MYRSKY-YÖNÄ.
Vasten ruutuja lyö kuin vaiertain sadevirrat,
lohduton myrsky yön riehuen ilmoissa soi.
On kuin yötiset ois, manankolkot hautausmaansa
varjot vainajien kammoten jättänehet,
kuin yli maan, yli ihmisten elonhyörinän turhan
sois kirot kärsivien varjoissa Tartaron yön.
Tunne, oi ihmislaps, ikiluonnon säälitön suuruus,
tyhjyys rinnalla sen työsi ja mailmasi on!
Tähtiin katseesi luo — läpi eetteriäärettömyyden:
niinkuin kuolemanyö sulkee se varjoonsa sun!
— Soi! soi hurjemmin vaan, yön myrskyn riehuva tuska,
turmana tuomionyön käy yli raihnahan maan!
Tulvi valtoinaan, sade, hautaushymniäs laulain
ruutuja vasten lyö, syöntäni lohduttain!
Lyö, tuli pitkäisen, lyö viimeinen vihlova leimaus: —
kaikki on hiljennyt, — ääretön, äänetön yö.