VI.
Pitkällistä kuivuutta seurasi loppumaton sade, joka öin päivin virtanaan valui harmajalta, tuhruiselta taivaalta. Kadut tuntuivat pehminneen perustuksiaan myöten ja katuojissa virtasi sakea vesi pieninä purosina.
Sähkökello soi, aamiaistunti oli tullut. Koneet seisahtuivat, naiset pukivat kiireellä päälleen ja lappautuivat ulos tehtaan rautaisesta portista.
Anni oli saanut asunnon tehtaan lähettyviltä, joten ei muuta kuin puikahtaa kadun kulmauksesta.
Eipä ollut ylellisyydellä pilattu, tämä pieni kamari kellarikerroksessa. — Tutiseva pöytä, pahainen vuode ja pari maalaamatonta tuolia muodosti sen kaluston. Uunin nurkassa seisoi vielä ruokasäiliö — pystyyn käännetty tavaralaatikko, mutta sen verhoksi oli levitetty puhdas, vanhasta esiliinasta ommeltu verho. Pöytää kattoi valkea liina ja ikkunalaudalla oli kukkiva verenpisara.
Yhteisvoimin Vanjan kanssa oli tämä pieni koti pantu pystyyn, ja se oli nyt kumminkin Annin oma.
Hän etsi esille ruokavaransa, kylmiä perunoita, suolaa ja vettä. Maitokaupan edustalla oli niin suuri "jono", että hän katsoi viisaimmaksi ensin syödä aamiaisen ja "jonottaa" loppuajan saadakseen maitoa illaksi.
Hän taittoi kappaleen mureannäköistä leipää ja katseli palasta: — Kuin murha-ase! Pitkät, terävät akanat ja kokonaisina jauhettujen kaurojen kuoret törröttivät uhkaavina vastaan taitetusta syrjästä. O'at silmissä suurenivat, nälkä katosi, mutta omituinen hiukaiseva tunne, joka viime aikoina oli alkanut kalvaa sydänalaa, tuntui taas ahdistavan.
— Olisi voita tuohon päälle, niin saattaisi sitä syödä — hän ajatteli, mutta eihän hän ollut voita nähnytkään, sitte kun Vuorelasta lähti. Koko syksynä ei ollut korttivoita jaettu muruakaan ja salakauppiasten välityksellä se maksoi 16—18 mk. kilo, eihän Annin palkka sellaisiin riittänyt.
Sillävälin oli maitokaupan edustalla odottajien luku vaan kasvanut. Anni kävi siihen kumminkin, vaikka toivottomalle näytti seisominen Jokaisella kadulla sateen virtanaan valuessa. Jono liikehti lakkaamatta. Kukin koetti vartioivan miliisin silmän välttyessä päästä hiukan naapuristaan edelle ja nuo vakinaiset jonottajat, pienet poikaviikarit, joilla oli tällä alalla suuri taito ja kokemus, onnistuivat vähitellen tunkeutumaan loppupäästä etumaisten joukkoon. Varsinkin käyttivät he hyväkseen hetkeä, jolloin naapuri sattui olemaan innokkaassa keskustelussa tai väittelyssä.
— Minulla on kuusi pientä lasta enkä neljään päivään ole saanut niille pisaraakaan maitoa -kuuli Anni vieressään seisovan vaimon lausuvan naapurilleen.
— Kuinka kauvan tätä kärsimme? — vastaa toinen.
— Mikäs on, täytynee sitä kärsiä toistaiseksi.
— Kuulutko yhdistykseen?
— Olen minä siihen kuulunut jo toistakymmentä vuotta.
— Ja puhut noin rauhallisesti! Aikonet antaa lopuksi lastesi kuolla nälkään.
— Ei nyt sentään nälkään, jos joku apu on saatavissa.
— Etkö ymmärrä, että tämä on herrojen vehkeitä, että ne aikovat tappaa köyhälistön nälkään korvaukseksi kunnallisäänioikeudesta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, jotka pakoitettiin meille myöntämään. Täällä me seisomme sateessa likomärkinä kaiken päivää saadaksemme tilkan maitoa lapsillemme, sillä aikaa kun meijerissä salaa valmistetaan juustoa ja ajetaan maitoa hotelleihin sadoin litroin. Oikein tekivät Turussa, menivät, ottivat voit herrojen makasiineista ja keskenään jakoivat. Täälläkin vielä pommitetaan ilmaan tuo meijeri, niin maitoa tässä kaupungissa on riittämään saakka kuten ennenkin. Sotamiehet kyllä tulevat avuksi. Ei muuta kuin vihjaista vaan niille, niin valmiita ne pojat ovat tulemaan.
