XV.
LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Ah enkelini, avioliitto näkyy tekevän ihmisen filosofiksi! Armaat kasvosi lienevät olleet aivan keltaiset, silloin kun kirjoitit minulle noita hirvittäviä ajatuksia ihmiselämästä ja velvollisuuksistamme. Luuletko ehkä voivasi käännyttää minut avioliittoon tuolla maanalaisella työohjelmalla? Voi, siihen ovat siis johtaneet meidän liikaoppineet haaveilumme! Me lähdimme Blois'sta koristuksenamme täydellinen viattomuus ja aseinamme ajattelun terävät keihäät. Tämän puhtaasti henkisen kokemuksen tikarit ovat nyt kääntyneet sinua vastaan. Jos en tuntisi sinua maailman puhtaimmaksi ja enkelimäisimmäksi olennoksi, sanoisin, että sinun laskelmistasi huokuu turmeluksen henki. Mitä ihmettä, olet niin vaipunut maatalousharrastuksiin, että jaoittelet nautintosikin lohkoihin ja hoidat rakkauttasi niinkuin metsiä. Oh, minä mieluummin hukkuisin sydämeni kiihkeihin pyörteisiin kuin eläisin sinun viisaan aritmetiikkasi kuivuudessa. Sinä olit niinkuin minäkin mitä tietorikkain nuori tyttö, sentähden että olimme ajatelleet paljon eräitä asioita; mutta, lapseni, filosofia ilman rakkautta tai väärän rakkauden varjolla on kauhein muoto aviollista ulkokullaisuutta. Älä ole varma siitä, etteikö maailman tuhmin ihminenkin joskus huomaisi viisauden pöllöä ruusu-röykkiösi lymyissä, ja sellainen keksintö on sangen vähän ylösrakentava ja voi ajaa karkuun palavimmankin rakkauden. Leikit kohtaloa, sensijaan että itse olisit sen leikkipallo. Me kehitymme molemmat sangen omituisesti: paljon filosofiaa ja vähän rakkautta, siinä sinun järjestelmäsi; paljon rakkautta ja vähän filosofiaa, siinä taas minun ohjenuorani. Jean-Jacques'in Julie, jota minä luulin professoriksi, on pelkkä ylioppilas sinuun verrattuna. Naishyve, luuletko löytäneesi elämän lopullisen ratkaisun! Voi, nyt teen pilkkaa sinusta, mutta ehkä olet oikeassakin. Sinä olet uhrannut nuoruutesi yhdessä päivässä ja tullut kitsaaksi ennen aikojasi. Epäilemättä on Louis'si tuleva onnelliseksi. Jos hän rakastaa sinua, ja sitä en epäile, ei hän koskaan tule huomaamaan sitä, että sinä perheesi etua valvoessasi käyttäydyt aivan kuin ilonaiset rahaetujaan valvoessaan; ja varmasti hekin tekevät miehet onnellisiksi päättäen siitä mielettömästä tuhlauksesta, jonka esineinä he ovat. Terävänäköinen aviomies olisi epäilemättä edelleenkin ihastunut sinuun, mutta eikö hän kuitenkin lopulta vapautuisi kiitollisuuden tunteestaan naista kohtaan, joka petollisuudesta tekee itselleen jonkinlaisen siveellisen kureliivin ja jonka hengelle se on yhtä välttämätön kuin tuo toinen on hänen ruumiilleen. Mutta minun silmissäni, rakas ystävä, on rakkaus kaikkien hyveiden ruumiillistuma, itse jumaluuden ilmestys! Rakkaudella ei ole mitään tekemistä laskelmien kanssa, se on äärettömyys sielussamme. Etkö ole oman itsesi edessä tahtonut puolustaa sitä kamalaa asemaa, johon nuori tyttö joutuu silloin, kun hän menee naimisiin miehen kanssa, jota hän ainoastaan voi kunnioittaa? Velvollisuus on sinun ainoa mittasi ja ohjeesi, mutta eikö välttämättömyyden mukaan toimiminen kuulu ateistien moraaliin? Toimia tunteen ja rakkauden mukaan, siinä taas naisten salainen laki! Olet tehnyt itsesi mieheksi ja sinun Louis'si on ennen pitkää huomaava olevansa nainen! Oi, rakkaani, kirjeesi on herättänyt mielessäni lukemattomia mietteitä. Olen tullut huomaamaan, että luostari ei koskaan voi korvata äitiä. Rukoilen sinua, sinä ylevä, mustasilmäinen enkelini, joka olet niin puhdas ja niin ylpeä, niin vakava ja ylhäinen, että kiinnittäisit huomiota tähän ensimäiseen valitushuutoon, joka kirjeesi johdosta pääsee huuliltani! Lohduttauduin kuitenkin sillä ajatuksella, että kentiespä par'aikaa juuri sillä hetkellä, jolloin valittelin, rakkaus särki järjen rakennelmia. Ehkäpä itse toimin vielä hullummin mitään ajattelematta, mitään harkitsematta; rakkauden intohimo on luonnonvoima, ja sen logiikka voi olla yhtä julma kuin sinun.
