VIII.
RESIGNATSIONI.
Käy kotiin, miksi laahustat sinä tässä määrää vailla! On tanssin sävelet vaienneet, on lyhdyt sammutetut, ja tyhjä ja äänetön kaupunki on, ilo kuollut on Vappuyön.
Elon naamiaiset on loppuun tanssittu, ilon humala haihtunut on ja naamarit poissa, — läpi aution kaupungin harmaana hiipii ankara arki.
Ja Bulevardin tummat puut kuin kummitukset mun ylläni ojentavat oksiaan. Kointähti yksin vain läpi vihertävän kajastuksen loistaa tyynnä, tyynnyttäen, toivoen.
Ja vanhain vaahterainsa siimeksessä tumman Kirkkopuiston vainaat nukkuu vuossataisuntaan pitkää, sikeää. — En ohi mennä voi, käyn heidän luokseen ja istun varjoon mustain oksien.
— Te vanhat professorit, majurit ja teidän puolisonne valkohapset ja kaikki vanhat, vakaat porvarit — te, jotka unhoon ootte vaipuneet, — nään, kuinka kerran
Vappuyönä kiihkossa verten, nuoruutta uhkuen maljanne joitte ja tanssitte keväisen lumotun yön, — — nyt leikkii haudoillanne lapset!
Nyt leikkii haudoillanne lapset, ja kuhertelee illoin rakkaat parit, ja ympärillä ylhät kivitalot yli maatuneitten luitten kohoavat.
Ja kerran — jälkeen vuosisatain näin istuu miettien ja uneksien joku toinen yksinäinen henki tään sukupolven kalmistossa, joka nyt — tänä riemujen yönä! — päiväperhoskarkelonsa tanssi. — —
Kotiin! —
Mitä siellä ma teen?
Ei, veri levotonna virtaa,
oudosti rinnassa sykkii syön! — —
Tänne ma kuulun —
vainaitten äänettömyyteen. — —
On kuin ois sadat vuodet jo menneet —
ylläni jossain hohtaisi valoisa taivas
uusien sukujen yllä, jotka
tallaavat tannerta
haudallani, —
on kuin soisi siellä
sävelet uuden Vappuyön,
uuden ja iäti saman.