— Sinun mielestäsi olisi asia niin yksinkertaisesti autettu. Etkö tiedä että me nyt kärsimme turkulaisten voiryöstöistä. Meiltähän loppui heti senjälkeen korttivoi, sekin vähäinen mikä oli ennen.
— Niin, mutta me pannaan herroille kiusa kiusaa vastaan.
— Et varmaankaan ole meidän paikkaisia.
— En olekkaan, mitä se tähän kuuluu?
— Ajattelin vaan, kun intoilet noin rajusti.
* * * * *
Samassa puhalsi tehtaan pilli. Anni oli jo päässyt likelle ovea, kun sai luovuttaa paikkansa toiselle ja kiiruhtaa työpaikalleen.
Taas seisoi hän keskellä jyskettä ja surinaa hoidellen pitkää, kieppuvaa käämiriviään, joka huristen pyöri hänen edessään.
Käämit pyörivät, vyyhdet pyörivät ja aatokset kiersivät alituiseen ainaista kehäänsä:
— Jättää vanhukset, koti ja veli, joka kenties kerran vielä palaa vieraalta maalta. Lähteä outoihin oloihin, kohti tuntematonta tulevaisuutta, lähteä salaa kaikilta, kenellekkään hyvästiä heittämättä. — Eivät vanhukset suosiolla luovuta. Jonakin pimeänä iltana he sitte astuvat eteläänpäin lähtevään junaan. Neljän, viiden tunnin kuluttua on hän taakseen jättänyt kaiken sen, mikä hänellä ennen elämässä on ollut rakkainta, ja vuorokauden, parin, kuluttua hän tuskin koskaan enää saa kuulla suomenkieltä puhuttavan.
Tätä ajatellessa tuntui se hänestä niin, kuin tuntui ennen lapsena kotokaivon mustaan syvyyteen katsellessa: Päätä huimasi niin, että täytyi heittäytyä maahan ja tarrautua lujasti kiinni piharuohoon.
— Vieras seutu, vieras maa! Jokainen puu, pensas ja kivi on outo. Itse maan multakin on vieras, musta, väkevä — täällä harmaa, saven sekainen.
Koneet ryskivät pauhaten. Tuntui kuin olisi hän jo menossa ja juna kiitää hurjaa vauhtia läpi lakeiden niittyjen ja lukemattomat harmajat ladot kyyköttävät silmänkantamattomiin. Palavan kydön haju tunkeutuu avonaisesta vaunun ikkunasta ja siellä täällä kohoaa lentoon joku säikähtänyt kurki.
Mutta vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi. Juna kiitää kuin siivillä, ilma korvissa surisee ja soittaa. Kohta loppuvat tasangot, jää taakse koko kotiseutu. — — Tekisi taaskin mieli heittäytyä maahan ja tarrautua kiinni piharuohoon. — Hän solmieli katkenneita langanpäitä, pysäytteli käämiä, korjaili ja pani uudelleen pyörimään. — Kumma, lohduton tunne sydänalassa nousi taas uhkaavana. Päätä huimasi, hän koetti istualtaan ohjata konettaan.
Hyvän tuoreen maidon maku herahti äkkiä suuhun ja hän näki samassa lypsinkiulun, jossa maito hyllyävän, valkoisen vaahdon peitossa höyrysi, lämpöisenä, hyväntuoksuisena.
Hän karkoitti kuvan, kun toinen heti sukelsi esiin. Hän oli paistavinaan pihvejä Vuorelan keittiössä. Tuossa ne jo valmiina kauniin ruskeina miellyttävästi tuoksuivat saaden veden suuhun herahtamaan. Lapset ympärillä hääräilivät kysellen, oliko ruoka jo pian valmista.
— Älkää hätäilkö! Nannin pitää ensin ottaa pullat paistumasta, — oli hän heille sanovinaan, vetäisten samalla pellillisen kauniita punasenruskeita vehnäleipiä ulos uunista.
— Tuttu saa ensin. Se on kuuma, ota esiliinan helmaan.
Hän oli itsekin maistamaisillaan, kun jostain vyyhdestä taas katkesi lanka ja hän huomasi taas missä oli.
— Voi hyvä Isä!
Nuo valve-unet olivat vielä paljon kiusallisemmat kuin yölliset unelmat, joissa usein myöskin toistuivat nuo ruokakuvittelut.
Hiukaiseva tunne sydän-alassa tuli yhä voimakkaammaksi. Käämit ja vyyhdet pyörivät, koko huone pyöri ja ruski, kuin olisi se liitteistään irtautunut. Harmaa sumu kohosi silmien eteen estäen mitään näkemästä. — Melu ja ryske kuului enää vaan jostain hyvin kaukaa yhä edeten, kunnes se kokonaan lakkasi kuulumasta.