XXXI.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.
Nyt on pian kulunut jo viisi kuukautta siitä kuin pikku poikani syntyi, enkä ole saanut edes sen verran aikaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa sinulle. Kun kerran itse tulet äidiksi, voit vielä paremmin antaa minulle anteeksi kuin mitä olet tehnyt, sillä oletpa kuitenkin hieman rangaissut minua kirjoittamalla niin harvoin. Kirjoita minulle, sydänkäpyseni! Kerro minulle huveistasi, kuvaa minulle onnesi kirkkain värein. Maalaa se väkevällä ultramariinilla äläkä yhtään pelkää murhetuttavasi minua, sillä minä olen onnellinen, onnellisempi kuin mitä voit kuvitellakaan.
Olen ollut pitäjän kirkossa kuulemassa vaimon kirkkoon-ottajais-messua, joka tapahtui suurella komeudella, kuten tapana on vanhoissa provencelaisissa suvuissa. Molemmat isoisät, Louis'n isä ja omani, taluttivat minua. Ah, en koskaan vielä ole polvistunut Jumalan eteen niin suurella kiitollisuudella. Minun pitäisi kertoa sinulle niin monenlaisia asioita ja kuvata niin monenlaisia tunteita, etten tiedä, mistä alkaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen helmasta nousee eteeni säteilevä muisto: rukoukseni kirkossa.
Kun nyt jälleen riemullisena äitinä seisoin tuolla samalla paikalla, jossa nuorena tyttönä olin epäillyt elämää ja tulevaisuuttani, luulin näkeväni itse Pyhän Neitseen alttariltaan kumartavan päätään ja osoittavan minulle jumal-lasta, joka näytti hymyilevän minulle! Millä taivaallisen rakkauden pyhittämällä hurmiolla ojensinkaan pikku Armandin kirkkoherran siunattavaksi, vakinaisen kasteen vielä siirtyessä tuonnemmaksi. Mutta saat sitten nähdä meidät yhdessä, Armandin ja minun!
Lapseni, näetkös, nimitän sinua nyt lapsekseni! Mutta se onkin suloisin sana, minkä sydän, järki ja huulet voivat ilmilausua silloin kun on äiti. No niin, rakas lapsukaiseni, kaksi viimeistä kuukautta laahauduin riutuvana ja väsyneenä puutarhoissamme, tuon taakan raskauttamana, jota en voinut aavistaa niin suloiseksi ja rakkaaksi, noiden kahden kuukauden vaivoista huolimatta. Olin niin täynnä pelkoa ja tappavan synkkiä aavistuksia, ettei edes uteliaisuus minua virkistänyt; koetin kyllä puhua itselleni järkeä ja sanoin, ettei siinä, mitä luonto kerran tahtoi, ollut mitään pelättävää, päätin tahtoa olla äiti. Mutta voi, sydämessäni en tuntenut mitään, vaikka kuinka ajattelin tuota lasta, joka tuon tuostakin antoi minulle aimo potkauksia, niin, rakas ystävä, noista potkuista voi pitääkin senjälkeen kun joskus ennen jo on saanut lapsia, mutta ensimäisellä kerralla tuottavat nuo tuntemattoman elämän ensi liikahdukset enemmän hämmästystä kuin iloa. Puhun vain itsestäni, joka en ole vilpillinen enkä teatralinen ja joka sain elämän hedelmän enemmän Jumalalta, (sillä Jumala antaa lapset), kuin rakastetulta mieheltä. Mutta unohtakaamme nämä menneet murheet, jotka, kuten toivon, eivät enää tule palamaan.
