XLVII.
RENÉE LOUISELLE.
1829.
Rakas ystävä, kun saat tämän kirjeen, en enää ole kaukana sinusta, sillä lähden matkaan hetkinen senjälkeen, kun olen lähettänyt sen. Saamme olla kaksin. Louis on pakoitettu jäämään Provenceen niiden vaalien vuoksi, jotka täällä piakkoin toimitetaan, hän tahtoo tulla valituksi uudelleen, ja liberaalit ovat jo alkaneet vehkeillä häntä vastaan.
En tule lohduttaakseni sinua, tuon sinulle ainoastaan sydämeni ollakseni sinulle seuraksi ja auttaakseni sinua elämään. Kehoitan sinua itkemään; niin kalliisti täytyy sinun ostaa elämän onni saadaksesi sitten kerran vielä yhtyä häneen, sillä hän on ainoastaan matkalla Jumalan luo, ja sinä et enää voi ottaa askeltakaan, joka ei veisi sinua lähemmäksi häntä. Jokainen hyvin täytetty velvollisuus murtaa aina yhden renkaan siinä ketjussa, joka vielä on välillänne teitä erottamassa. Rohkeutta, oma Louiseni, minun helmassani olet jälleen heräävä eloon ja kerran olet saapuva hänen luokseen puhtaana ja jalona; kaikki tietämättäsi ja tahtomattasi tehdyt rikokset ovat silloin jo anteeksi annetut ja sinun saattonasi on niiden hyvien töiden sarja, joita sinä täällä alhaalla olet tehnyt hänen nimessään.
Kirjoitan nämä rivit suurimmassa kiireessä kesken kaikkia matkavalmistuksiamme lasten kieppuessa kiinni helmoissani, ja Armand huutaa minulle: "Kummiäiti, kummiäiti! Lähdetään hänen luokseen!" Niin että voisin aivan tulla mustasukkaiseksi: hän on melkein kuin sinun poikasi!