kaikkia ilmaista. Ota lapsesi mukaasi, voit imettää nuorintasi täällä; en ole enää mustasukkainen; häntähän ei enää ole olemassa, ja minulle tulee olemaan kovin hauskaa saada nähdä kummipoikaani; Felipe toivoi lasta, joka olisi pikku Armandin kaltainen. No niin, tule siis ottamaan oma osasi surustani!…