Kun aika oli tullut, kokosin kaiken itsessäni olevan vastustusvoiman ja olin valmistautunut niin suuriin tuskiin, että minä, mikäli väitetään, aivan ihmeteltävästi kestin tuon hirvittävän kidutuksen. Noin tunnin verran, kultaseni, oli sellaista aikaa, jolloin kaikki tuntui häipyvän ikäänkuin uneen. Minusta tuntui kuin olisin ollut kaksi: ulkokuori, jota pideltiin pihdeissä, revittiin ja rääkättiin, ja tyyni levollinen sielu. Tässä omituisessa tilassa kiersi kärsimys kuin kukkaisseppele päätäni. Tuntui siltä kuin olisi suunnattoman suuri ruusu puhjennut kasvamaan päästäni ja kiertänyt minut ylt'yleensä. Koko ilma oli täynnä tämän verisen kukan ruusunväriä. Näin kaikki punaisessa. Täten olin jo saapunut sille kohdalle, jolla ruumis ja sielu tuntuvat pyrkivän eroon, kun äkkiä minua vihlaisi tuska sellainen, että luulin sillä hetkellä kuolevani. Päästin hirveitä huutoja ja sain taas uutta voimaa uusia tuskia vastaan. Mutta äkkiä tuon pienen olennon hopeanhelkkyvä vikinä tukahdutti nuo kauheat valitushuutoni. Ei, mikään ei todellakaan voi kuvata tuota hetkeä: minusta tuntui kuin olisi koko maailma huutanut kanssani, kuin olisi kaikki ollut pelkkää tuskaa ja voihkinaa ja kuin kaikki olisi sitten hiljentynyt tuohon heikkoon lapsen huutoon.
Minut pantiin takaisin suureen vuoteeseeni ja minusta tuntui kuin olisin päässyt paratiisiin, vaikkakin olin äärettömän raukea. Huomasin kolme tai neljä iloista kasvoa, kyyneleet silmissä, ja minulle näytettiin lasta. Tiedätkö, rakkaani, minä parkaisin kauhusta. — "Millainen pikku apina!" huudahdin. "Oletteko varmat siitä, että se on lapsi?" kysyin minä. Käännyin jälleen kylelleni epätoivoissani siitä, etten tuntenut itseäni sen enemmän äidilliseksi. — "Älkää olko levoton", sanoi minulle äitini, joka oli ruvennut hoitajattarekseni, "olette saanut mitä kauneimman lapsen. Välttäkää millään tavalla kiihoittamasta mielikuvitustanne, teidän on käytettävä koko hengenvoimanne tullaksenne mahdollisimman eläimelliseksi, samanlaiseksi kuin lehmä, joka käy laitumella kerätäkseen maitoa." Minä nukahdin siis siinä vakaassa päätöksessä, että antaisin luonnon vaikuttaa. Ah, enkelini, lopullinen herääminen kaikista näistä kärsimyksistä, näistä epämääräisistä aistimuksista, näiden ensimäisten päivien sekavasta, tuskaisesta hämäryydestä, oli taivaallinen! Tätä pimeyttä seurasivat autuudentuntemukset vielä suloisemmat kuin lapseni ensimäinen huuto. Sydämeni, sieluni, koko olemukseni, joku uusi tuntematon minä tuntui puhkeavan eloon tuosta tähän asti niin tuskaisesta ja harmaasta kotelostaan aivan kuin kukka puhkeaa esiin siemenestä lämpöisen auringon sitä hyväillessä. Tuo pieni hirviö tarttui rintaani ja alkoi imeä: ja silloin fiat lux! Olin äkkiä äiti. Nyt on onni, ilo, sanoin kertomaton riemu omanani, vaikkakaan en ole saanut sitä aivan ilman tuskaa. Oi, sinä kateellinen kaunokaiseni; miten oletkaan kerran paneva arvoa tällaiselle onnelle, joka on ainoastaan meidän, lapsen ja Jumalan välinen salaisuus. Tuo pieni olento ei tunne mitään muuta kuin meidän rintamme. Sille on olemassa vain tuo yksi ainoa loistava piste koko maailmassa. Ja sitä se rakastaa kaikesta voimastaan, sitä elämänlähdettä se ainoastaan ajattelee, sen viereltä se vaipuu unen helmaan ja siihen se palaa taas herättyään. Noissa pienissä huulissa on sanoin