ISÄNI.
Ma yöllä taasen sun, isävainaa, näin
ja niinkuin muinen pilttinä pienenä
taas pääni rinnoillesi painoin,
eläen hetkisen entisaikaa.
Sa istuit vuoteen laidalla ääneti
ja katsoit kauan oudosti tuijottain;
ja kuu, kuin kuolleen kalvas otsa,
ylhäältä ikkunan kautta loisti. —
Pois kulki kuu, pois sammuivat tähdet yön,
sa silloin verkkaan nousit ja läksit pois,
mun jättäin yksin vuoteelleni
unien kuumeisten houreisihin.
Vaan kerran näin kun luokseni saavut taas,
viet silloin mun, sen tunnen, sa mennessäs
pois tuskain, kaipuun maailmasta
yötisen Tuonelan unhoitukseen.