JUHANNUSTULILLA.
Yli järven veen
kuin taikasoitin hiljaa
muinaisöiden hämäristä jostain
viulu soi.
Suviuhrit syttyvät taas
pyhän luonnon jumalalle
rannoilla kirkkaan tyynten vetten;
ja kansa valvoo lauhan, tuoksuntäyden yön
niinkuin valvoi muinen,
niinkuin vasta valvoo
laulaen, tanssien, riemuiten,
kunnes viimeinen viaton koivu
uhrina kaatuen
viimeisen kerran vavahtaa,
kunnes viimeinen valoisa yö
sammuu taakse taivaanrannan,
kunnes viimeinen uhrituli riutuu,
elämä kaikki nukkuu varjoon
iäisen yön
Kuin vieras käyn ma kesken nuorten ilon, ohi korvain kaikuu nauru ja tyhjät sanat; kuin uhripappi hartauttani polvistun ma sielussani eteen pyhän luonnon, josta olen noussut — johon kerran palaan jälleen nousten; ja mun sieluni korkenee kuin iäisyyden näkyyn aueten: — minä tunnen olemisen kaikkeuden ikuisen sykinnän yli kaiken katoovan — täynnä korkeampaa onnea kuin kaikki tämä haihtuva
Ja minä soudan pois kylän tulilta, nousen yksinäiselle vuorelle ja verhoudun hiljaisuuteen, sillä nyt minä en elä tässä elämässä.