kuvaamaton rakkaus, ja kun ne imeytyvät siihen, tuottavat ne yht'aikaa sekä tuskaa että riemua, riemua, joka kohoaa tuskaksi, ja tuskaa, joka päättyy riemuun. Kun voi selittää sinulle sitä tuntemusta, joka poveltani säteilee elämän lähteisiin saakka; tuntuu kuin olisi se jonkinlainen keskus, joka lähettää ympärilleen tuhansia säteitä sielun ja sydämen iloksi. Synnyttää lapsi, se ei ole mitään, mutta imettää sitä on samaa kuin synnyttää se uudestaan joka hetki. Oi, Louise, ei mitkään rakastajan hyväilyt vedä vertoja noiden pienten ruusuisten käsien hivelylle, jotka hiljaa hapuillen koettavat tarrautua kiinni elämään. Millaisia katseita luokaan lapsi vuorotellen meidän rintaamme ja silmiimme! Millaiset unelmat täyttävätkään sielun, kun näkee sen huulillaan riippuvan kiinni aarteestaan! Se ei vetoa vähemmän sielun kuin ruumiin voimiin, se käyttää yht'aikaa sekä verta että älyä ja sen tuottama tyydytys käy yli kaikkien toivomusten. Tuon ihanan tunnelman, minkä sai aikaan lapseni ensimäinen huuto, joka oli minulle samaa, mitä ensimäinen auringonsäde on mahtanut olla maapallolle, tuon tunnelman olen kokenut uudestaan tuntiessani, miten hänen suunsa on täyttynyt maidollani; olen kokenut sen uudestaan saadessani häneltä ensimäisen katseen, olen kokenut sen uudestaan tavoittaessani hänen ensimäisestä hymystään hänen ensimäisen ajatuksensa. Hän nauraa jo, rakkaani! Tuo nauru, tuo katse, tuo purema, tuo huuto, nuo neljä nautintoa ovat rajattomia; ne tunkevat sydämen pohjimmaiseen sopukkaan asti ja koskettavat siellä kieliä, joita ei mikään muu saa väräjämään. Samoin mahtavat maailmat riippua kiinni Jumalassa, kuin lapsi kaikilla säikeillään riippuu kiinni äidissään. Jumala on suuri äidinsydän. Ei siitoksessa eikä edes raskaudessa ole mitään näkyväistä, aistein havaittavaa, mutta imettäminen, rakas Louise, on joka hetkistä onnea. Voi aivan nähdä, miksi maito muuttuu; se muuttuu lihaksi, se kukkii noissa pienoisissa sormenpäissä, jotka muistuttavat kukkia ja jotka ovat yhtä heleänherkkiä kuin ne; se kasvaa hienoiksi, läpikuultaviksi kynsiksi, punoutuu hiuksiksi, elävöityy potkiviksi jaloiksi. Oi noita lapsen jalkoja, niissä piilee kokonainen kieli! Niitä käyttää lapsi ensiksi ilmaisukeinonaan. Imettäminen, Louise, on jokahetkistä muuksimuuttumista, jota täytyy seurata hämmästynein katsein. Me emme kuule huutoa korvillamme, vaan sydämellämme; me ymmärrämme silmien ja huulien hymyn tai jalkojen sätkyttelyn aivan kuin Jumala itse kirjoittaisi tahtonsa tulikirjaimilla taivaanlakeen! Ei mikään muu maailmassa merkitse enää mitään! Isä?… Voisi tappaa hänet, jos hänen päähänsä pälkähtäisi herättää lapsi. Äiti on lapsen koko maailma, samoin kuin lapsi on äidin! On niin varma siitä, että toinen olento jakaa kanssamme elämän ja saa niin runsaan palkinnon kaikista niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joita saa kestää, sillä kärsimyksiä kyllä on, ja Jumala sinua varjelkoon rintojen halkeamista! Tuollainen haava, joka aukeaa aina noiden ruusuisten huulien sitä koskettaessa, joka parantuu hyvin vaikeasti ja tuottaa tuskaa, joka tekisi hulluksi, ellei samalla lapsen maitoa pursuava suu olisi siinä edessä ilon aiheena, se on yksi kauneuden kauheimpia rangaistuksia. Sillä Louise-ystäväni, sellainen tulee ainoastaan hienoon ja arkaan ihoon.
