IV.
Sadetta ei tullut. Kuumia, helteisiä päiviä riitti yhä. Ruoho maassa paloi ruskeaksi, lehti puissa kellastui keskellä kesää ja alkoi karista. Pelolla katselivat ihmiset tulista kuivuutta äskeisten tuhoisien hallaöiden jälkeen.
Anni viihdyttelee pikku hoidokkejaan auringon ruskeaksi polttamalla pihanurmikolla kaivaten puiston vihreyttä, missä kosteus oli säilynyt suurten puiden ja tiheiden pensasten suojassa. Päivät olivat nyt sietämättömän pitkiä ja ikäviä. -Eivät nuo lapsetkaan muusta puhuneet kuin Vanjasta, hänestä he kertoilivat muistojaan ahdistellen Annia kaikenmoisilla kysymyksillä.
— Miksi se äiti kielsi? — Miksi ei Vanja tule tänne? — Kirjottaisit kirjelipun ja käskisit tulemaan.
Mutta tämä yhteinen suru yhdisti heitä vielä entistä lähemmin toisiinsa ja niin kuluivat päivät kadotettua ystävää muistellen ja yöt hänestä uneksien. Niin kirkastui poissa olevan kuva heidän herkissä mielissään, joten se ennen pitkää oli todellisuutta paljon korkeammalla.
— Miksi sellainen jyrkkä kielto? Miksi hän tuomitsee ihmistä, jota ei edes tunne? Vain siksi, että hän oli ryssä. Eiväthän nekään kaikki ole yhtäläisiä. Onko oikein niitä kaikkia vihata? - Ei ainakaan minun ymmärtääkseni.
Kuta enemmän hän Anni sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän hänen myötätuntonsa kallistui Vanjushkan puolelle, samalla kuin tuo kapinoiva ääni emäntää vastaan tuli yhä selvemmin kuuluville. On ilta ja lapset nukkuvat. Rouva Vuorela oli lähtenyt tuttujensa kanssa kaupungille, Anni istui nojatuoliin ja koetti lukea.
Mahdotonta! — Kirjaimet lehdiltä hävisivät ja tilalle ilmestyi Vanjushkan hymyilevä kuva. Hän heitti kirjan ja meni ikkunan luo. Mutta tuskin oli hän sen ääreen ehtinyt, kun kuuli kadulta tuttua vihellystä. Anni kätkeytyi ikkunaverhon taakse uskaltamatta silmäistäkään alas kadulle.
— Siellä hän on! Eipä se sentään niin vähällä unohtanut, kuin luultiin!
Sydäntä hiveli odottavan onnen tuska ja aatokset salaman nopeat risteilivät mielessä eri vivahduksin.
— Hän on siellä! On kenties ikävöinyt ja kaivannut minua kuten minä häntä. On kulkenut päivin puistossa, illoin kierrellyt tätä katua toivoen tapaavansa — sillä aikaa kun minä täällä olen häntä ikävöinyt ja itkenyt. — Mutta nyt ei meitä enää mikään estä toisiamme tapaamasta! Kumminkin hän epäröi, eikä näyttäytynyt, oli kuin olisi nyt valinnan aika.
— "Ryssän tyttö" sanovat ihmiset silloin minua. Eikö niitä ole jo ennestään liian paljon. Tuleehan siitä maine, joka kerran kuuluu kotipuolellekin ja isä ja äiti kuulevat ja Samppa, kenties velikin vielä kerran palaa matkaltaan - nyt olisi sopiva lopettaa tähän koko tuttavuus.
Hän puristi aatoksissaan kurttuun ikkunaverhon, jonka takana piileksi.
Sydän löi kuuluvasti ja korvissa kohisi.
Mutta seurustelevathan ryssäin kanssa monet muut minua paremmat. Niinkuin F:n neidit, kaupungin rikkaimmat. Kelpaahan ylioppilasneitostenkin upseerien kanssa myöhäisille iltakävelyille. Mitäs ne upseerit ovat muita kuin ryssiä! Tyttökoulun oppilaita, vieläpä opettajattariakin tiedetään, ja virkamiesten rouvia, joita palveliansa ovat nähneet upseerien kanssa seurustelevan. -Mitäs silloin minusta, joka olen vaan pieni piikatyttö! —
— Tokkopa se Samppakaan paljon minusta välittää. Eihän se oikeastaan ollut sanallakaan sitä ilmaissut. Semmoinen oli, juro ja jäykkä. Kenties ei enää välitä senkään vertaa kuin ennen.
Astunta kadulta kuului taas selvemmin, kannukset kilahtivat ja tuttu surunvoittoinen sävel soi kulkijan huulilta kuin kutsuen kuulijaa ulos, kesäisen illan hämärään.
Ikkunaverho riuhtaistiin syrjään ja ikävöivälle kulkijalle ilmestyivät nuoren tytön kukoistavat kasvot.
— Anni, Annushka! — Tule puistoon! — ja tyttö kuuli tuossa äänessä niin hellän värähdyksen ja luki noista kasvoista sen saman, suuren kaipauksen, jota hän itsekin oli näinä päivinä kärsinyt.
Vapisevin käsin sulki hän ikkunan ja kiiruhti alas rappusia, riensi juoksujalkaa, kuin peläten jonkun itseään seuraavan, jonkun, joka tahtoisi häntä estää tapaamasta sydämensä kaivattua.
* * * * *
Puiden suojassa, sinervän hämärän kätkössä astelee Vanjushka tyttöään vuotellen. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt ja kaupungilta tulevat äänet sulivat täällä vienoksi huminaksi, joka soi kuin kaukaisen kosken kohina.
Nyt kuuluivat lähestyvät, kevyet askeleet ja vilahti vihreiden lehvien välistä vaalean punertava hame.
Ilo välähti silmässä muukalaisen, hymy suupielessä värähti ja syli avoinna hän tulijaa vastaan kiiruhti.
— Anni, Annushkani, sinä tulit, vihdoinkin sinä tulit!