XVII.
SAMALTA SAMALLE.
2 p:nä huhtikuuta.
Eilen oli mitä ihanin ilma ja minä pukeuduin kuten ainakin nuori tyttö, jota rakastetaan ja joka tahtoo miellyttää. Pyynnöstäni antoi isäni minulle kaikkein kauneimmat ajoneuvot, mitä Parisista suinkin voi saada: kaksi harmaan-täplikästä hevosta ja erinomaisen hienot vaunut. Lähdin koettelemaan niitä. Olin kuin kukkanen valkoisella silkillä vuoratun päivänvarjoni suojassa. Ajaessani pitkin Champs-Elysées'n lehtokäytävää, näin abenserragini ratsastavan vastaani harvinaisen komealla hevosella; miehet, jotka nykyään melkein kaikki ovat täydellisiä hevoskauppiaita ja -tuntijoita, pysähtyivät katsomaan ja tarkastelemaan häntä. Hän tervehti minua ja minä rohkaisin häntä pienellä ystävällisellä eleellä; hän hiljensi vauhtiaan ja minä saatoin virkahtaa hänelle: — "Ettehän panne pahaksenne, herra parooni, että pyysin teiltä takaisin kirjeen, se oli teille hyödytön… Olette jo sivuuttanut ohjelmani," lisäsin hiljaa. "Teillä on hevonen, joka vetää teidän puoleenne kaikkien huomion", sanoin, — "Tilusteni hoitaja Sardiniassa on turhamaisuudesta lähettänyt sen minulle, sillä tämä arabialaisrotuinen hevonen on syntynyt minun maillani."
Tänä aamuna, rakkaani, ratsasti Henarez englantilaisella raudikolla, joka myös oli sangen kaunis, mutta ei silti herättänyt huomiota: arvosteluni pieni pilkallinen sävy oli riittänyt. Hän tervehti minua ja minä vastasin siihen keveällä päännyökäyksellä. Angoulêmen herttua oli ostanut Macumer'n hevosen. Orjani oli ymmärtänyt, että hän poikkesi sovitusta yksinkertaisuudesta vetäessään kadulla töllistelijöiden huomion puoleensa. Miehen tulee herättää huomiota vain oman itsensä vuoksi eikä hevosensa tai jonkun muun lisännön kustannuksella. Omistaa liian kaunis hevonen on minusta yhtä naurettavaa kuin pitää suurta timanttia paidassaan. Olin mielissäni siitä, että sain hänet kiinni itse teosta ja ehkäpä tämä virhe johtui maanpakolais-raukalle hyvinkin anteeksiannettavasta turhamaisuudesta. Tällainen lapsellisuus huvittaa minua. Oi, sinä minun vanha viisaustieteilijäni! Mahdatko sinä nauttia rakkaustarinoistani yhtä paljon kuin minä kärsin sinun synkästä filosofiastasi? Rakas Filip II hameissa, tuntuuko mukavalta istua vaunuissani? Näetkö tuota nöyrää ja sielukasta, omasta orjuudestaan ylpeää samettikatsetta, jonka ohikulkiessaan heittää minuun tuo todella suuri mies? Hän on minun palveluksessani ja kantaa alati napinreiässään punaista kameliaa, aivan kuin minä silloin kädessäni valkoista. Minkälaisen hohteen rakkaus levittää ympärilleen! Kuinka hyvin nyt ymmärränkään Parisin! Nyt tuntuu kaikki minusta henkevältä. Niin, rakkaus on täällä kauniimpaa, suurempaa, ihanampaa kuin missään muualla. Olen huomannut, etten koskaan voisi levottuuttaa ja kiusata tyhmyriä, sellaiseen ei minulla ole mitään vaikutusvaltaa. Ainoastaan etevät ja henkevät miehet voivat ymmärtää meitä ja ainoastaan heihin ulottuu vaikutuksemme. Oi, ystävä parka, suo anteeksi, minähän vallan unohdin meidän l'Estorademme; mutta etkö sanonut tekeväsi hänestäkin neron! Oh, arvaan kyllä miksi: sinä pistät hänet paistinvartaaseen saadaksesi hänestä kerran ymmärtäjän itsellesi. Hyvästi, olen vähän päästäni vialla enkä tahdo jatkaa.