MELPOMENE.
Käy, elon rauhaton pyörre, sa vaan läpi vuossatain pitkäin,
niinkuin koskien vuot pauhaten vyöryen pois!
Jos mua hylkiikin tyly mailina ja Onnetar kitsas,
kannan kärsien vain tuskien taakkani ma:
yksi on ystävä mulla, mi tuskassa ei mua hylkää,
min poven hellyyteen hukkuvi kärsimykset.
Turhaan, turhaan mailmasta kun, jano sielua polttain,
lemmen viiniä hain, tyhjäksi maljani jäi;
silloin hän kuin ilmestys mun luokseni saapui,
Melpomene, ja kaas' maljaani nektariaan:
kultaisna helmeilee sen hehkua malja nyt täynnä —
helkkäen tuskani nyt laulujen rytminä soi.
Siksipä sulle nyt, Melpomene, ma hymnini laulan,
ennenkuin kätköhön yön sammuvi syömeni mun.
Aineen ja ainehen orjat, ne sortaa aikojen mahti,
henki ja hengen työt uhmaavat kuoloakin.
Kerran kuihtuvat kasvot ja sammuu silmien säihke,
kukkivat neitosetkin arkkuhun naulitahan.
Sortaa vuossadat patsaat ja murtaa mausoloin muurit,
laulu se laulajan on mausolo sortumaton:
sammuta kaipuuta sen ei vuodet, ei vuossadat pitkät,
särje sen sointuja ei aikojen vaihtumislait:
jälkeen vuostuhanten viel' laulun rytmeissä sykkii
laulajan syön sekä sen riemut ja kärsimykset.