XIII.
Anni pitää tavallisia iltaharjoituksiaan tyhjän käsikranaatin varrella lukitun oven takana, tehden määrätyt liikkeet ja laskien veljen opettamat saksankieliset laskusanat.
Ovelle koputettiin.
Anni kätki oudon lelunsa nopeasti vuoteeseensa patjan alle.
Tulija olikin Jouko ja Anni näki jo hänen kasvoistaan, että jotakin oli nyt tulossa.
— Ole valmiina ensi yönä, niin että merkin saatuasi olet heti kadulla.
Ei minulla ole silloin aikaa minuuttiakaan varrota. — Ymmärräthän?
— Kyllä, — vihjauksen saatuani olen heti vierelläsi.
— Vielä yksi asia. — En ole sinulle silloin lähempi kuin muillekaan. Et saa lausua ainuttakaan sanaa, et kysyä, etkä epäillä, vaan teet täsmällisesti mitä käsken ja tottelet ehdottomasti.
— Kyllä, herra upseeri! — sanoi Anni kunniaa tehden.
— Veitikka! — Pojaksi sinun olisi pitänyt syntyä, koska omaat tuommoisen sota-innon. — Mutta, eipä tiedä sitä vielä kehua, ehkä se sittenkin laimenee, kun tosi tulee.
— Sittepä nähdään.
Anni näytti iloiselta ja virkeältä. Jouko huomasi hänen viime aikoina päivä päivältä toipuneen, aivan kuin lähenevien tapausten tieto olisi puhaltanut häneen uutta elämää.
Kiireellä antoi hän sisarelleen vielä viimeiset ohjeet, jätti hänelle hankkimansa puvun ja valkean nauhan, joka tämän tuli kiinnittää vasemman käsivartensa ympäri. — Sitte lähti hän tulisella kiireellä muihin toimiinsa.
Anni katsoi kelloon. Vielä oli aikaa useita tunteja puoleenyöhön mennessä, joten hyvin ehtii myöhemmälläkin tehdä pienet valmistelut. Nyt olivat lapset hyvästeltävät.
* * * * *
Taas nousi hän tuttuja rappusia kolmanteen kerrokseen, kerraten mielessään tapahtumat, jotka sillä välin olivat aiheuttaneet hänen elämässään niin suuret muutokset. — Voi, kunpa olisi, niinkuin oli puoli vuotta takaperin!
Palvelia aukaisi keittiön oven.
— Joko lapset nukkuvat?
— Taimi nukkuu, toiset vielä valvovat vuoteissaan.
— Anna minun niitä pikimältään nähdä.
Iso oli lapsilla ilo, kun Anni taas istui heidän pikku vuoteittensa välissä.
— Sinun on tultava meille takaisin, emme tahdo Elliä, tahdomme sinut, joka olet meidän oma — sanoi Osmo.
— Tulekkin jo huomenna, heti aamulla ja tuo korisikin tuohon nurkkaan, missä se oli, en minä enää nouse sen kannelle, että ei säry, — puheli hänen kättään hyväillen Maija.
Ja se se oli heille ainoa, Nanni takaisin kotiin, siinä oli kaikki, mitä heidän mieliinsä mahtui, ja he katsoivat häneen unenraukeilla silmillään ja pyytelemistään pyytelivät, kunnes hän heitä rauhoittaakseen lupasi tulla takaisin.
Ovet olivat auki ja ruokailuhuoneesta kuului rouva Vuorelan ja jonkun toisen naishenkilön keskustelu.
— Vai niin, että häntä nyt odotetaan kotia palaavaksi. Minä melkein saattaisin vaikka kadehtia sinua. Sellainen poika!
Anni ei olisi tahtonut kuunnella, mutta aihe, josta he puhelivat, oli tällä hetkellä vastustamattoman mielenkiintoinen.
— Mutta et varmaankaan silloin olisi kadehtinut, kun hän täältä lähti. — En koskaan silloin tavannut ihmistä, joka olisi siinä uhrautumisessa nähnyt mitään hyvää. — Sinne meni, sanottiin — eikö silläkään nyt ollut parempaa tehtävää? Siinä olet yksin saanut ponnistella, suuren perheen elättäjänä, ja nyt kun vanhimmasta vähäsen jo avun toivoa, niin sinne meni, opintonsa keskeytti ja sille tielleen varmaan jää, Kuka sen tietää, palaako koskaan — sanottiin.
Tämä sentään oli vielä suopeampaa puhetta, siinä vivahti vähäsen osanottoakin, mutta entä kun sanottiin: — Että sinunkin pojastasi piti tulla isänmaan petturi ja kavaltaja! — Etpä usko, miten se sentään minun sydäntäni leikkasi.
— Voi sentään, tietäähän sen.
— Ja ajatteles niitä tunteita sinä talviaamuna, jolloin me yhdessä ajoimme niihin hiihtokilpailuihin I:n saarelle.
— Mitenkäs se taas olikaan? Nehän vetivät ryssiä nenästä.