Maanantaina.
Eilen illalla ennenkuin kävin levolle, istuin ikkunan ääressä katsellen taivasta, joka oli yliluonnollisen kirkas. Tähdet kimalsivat niinkuin sinistä huntua kannattavat hopeanaulaset. Yön hiljaisuudessa kuulin jonkun hengittävän ja tähtivalon hämärässä näin espanjalaiseni, joka oravan lailla kyyryeli eräässä boulevardin puussa ja sieltä epäilemättä ihaili ikkunoitani. Tämän huomion ensimäinen seuraus oli se, että vetäydyin takaisin huoneeseeni aivan kuin lamaantunein jäsenin, mutta tämän pelon tunteen pohjalla oli suloista iloa. Olin hervoton ja onnellinen. Ei ainoakaan noista henkevistä ranskalaisista, joka tahtoisivat naida minut, ole vielä keksinyt tulla viettämään öitään jalavan oksilla poliisikamari-seikkailun uhalla. Minun espanjalaiseni oli epäilemättä jo kauan ollut puussa. Hän ei anna minulle enää oppitunteja, mutta hän tahtoo nähtävästi saada niitä itse ja on myös saava. Jospa hän tietäisi kaikki, mitä olen itsekseni lausunut hänen silmiinpistävästä rumuudestaan. Minäkin, Renée-kulta, olen filosofi: Olen tuuminut, että olisi vallan kauheata rakastaa kaunista miestä. Tai eikö se olisi samaa kuin tunnustaa että aistit muodostavat kolme neljäsosaa rakkaudesta, jonka olemukseltaan tulee olla jumalallinen?
Ensimäisestä säikähdyksestä toinnuttuani kurkottauduin hiukan ikkunan puoleen nähdäkseni hänet uudestaan ja näinkin. Silloin hän onton kepin avulla puhalsi ikkunaani suuren lyijykuulan ympärille taitavasti käärityn kirjeen. Jumalani, luuleeko hän, että jätin ikkunan tahallani auki? ajattelin; mutta jos äkillisesti olisin sulkenut sen, olisin sillä tehnyt itseni hänen kanssarikollisekseen. Toimin siis viisaammin, palasin ikkunan ääreen, niinkuin en ollenkaan olisi kuullut hänen kirjelippunsa putoamista, niinkuin en olisi mitään nähnyt, ja sanoin sitten ääneen: — "Tulkaahan toki katsomaan tähtiä, Griffith!" Griffith nukkui vanhanpiian levollista unta. Kuullessaan ääneni katosi mauri puusta nopeasti kuin varjo. Varmaankin oli hän puolikuollut pelosta niinkuin minäkin, sillä en kuullut hänen loittonevan; todennäköisesti jäi hän jalavan juurelle. Runsaan neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa vaivuin sinisen avaruuden aistimiseen ja uiskentelin uteliaisuuden valtameressä, suljin vihdoin ikkunan ja paneuduin vuoteeseen ja käärin auki tuon hienon paperin yhtä suurella huolellisuudella kuin konsanaan mikään muinaiskirjoitelmain tutkija Napolissa. Tuntui kuin olisivat sormeni koskettaneet tulta. Mikä hirvittävä valta tuolla miehellä onkaan ylitseni! ajattelin. Lähensin jo paperia kynttilään polttaakseni sen lukematta. Mutta eräs ajatus pidätti minua. Mitä mahtaa hän kirjoittaa minulle, koska hän kirjoittaa salassa? No niin, rakkaani, poltin kuitenkin kirjeen ajatellen, että vaikka kaikki maanpiirin tytöt olisivatkin nielaisemalla lukeneet sen, niin ei sellainen sopinut minulle, Armande Louise Marie de Chaulieulle.
