II.
ELONJUHLA.
— Käy elonjuhlaan vaan, sinä kuokkuri, kutsuton vieras,
tanssin hulmuhun käy, maljasi pohjahan juo!
Kas, elonhetket on lyhyet ja pitkä on yötinen taival:
juhli, kun vuorosi on, haudassa nukkua saat! —
Niin mun sieluuni soi ilon taikova, kutsuva soitto,
kun ovipuolla ma vain riemua outoelen:
valloillaan ilo on — yli maan kevät voittoisa kulkee! —
onnen huumeissa lyö nuorien rinnoissa syön,
heelmät rakkauden hymykypsinä huulilla impein
oottavat poimijataan, aalloin antauvin
keinuu päihdyttäin povet kukkeat tahdissa tanssin,
lietsoen taipuelee vartalot viettelevät,
onnen aavistetun unenhohde katseissa syttyy
kuin ruso aamuinen, kirkkaus pohjolan koin,
ympäri uumenien käsivarret kun kiihkeinä kiertyy,
katseet katseisiin vaipuvat tenhoutuin.
— Uupunut etsijäsieluni muu, oi miksi ei ennen
tänne sun johtanut ties, liian jo myöhä nyt lie!
Liian kauan sa oot katuvieriä varjossa käynyt,
turhia haaveitas hautoen kätkössä yön.
Tyhjiin häipynehet on nuoruusvuotesi parhaat,
nyt ilonliekkiin sun työlästä syttyä on.
Ah! mihin tartutkin, lumo kaikesta kohta on poissa,
nautinnon nektarikin huulillas karvaaksi käy;
kukkivan immen jos elon tanssin huumahan vietkin,
varjo sun viereltäs väisty ei hetkeksikään.
Vanhaa virttään hän, ivanilmein, tyhjyydenhenki,
valheesta kaiken tään kuiskivi korvaasi sun:
pois hymy kuihtuu, pois sulosilmien kauneus sammuu —
keskellä tanssinkin kuoleman hiipivän näät,
Tuonen tyhjyyden näät katsovan silmistä immen,
kuolleenkallon sen naurussa irvistävän! —
Kolkosti paukahtain ovi sulkee mun ulos yöhön
yksin harhaamaan mykkähän autiuteen;
hetken vielä se korviin soi, ilon hilpeä telme,
ainiaks häipyen pois, taa — ikivarjoihin yön.