V.
AVE, DIONYSOS, MORITURI TE SALUTANT!
(Taberna musarum.)
Maljat pohjaan!
Hiiteen jäljen neuvot!
Ilo irki ja huolet pois!
On mailmassa murhetta kyllin.
Maljat pohjaan! Leili on tyhjä ja pitkä on tie; kuolo ei armoa anna! Siis sulojuomaasi, tyttönen, tuo: kevät-humalan onnenhuumaan elon kurjuus unhoittuu!
Maljat pohjaan! — Tanssi, tyttö, ja tenhoa, tyttö! liihota, lievitä, liekkihin lietso, nuorten muotojes tanssilla taio polttava tuskani unheeseen ja täytä mun syömeni kaipuu — valkaise sieluni yö!
— — —
Sinä tanssit, tanssit, ja sävelet soi kuin lumotun metsän laulu. Sinä tanssit kuin metsien villi nymfi, — ja allasi — nurmen alla lahoo vainajain luut.
Silloin keskeltä elämän metsän salaperäisen siimeksen ilmestyy hän, jonka askelten alla nurmet puhkeavat kukkaan, — jonka pelkästä henkäyksestä kevätmahla valahtaa puissa lehtiin, — joka vuodattaa koko luontoon sitä ikuista elämän-eliksiiriä, jota tuhannet vanhat narrit kautta vuosituhanten ovat kammioissaan turhaan tutkineet; — hän tulvahtaa kuin vapahtaja kivettyneen elämän keskelle — synkän suurkaupungin kaduille, ja villit nymfit ja faunit vapaina kuin verevät luonnonvietit Panin sävelten taikomina tanssivat
— Tule tänne, tyttönen sinä, joka olet tanssinut minut irki elämän painajaisesta: minä olen nuori fauni, sinä ihana nymfi, joka koristelet alastonta kauneuttasi viettelevillä rypäletertuilla: nyt on kevät ja sen heräävä riemu sykähtelee joka solussa; minä janoan sinun virvoittavia rypäleitäsi, — minä saavutan sinut — vangitsen sinut ja painan vavahtelevan povesi koko nuoren rakkauteni voimalla rintaani vasten, enkä hellitä käsivarsiani enää sinun nuorilta uumeniltasi! — —
Ja nurmi viheriöitsee meidän allamme, kukat heloittavat niityillä, ja auringon kimaltelevissa säteissä hohtavat yllämme omenapuun — kielletyn puun! — valkeat kukat!
— — —
Niin istun minä maljani ääressä ja uneksin — onnellisena — minä narri! — muistamatta, että se tanssija oli portto, joka oli kulkenut sylistä syliin jo Orfeuksen ajoista saakka!