Seuraavana päivänä oli hän italialaisessa oopperassa tavallisella paikallaan, mutta niin perustuslaillinen pääministeri kuin hän on ollutkin, en luule, että hän ulkonaisesta esiintymisestäni saattoi huomata minkäänlaista sisällistä levottomuutta: olin aivan niinkuin en olisi mitään nähnyt enkä mitään saanut edellisenä iltana. Olin tyytyväinen itseeni, mutta hän oli hyvin surullinen. Mies-parka, onhan luonnollista, että rakkaus Espanjassa tulee sisään ikkunasta! Väliajalla hän lähti käytävään kävelemään. Espanjan lähetystön ensimäinen ministeri ilmoitti siitä minulle kertoen samalla hänestä erään erittäin jaloa mielenlaatua todistavan jutun. Ollessaan vielä Sorian herttua piti hänen naida eräs Espanjan kaikkein rikkaimpia perijättäriä, nuori prinsessa Maria Heredia, jonka omaisuus olisi voinut suuresti lievittää hänen maanpakonsa onnettomuutta; mutta näyttää siltä, kuin olisi Maria, jonka vanhemmat olivat kihlanneet jo lapsena, pettänyt heidän toiveensa ja rakastanutkin nuorempaa veljeä; minun Felipeni luopui silloin prinsessa Mariasta ja antautui samalla Espanjan kuninkaan ryöstettäväksi. — "Tuon kaiken hän varmaan teki kuin luonnollisimman asian maailmassa", sanoin minä tuolle nuorelle miehelle. — "Te siis tunnette hänet?" kysyi hän viattomasti. Äitini hymyili. — "Miten on hänen käyvä? Hänhän on tuomittu kuolemaan!" sanoin. — "Joskin hän on kuollut Espanjassa, on hänellä oikeus elää Sardiniassa." — "Oh, onko siis Espanjassakin hautoja?" sanoin ikäänkuin olisin kääntänyt asian leikiksi. — "Espanjassa on kaikkea, yksinpä vanhan ajan espanjalaisiakin", vastasi minulle äitini. — "Sardinian kuningas on, joskaan ei aivan helpolla, myöntänyt parooni de Macumer'lle passin," jatkoi edelleen tuo nuori valtiomies, "ja nyt hänestä on tullut Sardinian alamainen ja hän omistaa Sardiniassa komeita läänityksiä täysine oikeuksineen. Hänellä on linna Sassarissa. Jos Ferdinand VII kuolisi, astuisi Macumer todennäköisesti jälleen valtiolliseen toimeen ja Turinin hovi valitsisi hänet lähettilääkseen. Vaikkakin nuori, on hän…" — "Ah, hän on nuori!" — "Niin, neitiseni, vaikkakin nuori, on hän Espanjan etevimpiä miehiä!" Kuunnellessani sihteerin pakinaa katselin ympärilleni salongissa ja olin kuuntelevinani vain puolella korvalla ilman suurempaa mielenkiintoa, vaikka näin meidän kesken sanottuna olin vallan epätoivoissani siitä, että olin polttanut hänen kirjeensä. Mitenkähän sellainen ihminen silloin ilmaisee ajatuksensa, kun hän rakastaa? Ja hän rakastaa minua! Olla jonkun rakastama ja jumaloima kaikessa salaisuudessa, tietää, että tässä salongissa, jossa kokoontuu Parisin parhaimmisto, omistaa yhden ihmisen kokonaan itseään varten, ilman että kukaan aavistaa sitä, se on jotakin se! Oi, Renée, nyt ymmärrän parisilais-elämän viehätyksen kaikkine tanssiaisineen ja juhlineen. Kaikki on saanut oikean värinsä minun silmissäni. Silloin kun rakastaa, tarvitsee toisia, vaikkapa vain voidakseen uhrata heidät rakastettunsa hyväksi. Tunsin sielussani toisen onnellisen olennon. Tämä hyväili kovasti turhamaisuuttani, itserakkauttani ja ylpeyttäni. Millaisella katseella mahdoinkaan katsella ympärilleni. — "Kas sinua, pikku veitikkaa!" kuiskasi korvaani herttuatar hymyillen. Niin, minun tavattoman ovela äitini oli aavistanut asenteestani jotakin salaista iloa, ja minun täytyi laskea lippu tämän viisaan naisen edessä. Nuo neljä sanaa opettivat minulle enemmän elämänkokemusta, kuin mitä olin voinut hankkia itselleni koko vuonna, sillä meillä on nyt maaliskuu käsissä. Voi, kuukauden kuluttua ei meillä enää ole italialaisia! Miten tulla toimeen ilman tuota ihanaa musiikkia, kun sydän on täynnä rakkautta.
