I.
KATUKARNEVAALI.
Taivaan kuulakkuus kevätillan varjoihin häipyy,
päivän muistona on riutuva ruskotus vain,
kaikki sen riemut nyt hämy verhoo kuin suruhuntuun,
min yli tähdet yön syttyvät välkkymähän.
Riemuiten, hyörien käy kadut kansaa kirjavanansa,
huumaten liikenteen rauhaton pauhina soi,
kun katuvieriä käyn yhä etsien löytymätöntä,
yksin ystävänäin polttava kaipaus vain.
— Ah, minä tahtoisin sinut, hiipijä, murskaksi lyödä!
Päivien ahdistus, öitteni myrkky sa oot.
Liian varhain oot ilon, rauhan sa ryöstänyt multa,
liian varhain viet varjojen maahan sa mun! —
Kas, kuin tulvillaan kevätyö on luomisen huumaa,
onnen aavisteluin riemuiten lyö joka syön!
Minne sa kuljetkin, joka ääreltä soi sävel tanssin: —
karkelo nuoruuden hääyön huumana käy.
Yksin ma harhaan vain katuvieriä lohtua vailla,
etsien häntä, jot' en koskaan kohdata saa.
Outona käy ohi mun elon kirjava, kiihkeä leikki
kuin unenhoure vain, kohta mi haihtuva on.
— Minne, minnekä kiire on teillä, te kulkijat kaikki
Minnekä matkasi sun, vanhus valkeapää?
Nautinnonmaljanko käyt sinä pohjaan tyhjentämässä?
Kuolema oota ei, huomenna ehkä jo vie!
Kiire, oi kiire on teillä, te hetken haihtuvat kuplat:
ääretön tyhjyydenyö vaanien varjona käy,
kun elon huumaavan salasoiton pyörteissä kiitäin
kiirehin kuumeisin kuolemantanssinne käy! —
Pauhina liikenteen kuin hautaushymninä soiden
nousee korkeuteen kylmien tähtien luo,
jonneka — katseeseen elon sfinksin, äärettömyyden —
kätketty mailmojen on kohtalo tuntematon.