KASTEHELMI.
Kuulas kevätyö valvoo, — ääneti unelmoivat valkeat vuokot, — odotuksen hartaus täyttää temppelituntein metsän.
Yön kastehelmi kaipaus rinnassaan käy hiljaa hiipien kukkansa luo. Yön timantit hänen valvovat kulkuaan, — yön aavistukset hän kantavi katseessaan, yön salatut sävelet soi hänen sielussansa.
Kuin taikamaa yö lumoa täynnä on. Joka heinänkorsi hengen on saanut nyt, joka solu sykkii, joka hermosäije on herkennyt, yli kaiken kun soi kuin tuudittain yön ihana, äänetön onni.
Ja kastehelmi, aamua aavistain, yön kainon kukan sulkee rinnoilleen — ja häipyessä hetkien kiireisten hän lyhyen, unelmaisen yön houraa onnensa suurta unta — yhteen hetkeen kaiken kaipuunsa vuodattain, — sillä hän tietää, ettei hälle tään yön onni palaa milloinkaan — tämä hiljaisuus, tämä lemmenlumo — ei milloinkaan!