Rakas ystävä, kotiin tultuani avasin ikkunani oikein Chaulieuiden arvoisella päättäväisyydellä ihaillakseni rankkasadetta. Oi, jospa miehet tietäisivät, mikä viehätysvoima sankarillisilla teoilla on meihin, niin olisivat he varmaan hyvin suuria, pelkureistakin tulisi sankareita. Se, mitä olin saanut tietää espanjalaisestani, sai minut kuin kuumeeseen. Olin varma siitä, että hän jälleen olisi siellä valmiina sinkoamaan minulle uuden kirjeen. Nyt en myöskään polttanut sitä: luin sen. Tällainen on siis ensimäinen rakkauskirje, jonka olen saanut, rouva Järkeileväinen: kaikki kirjeet ovat yhteisomaisuuttamme.
"Louise, en rakasta teitä teidän ylevän kauneutenne vuoksi; en rakasta teitä teidän rikkaan henkenne, jalojen tunteittenne tai sen sanomattoman sulouden vuoksi, jota uhoatte, en myöskään ylpeytenne, kuninkaallisen halveksintanne vuoksi kaikkea sitä kohtaan, joka ei kuulu teidän ilmakehäänne, mutta joka ominaisuus ei sulje pois hyvyyttä, sillä teillä on enkelien armeliaisuus. Minä rakastan teitä, Louise, sentähden että olette painanut alas kaikki nämä kuninkaalliset ja ylpeät puolet itsessänne raukan maanpakolaisen hyväksi, sentähden että te pienellä eleellä, katseella olette lohduttanut miestä, joka on niin paljon teitä alempana, että hänellä ei ollut oikeutta pyytää teiltä muuta kuin sääliä, joskin jaloa sääliä. Te olette ainoa nainen maailmassa, joka minun vuokseni on hellyttänyt silmiensä kovuuden, ja koska te annoitte langeta minuun tuon hyväätekeväisen katseenne säteen, silloin kun olin vain tomujyvä jaloissanne, säteen, jota en koskaan muuten olisi saanut, vaikka minulla olisikin ollut kaikki se valta, mikä alamaisella yleensä voi olla, niin täytyy minun saada sanoa teille, Louise, että olette käynyt minulle rakkaaksi, että rakastan teitä teidän oman itsenne vuoksi ilman mitään sivutarkoituksia, ylittäen monella tavoin ne ehdot, jotka määräsitte täydelliselle rakkaudelle. Tietäkää siis, taivaiden korkeimmalle istuimelle asettamani epäjumala, että maailmassa on olemassa eräs sarasenien rodun jälkeläinen, jonka elämä kuuluu teille, jolta voitte pyytää mitä tahansa niinkuin orjalta ja joka pitää kunnianaan saada täyttää käskyjänne. Olen ijäksi antautunut valtoihinne ainoastaan siitä ilosta, että saisin palvella tuota yhtä katsettanne, tuota kättä, jonka te eräänä aamuna ojensitte espanjankielen opettajallenne. Teillä on palvelija, Louise, eikä muuta. Ei, en uskalla ajatellakaan, että koskaan saisin vastarakkautta; mutta ehkäpä voin olla siedettävä uskollisen antaumukseni vuoksi. Siitä aamusta alkaen, jolloin hymyilitte minulle jalon immen hymyä ikäänkuin arvaten yksinäisen ja petetyn sydämeni kurjuuden, siitä alkaen olette ollut rakkauteni valtaistuimella; te olette elämäni itsevaltiatar, ajatusteni kuningatar, sydämeni jumalatar, sieluni valo, kukkieni kukka, balsami, jota hengitän, vereni rikkaus, kirkkauden meri, jonka helmaan vaivun. Yksi ainoa ajatus häiritsi tätä onneani: te itse ette tiennyt, että tämä rajaton alttius kuului teille, että teillä oli käytettävissänne uskollinen käsi, sokea orja, mykkä käskyläinen, aarre, sillä kaikki, mitä omistan, kuuluu teille; lyhyesti sanoen ette tiennyt, että omistitte sydämen, jolle voitte uskoa kaikki, niin, oikean vanhan, hellän mummon sydämen, jolta voitte pyytää mitä tahansa isän, jonka suojelukseen voitte vedota joka asiassa, ystävän, veljen; kaikki nämä tunteet puuttuvat ympäristöstänne, minä tiedän sen. Olen keksinyt yksinäisyytenne salaisuuden. Rohkeuteni on johtunut siitä, että olen tahtonut tehdä teille tiettäväksi, kuinka paljon te omistatte. Ottakaa vastaan kaikki, Louise, te olette antanut minulle sen ainoan elämän, mikä minulla voi olla maailmassa, elämän, joka on uhrautuvalle uskollisuudelle pyhitetty. Jos sallitte minun kietoa kaulaani orjuuden ketjut, ette sillä joudu mihinkään ikävyyksiin: en tule koskaan pyytämään teiltä mitään muuta paitsi iloa tietää, että kuulun teille. Älkää sanoko minulle edes sitä, ettette koskaan tule rakastamaan minua: niinhän se on oleva, minä tiedän sen; minun on rakastettava kaukaa, ilman toivoa ja vain itseäni varten. Tahtoisin kernaasti tietää, huolitteko minut palvelijaksenne, ja olen ajatellut pääni puhki keksiäkseni jonkun todistuskeinon, joka vakuuttaisi teidät siitä, ettette mitenkään loukkaa arvokkaisuuttanne antamalla minulle siitä tiedon, sillä jo olen useita päiviä, teidän tietämättänne, kuulunut teille. Ilmoittakaa se siis minulle siten, että jonakin iltana italialaisessa oopperassa pidätte kädessänne valkoisista ja punaisista kamelioista koottua kukkakimppua; se merkitsee sitä, että mies viimeistä veripisaraansa myöten palvelee jumaloimaansa puhtautta. Sillä on kaikki sovittu; minä hetkenä tahansa huomenna tai kymmenen vuoden kuluttua vain määräätte jotakin, niin kaiken, mikä suinkin ihmisen vallassa on tehdä, on silloin tekevä puolestanne teidän onnellinen palvelijanne Felipe Henarez."