— Niin, siellä pantiin toimeen hiihtokilpailut, kuten tavallista. Kylän väki oli kerääntynyt tilaisuuteen, johon osanottajia oli tullut sekä kaupungista, että maaseudulta. Ryssätkin olivat saapuneet paikalle, kai omaksi huvikseen, jollei ehkä varmemmaksi vakuudeksi, että ei mitään "laitonta" tapahtuisi. — Olin mukana jäällä, enkä unohda sitä syvää vakavuutta, joka asui suksilla seisovien nuorukaisten kasvoilla, näytti kuin jokainen heistä olisi täydelleen käsittänyt, miten suuri ja pyhä oli se tehtävä, jota varten he olivat pitkälle matkalle varustautuneet. — Reino loi minuun vielä kerran rohkaisevan katseen, ja minä näin nyt hänessä varttuneen miehen, tuossa poikasessa, jota olin vielä puoleksi lapsena pitänyt.
Merkki annettiin, sukset pakkaslumessa ulvahtivat ja hurjaa vauhtia syöksyivät pojat eteenpäin lumen paksuna ryöppynä kiirisiskellessä heidän kintereillään. — Sinne painuivat, kohti kaukaista länttä, yhä edeten ja pieneten katsojain silmissä. Ryssät nostivat jo kiikarinsa ihmetellen sitä nopeaa etenemistä.
Matka oli määrätty tavallista pitemmäksi, en muista moneksiko kilometriksi. — Me seisoimme rannalla odotellen palaavia, ja kyläläiset salaa jo toisilleen myhäilivät. Minua puistatti vilu, olin kuin puoleksi kuumeessa. Sopertelin hiljaa rukousta, toistin mielessäni lakkaamatta ajatusta: He menivät nostaakseen, vapauttaakseen tämän kansan orjuudesta ja alennuksen tilasta — mutta nämä sanat, joista ennen olin lämmennyt, tuntuivat nyt voimattomille tänä vaikeana eronhetkenä. Minua jäyti kylmä, joka tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka; minun täytyi pistäytyä lämmittelemään lähimpään mökkiin. Lopputapahtumista sitte kuulin, kerrottiin, miten pitkien aikojen perästä tuli takaisin ensimmäinen, toinen ja vihdoin kolmas ja neljäskin, miten rannalla olijat yhä odottelivat myöhäiseen iltahämärään ja miten ryssät lopuksi yskän ymmärsivät, vaikkakin liian myöhään. Saaristolaiset laskettelivat sukkeluuksia ja naureskelivat ryssäin vahingolle, mutta raskain mielin palasin minä kaupunkiin tyhjälle tuntuvaan kotiini. En. kumminkaan kertaakaan katunut, että hän meni, vaikka ero olikin ylen raskas.
* * * * *
Lapset nukkuivat jo sikeästi. Pikku Maijan käsi lepäsi vieläkin Annin kädessä, jota hänen vieno hengityksensä hyväili.
Keskustelu sisällä alkoi uudelleen.
— Nyt on sensijaan ilosi moninkertainen.
— Olisihan se, kunhan nyt vaan sen päivän näkisi.
— Saatko edes valkoista leipää leivotuksi kaukaiselle vieraallesi?
— Kyselin tässä juuri vehnäjauhoja, ja minut neuvottiin kulashin luo, — mutta arvaatko mitä ne maksavat, — kokonaista seitsemän markkaa kilo!
— Hirveätä! — Kuulehan, ajattelin tässä juuri, kun minulla on pieni pussillinen piiloon pantuna sitte kesästä. Saat siitä osan nyt sinäkin.
— Älä toki! Sinullahan on pikkulapsia.
— Niille jää sitte vielä. — Ei meidän sankareita liian suuremmoisesti vastaan oteta, ei heille liikoja uhrata. Vähitellen heistä yksi ja toinen kotiseudulleen ilmestyy, salaa, ympäristön tietämättä, samalla tapaa kuten sieltä ennen hävisivätkin ja ikävöivät omaiset puristavat kyynelsilmin tulijan kättä ja tulojuhlat vietetään lukittujen ovien takana, jossa vainolaisen silmä ei näe. —
Huoneesta kuului nyyhkytystä, mutta rouva Vuorela jatkoi.
— Minusta tuntuu niin kummalliselle tänä iltana, on aivankuin juhlanaatto, on kuin jotain suurta tänä yönä tapahtuisi.
* * * * *
Anni hypähti ylös. — Se on totta! — sanoi hän ajatuksissaan. — Tänä iltana on tosiaankin juhlanaatto!
Hän hyväili pikku Taimen pyöreätä poskea, silitti silkinhienoja valkokutreja ja suuteli kevyesti valkeata otsaa.
Pienokainen käännähti, hymyili unissaan ja soperteli.
— Nannin — moma — Tuttu.
Kyyneleet vierivät Annin silmistä kostuttaen pienen, valkean pieluksen.