IX.
AAMULAULU.
Yön varjot vaeltavat pois kuin aavehet, ja takaa aavistusten siintäväin ulappain nyt vapahduksen tunnoin valkenee yli rukoukseen vaipunehen luonnon kuin iäisyyden kylvöä siunaten aamun koi.
Nyt — tässä puiston penkillä istuen ma nään sen, tunnen sen sielussani: kuin aamun kainot ensi säteet yli hartauttaan tyvennehen meren, kuin päivän sädehtivä kirkastus yli kastehelmin kimaltavan puiston, se saapuu vihdoin, ainoa lohdutus, ja laskeutuu kuin elvyttävä kaste salaa, hellävaroen muu sieluuni, — ainoa, ainoa onni, iäisyyden silmänräpäys-onni — — minä elän — minä elän vielä! — —
Joku peipponen ylläni puussa ensi säveliinsä helähtää, ja alla siintävän korkean kuorin soi kuin hymninä valon jumalalle aamun hillityn riemukas, sanaton symfonia.
Täällä, pyhäkössä puiston, rannalla aavan, aamuisen meren, täällä on läsnä hän, jota etsin, hän, joka yksin voi lääkitä tuskan, hän, joka yksin lohdun suo, — täällä on rauha, täällä on ihana olla, täällä on kevään ja toiveitten aamun onni, — tänne, sen tunnen, on kätketty kaikkeuden vastaus.