HÄMÄRTYESSÄ.
Iltaan painuu päivä jo pois, hämy silmäni verhoo;
sormin lasketut kai kohta jo hetkeni on!
Oi ikiyö sinä ylhä, jo sieluuni varjosi lankee,
viileä siimekses kätkevi kohta jo mun!
Ah, niin kallis oot, elo, ainian mulle sa ollut,
vaikka sa annoitkin tuskia onnena vain.
Jättää täytyy mun pian vehreät, kukkivat lehtos,
aamujes toivokas koi, ylhäiset, tähtiset yös,
lemmen nautinnot — sadun kauneushurma ja valhe,
myrkkysi, kaikkesi, ah! pettävä Eedenin kyy!
Yö mun eessäni on, Mananyön ikiäänetön tyhjyys,
kohta jo kolkkous sen ikuinen hautani on. —
Ah, sinä aukaset taas satukirjasi kaunihit lehdet,
mailmoja haaveitten, taivaita toiveitten luot!
Onnenhoureita nyt kuin ilkkuen näyttelet mulle,
kun ilon ukset on multa jo sulkeuneet.
Pois! pois kirjavat rihkamas nyt, elo! Miks mua kiusaat?
Pois unes kaipaus, suo rauhassa lähteä mun!
Taistelu loppumaton elo on, ja sen huumaan ken uupuu,
hälle äänetön yö vain levon kaivatun suo.