J. K. Tunnusta, rakkaani, että oikeat ylimykset osaavat rakastaa! Mikä afrikkalainen leijonahyppäys! Mikä pidätetty hehku! Mikä usko! Mikä avomielisyys ja sielun suuruus alennustilassakin! Tunsin itseni aivan pieneksi ja kuin huumautuneena kysyin itseltäni: mitä on tehtävä…? Suurelle miehelle tunnusmerkillistä on, että hän sekoittaa kaikki tavalliset laskelmat. Hän on ylevä ja liikuttava, viaton ja jättiläismäinen. Yhdellä ainoalla kirjeellä on hän lyönyt kuoliaaksi sata Lovelacen ja Saint-Preux'n kirjettä. Oh, tämä juuri on todellista rakkautta ilman turhia siekailuja, se on, tai sitä ei ole; mutta jos se kerran on olemassa, täytyy sen esiintyä koko suuruudessaan. Näet, etten keikaile ollenkaan. Kieltää tai myöntää. Näiden kahden vaihtoehdon välillä häilyn yrittämättä ollenkaan millään tekosyyllä verhota päättämättömyyttäni. Milleen väittelylle ei löydy tilaa. Tämä ei ole enää Parisia, vaan Espanjaa ja Itämaita; sanalla sanoen, nyt puhuu minulle abenserragilainen, joka polvistuu katolisen Eevan eteen laskien hänen jalkoihinsa käyrämiekkansa, hevosensa ja päänsä. Otanko vastaan tuon maurien jälkeläisen? Luepa useampaan kertaan tuo espanjalais-sarasenilainen kirje, rakas Renée, ja saat nähdä, että rakkaus on voimakkaampi kaikkia sinun filosofiasi juutalaistinkimyksiä. Tiedätkö mitä, Renée, kannan sinun kirjettäsi sydämelläni, olet porvaristuttanut elämäni! Pitäisikö minun käyttää koukkuteitä? Enkö ole ijät kaiket oleva tuon jalopeuran hallitsijatar, joka minun läheisyydessäni muuttaa karjuntansa nöyriksi ja hartaiksi huokauksiksi? Oi, kuinkahan se onkaan mahtanut karjua luolassaan Hillerin-Bertin-kadun varrella! Tiedän, missä hän asuu, minulla on hänen korttinsa: F., parooni de Macumer. Hän on tehnyt kaiken vastauksen minun puoleltani mahdottomaksi, ei ole muuta keinoa kuin heittää hänelle nuo kaksi kameliaa vasten kasvoja! Mikä pirullinen oveluus piileekään puhtaassa, todellisessa, viattomassa rakkaudessa! Ah, se on suurinta, mitä voi saada naissydän, jonka pitäisi määrätä kantansa aivan yksinkertaisella ja helpolla teolla! Oi, Aasia! Olen lukenut Tuhat ja yksi yötä ja sen olemuksen ydin on tämä: kaksi kukkaa ja kaikki on sanottu. Pienellä kukkakimpulla suoritamme me neljätoista nidettä Clarisse Harlowea. Kiemurtelen tämän kirjeen edessä niinkuin lanka tulessa. Ota kukkaset tai älä ota! Myönnä tai kiellä, surmaa tai anna elämä! Kuitenkin sanoo joku ääni minulle: aseta hänet koetukselle! No hyvä, koettelen häntä!