V.
Kuutamo valaisee huonetta kuvaten suurennetun ikkunan keskelle lattiaa. Anni katselee sitä, näkemättä kumminkaan sitä mitä katsoo — hän näkee siinä vaan epämääräisiä, levottomasti vaihtelevia kuvia.
Sydän sykkii vielä rajusti äskeisestä pelosta, jos rouva nytkin sattuisi kuulemaan, että hän taas kolmatta käydessä saapuu kotiin.
Hän oli hiipinyt sisälle hiljaa kuin varjo, mutta olihan mahdollista, että se oli hereillä ja sittenkin kuuli.
Lapset nukkuivat levottomasti. Maija äänteli unissaan ja Taimi haparoi
Annin tyhjää tilaa hänen kättään etsien.
— Kuinka se tulee toimeen ilman Nannia! Levottomuus ahdisti tytön mieltä sen äskeisen lupauksen johdosta, jonka Vanja oli häneltä puristanut. — Jättää paikkansa ja lapset! Kuinka se käy päinsä! Ei kukaan tunne niitä niinhyvin kuin hän, ei kukaan hoida niitä sillätavalla kuin hän itse, joka on vaalinut niitä enemmän ajan kuin itse lasten äiti.
— Täti itse ei minua varmastikaan kovin kaipaa, hän on näyttänyt viime päivinä jo kovin kiusaantuneelta. Olen odottanut, milloin se puhkeaa. On tuskallista tuo vaitiolo.
No huomennahan me saamme selvitellä — silloin sen täytyy tapahtua.
Ikkunankuva lattialla oli levinnyt ja siirtynyt ovinurkkaan päin. Anni painoi jyskyttäviä ohimoitaan ja jatkoi mietteitään.
— Eräänä aamuna, kun Taimi herää, on Nanni poissa. — Hän tepastelee yömekossaan ympäri huoneita ja huutaa: — Nanni, Nanni-i-ii! Tule Tuttua pukemaan! — Tulee sitte keittiöstä uusi tyttö ja koettaa houkutella lasta luokseen. -Missä Tutun Nanni? — Poissa on, tehtaaseen meni. — Seuraa suuriääninen itku. Uusi tyttö kyllästyy. Keittiössä kiehuu kahvi hellalle, hän rientää sinne ja tulee taas takaisin koettaen viihdytellä.
Mutta kun väki tehtaasta lappautuu aamiaislomalle, on Vuorelan uusi palvelia kadulla kolmen lapsen kanssa Annia odottamassa.
— En minä näiden kanssa tule minnekään, hän sanoo. On parasta, että tulet takaisin ja minä menen pois — ja lapset tarrautuvat hänen vaatteisiinsa ja pyytelevät tulemaan kotiin.
Miten minä sen kestän?
Tuntui tuskallisen kuumalle täällä sisällä. Hän avasi akkunan. Syksyinen tuuli puheli salaperäisesti pihapuissa ja taivaalla tuikkivat ensimmäiset tähdet.
— Vanja, Vanjushka! — Onhan hän minua kumminkin lähin, onhan hän minulle rakkaampi kuin kukaan.
Anni katseli sormusta, jonka Vanja äsken oli hänen sormeensa painanut.
Se välkkyi niin vienosti, se oli kirkas ja uuden uutukainen.
— Morsian! Kyynel kihosi silmään ja huulilla väikkyi onnen hymy.
— Emmehän me täällä kauvan enää, sota loppuu ja me muutamme kotiin Venäjälle, kauvas Mustanmeren rannoille, jossa päivä paistaa ja kukat kerkiävät jo silloin, kun täällä pohjoinen vinkuu ja kinokset korkealle seinän vierustoilla kurkoittelevat. — Niin oli Vanjushka puhellut kaunista kotipaikkaansa kuvaillen.
— Tule kanssani, sanoi. Kotini kauneheksi sinut vien, äitiseni iloksi. — Ja kokoontuu kylältä koko suuri suku katsomaan minkä Ivana Ivanovitsh toi sotaretkeltään Suomesta. Kauniin toi vaimon, sanovat, solakkavartisen ja sorean. Katsokaapas sen tukkaakin, se välkkyy kuin kulta.
Niin oli Vanja puhellut ja mairein sanoin ja valoisin kuvin häntä viihdytellyt.
Anni otti sormuksen sormestaan käänteli sitä ja kädessään punnitsi. Kovin se oli ohut ja kevyt. — Mistäpä se Vanja sen paremman, olihan kullan hintakin kovin kohonnut.
— Mutta entä jos se ei totta tarkoittaisikaan, entä, jos se vaan leikkii kanssani? — Olisi kenties parempi pysyä vielä täällä toistaiseksi, odottaa ja katsella.
— Vanjushkako pettäisi! — Vanja, joka polvillaan oli rukoillut lupausta saada hänet mukaansa Venäjälle ja sen saatuaan suudellut hänen jalkojaan. Eihän sellainen rakkaus ollut mitään leikintekoa. Olisi väärin epäillä häntä.
Yön hiljaisuudessa kajahti kirkon kellon kolme kumeata lyöntiä. Tyttö sulki ikkunan, paneutui maata ja nukkui huulillaan rakkaimpansa nimi.