IV.
Ja minä raivoan yössä: tämä elämä on helvetti, jossa kaikki kauhujen lieskat korventavat ihmistä, jonka rinnassa on kuin sammumaton hiillos! —
Silloin kirkastuu keskelle pimeyttä ihana ilmestys, kaunis ja lohdullinen kuin enkeli. Ja ihminen repäisee hänet syleilyynsä ja painaa palavan rintansa hänen viileälle povelleen onnea ja lievitystä himoiten. — Mutta katso: poissa on lohdun enkeli, ja hänen sylissään on toinen palava ihmislapsi!
Ja kuoleman ääretön tyhjyys nauraa saatanallista nauruaan, ja sokeina syöksyvät palavat sielut sen kitaan vapahdusta etsien. —
Hupsut!
Siellä on tyhjyys!
Ja täällä soi ilon ja surun
rikkaat sävelet
ja tuskan riehuva myrsky!
— Ei!
Minä tahdon juopua niistä,
minä tahdon kuunnella
elämän säveleitä
loppuun saakka —
ja hiljaa selkeentyä
iäisyyteen!