Pieni apinani on viidessä kuukaudessa varttunut somimmaksi olennoksi, mitä mikään äiti koskaan on ilon kyynelillään kostuttanut, pessyt, harjannut, kammannut ja vaatettanut, sillä Jumala yksin tietää, millä väsymättömällä innolla näitä pikku taimia puetaan, harjataan, pestään, uudestipuetaan, suudellaan. Apinani ei siis enää olekaan mikään apina, vaan oikea baby, kuten englantilainen hoitajattareni sanoo, valkea ja ruusuinen baby, ja kun hän tuntee, että häntä rakastetaan, ei hän liikoja huudakaan; ja tunnustaakseni totuuden en hetkeksikään luovu sen luota, vaan koetan tunkea sen sieluun.
Rakas ystävä, Louis'ta kohtaan tunnen sydämessäni nyt jotakin, joka ei ole rakkautta, mutta jonka rakastavallakin naisella tulisi täydentää rakkautta. En ole varma siitä, eikö tämä hellyys, tämä kaikesta itsekkäisyydestä vapaa kiitollisuus ole enemmänkin kuin rakkaus. Kaikesta siitä päättäen, mitä minulle olet kertonut, on rakkaus jotakin hyvin maallista, jota vastoin siinä hellyydessä, jota onnellinen äiti tuntee näiden pitkien, ikuisten riemujensa alkuaiheuttajaa kohtaan on jotakin uskonnollista ja jumalallista. Äidin ilo on valo, joka säteilee kauas tulevaisuuteen, mutta se heittää heijastuksen myös menneisyyteen ja antaa sille muistojen sädekehän.
Ukko l'Estorade ja hänen poikansa ovat sitä paitsi olleet minulle kaksin verroin hyviä; minä olen heille nyt aivan kuin uusi henkilö: heidän sanansa ja katseensa tunkevat sieluuni, sillä joka kerran, kun he näkevät minut ja puhuvat minulle, on heidän ihailunsa aina uusi ja vilpitön. Vanha isoisä alkaa tulla lapseksi uudestaan, luulen; hän jumaloitsee minua. Kun ensimäisen kerran tulin alas aamiaiselle ja hän näki minun syövän ja syöttävän pojanpoikaansa, itki hän. Nähdä kyyneleitä noissa kahdessa kuivassa silmässä, joissa tähän asti ei ole kiilunut muuta ajatusta kuin raha, teki minulle sanomattoman hyvää; vanhus tuntui todellakin ymmärtävän iloni. Mitä Louis'hin tulee, niin olisi hän kertonut vaikka maantien puille ja kiville, että hänellä oli poika. Kokonaisia tuntikausia saattaa hän katsella nukkuvaa kummipoikaasi. Hän ei tiedä, sanoo hän, milloin hän oikein voi tottua siihen. Nämä tavattomat ilonilmaukset ovat minulle valkaisseet heidän salaiset pelonaiheensa. Lopuksi Louis tunnustikin minulle, että hän oli epäillyt itseään ja luullut olevansa tuomittu lapsettomuuteen. Louis-raukkani on äkkiä muuttunut parempaan päin, hän opiskelee vielä innokkaammin kuin ennen. Tämä lapsi on kannustanut isän kunniahimoa. Mitä minuun taas tulee, armahin, niin olen hetki hetkeltä yhä onnellisempi. Jokainen tunti tuo jonkun uuden siteen äidin ja hänen lapsensa välille. Mitä nyt tunnen, vakuuttaa minua siitä, että tämä tunne on häviämätön, luonnollinen, muuttumaton, jota vastoin epäilen, että