VII.
INTERMEZZO
eli
LAULAJA-MIRRIN VAPPUSERENAADI
eli
NOUSEVAN NUORISON JOKAÖISET KISSANNAUKUJAISET.
Niin ihmeen kuulas ja lauha on yö,
ja niin kumman kuumina valtimot lyö.
Mjau-au.
Ei maistu rotta, ei nukkua voi;
niin hivelevän ihanasti korvissa soi:
Urnau.
Ja menneet muistot mun mieleeni saa,
jotka kaikki jo jääneet on talven taa.
Mjau-au.
Näen lempeät silmät ja suloisen suun —
ja hienoisen turkin ja kirkkaan kuun: —
Urnau.
Olen koditon kulkurikolli vain,
mutta silti niin rakkaan katseen sain.
Mjau-au.
On kuin se vihlaus selkäpiin
yhä vieläkin sais sulohervoksiin!
Urnau.
Ja hän oli hieno — kuin silkkiä vaan, —
mitä hienoja herkkuja saaneekaan!
Mjau-au.
Ja samettityynyillä loikoo hän;
minä ruuman nurkassa kyykötän.
Urnau.
En tiedä, miksi hän puikahti pois;
oli kuin hän minua säikkynyt ois.
Mjau-au.
Ne on kainoja, ylpeitä, ryökkynät,
vaikka sylinannon janohon nääntyisivät!
Urnau.
— Tule luokseni, armas, niin yksin oon,
käy kanssani hääyön karkeloon!
Mjau-au.
Sinut kerran vie rakkari myös kuin muut,
ja suolla sun myöskin maatuu luut!
Urnau.
Minä tiedän kellarin rauhaisen,
sahajauhoisen, pehmeän vuotehen.
Mjau-au.
Siellä sylihis riutua yhden yön! —
ja rokkarille tyynenä nahkani myön.
Urnau. —
— Mitä nyt? Mikä akkunan narahdus? —
Saan ruukun vettä ja: »katti, hus!»
Mjau-au!
Vaan tikkaita katolle kun vilkaisen,
hänen kuulen kutsuvan kaivaten:
»Urnau».
Hih! hei! mikä vihlaus autuuden
kuin salama käy läpi hermojen!
Mjau-au!
Niin hempeä ääni — ja mulle! — ai, ai! —
Se suloisna soi: ota, vie minut, nai!
Urnau! — —
Haa! — niin! sinä vanha ja kuulu »haa!»
Mikä lutka se täällä uikuttaa?
Mjau-au. — —
No siitä, sa narri! sait; tuki suus!
ja noidu sen lemmot — ja korjaa luus!
— Urnau!