rakkaudella on väliaikansa. Joka hetki ei voi rakastaa samalla lailla, elämä ei kankaalleen kirjaile aina yhtä loistavia kukkasia; siispä rakkaus voi sammua ja sammuukin; mutta äitiyden ei tarvitse pelätä mitään heikontumista, se kasvaa lapsen tarpeiden mukana ja kehittyy sen kanssa yhtä rintaa. Eikö se samalla kertaa ole intohimo, tarve, tunne, velvollisuus, välttämättömyys ja onni? Niin, kultaseni, siinä on naisen erikoiselämä. Meidän uhrautumisemme kaipuu on sillä tyydytetty ja äidinrakkaudessa ei ole mustasukkaisuuden levottomuutta. Ehkäpä se myös on ainoa kohta, jossa luonto ja yhteiskunta ovat yksimielisiä. Tässä kohden on yhteiskunta rikastuttanut luontoa, se on kartuttanut äitiydentunnetta perhehengellä, nimen, veren ja omaisuuden jatkuvaisuuden kautta. Millä rakkaudella onkaan naisen ympäröitävä tuota rakasta pikku olentoa, joka ensimäiseksi on antanut hänen tuntea sellaisia iloja, joka on kehittänyt hänen sielunvoimansa täyteen kukkaansa ja opettanut hänelle äitiyden suuren taidon! Esikois-oikeutta, joka ikivanhassa muinaisuudessa yhtyy maailmansyntyhistoriaan ja myöhemmin vaikuttaa yhteiskuntien muodostumiseen, ei mielestäni tulisi tehdä kyseinalaiseksi. Oi, kuinka paljon lapsi voikaan opettaa äidilleen! Niin monin lupauksin olemme sitoutuneet hyveeseen tuossa lakkaamattomassa suojelustyössä, jonka olemme velkapäät heikommalle olennolle, että nainen ainoastaan silloin on oikeassa ilmakehässään, kun hän on äiti; ainoastaan silloin voi hän kehittää kaikki voimansa, täyttää elämänsä velvollisuudet ja saada omakseen koko olemassaolon onnen ja riemun. Nainen, joka ei ole äiti, on epätäydellinen ja epäonnistunut olento. Kiiruhda tulemaan äidiksi, enkelini! Silloin olet moninkertaistuttava nykyisen onnesi kaikella minun autuudellani.
J.K. Minun täytyi jättää sinut kuullessani herra kummipoikasi parkuvan, sen huudon kuulen aina puutarhan äärimmäiseen kolkkaan asti. En tahdo lähettää tätä kirjettä sanomatta vielä pari sanaa jäähyväisiksi, luin sen juuri läpi ja olen vallan kauhuissani niistä arkipäiväisistä tunteista, joita se tulvii. Voi, se mitä tunnen, sen ovat varmaan kaikki äidit tunteneet ja ilmaisevat sen luultavasti myös samoin, ja varmaan olet tekevä minusta pilaa, aivan niinkuin voi tehdä pilaa kaikista isistä, jotka puhuvat lapsiensa älystä ja kauneudesta ja aina ovat löytävinään heissä jotakin vallan erikoista. No, niin kullanmuruni, tärkein asia tässä kirjeessä on tämä, toistan sen vielä: olen nyt yhtä onnellinen kuin ennen olin onneton. Tämä maatalo, josta muuten kohta tulee oikea kartano, sukutila, on minun luvattu maani. Olen päättänyt korpivaellukseni. Tuhat suudelmaa sinulle, kullanmuruni! Kirjoita minulle, nyt voin kyynelöimättä lukea kuvauksiasi onnesta ja rakkaudesta. Hyvästi.