XIV.
Hiljainen naputus kadun tasalla olevaan ikkunaan ja nuoren jääkärin rinnalle lennähti kaunis poikanen, jonka syvään painetun hatun alta pistää esiin kultaiset suortuvat ja kalpeista kasvoista loistavat kirkkaat silmät.
Hymy levisi veljen äsken niin totisille kasvoille: — Hyvä olet, mainio!
Täysikuu valaisee kirkkaasti taivaalta ja äänettömänä matkaavat vakavat miehet kuulumattomin askelin läpi aution kaupungin, yli jäätyneen salmen, vallatakseen saarelta ensimmäisen kasarmin. He kulkivat kuin mustat haamut ja heidän pitkät varjonsa hiiviskelivät aavemaisina heidän vierellään hangella.
— Annin sielun täytti suuri, juhlallinen vakavuus.
"Kun kansa kuoloon käy" — soivat korvissa sanat. Kuinka moni heistä matkaa kuoloon tänä yönä? — Jumala, ole heidän kanssaan! — huokasi hän, katsellen tätä ihmeellistä armeijaa, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista. Tuolla muuan tuomari, rinnallaan hylkeennahkapieksuinen saaristolaisukko, roteva maalaisisäntä ja suuren tukkuliikkeen johtaja astelivat vierekkäin. Oli siinä koulupoika rinnan arvoisan lehtorinsa kanssa ja harmaahapsinen sotilas, luutnanttina entisessä Suomen sotaväessä palvellut, kulki yhdessä nuoren konttoriapulaisen kanssa.
Mutta heidän kaikkien kasvot puhuivat samaa kieltä, heidän sydämensä sykkivät samaan tahtiin ja heidän vasenta käsivarttaan ympäröi valkea nauha.
Annin vierellä kulki hinteläkasvuinen saaristolaispoika, kantaen suurta, vanhaa hyljepyssyä, tyttö kuiskasi hänelle tilaisuuden sattuessa:
— Eikö se ole sinulle liian raskas?
— Luuletko että olen sen kanssa ensi kertaa matkassa? — Ei! Moni norppa jo heitti henkensä lähettämästäni luodista. — Se on isävainajani ainoa perintö, ja uskollinen se on ystävä ollut minulle.
Anni ei jatkanut keskustelua, mutta poika alkuun päästyään edelleen puheli.
— Tämä hetki on paras, mitä milloinkaan olen elänyt, tätä olen toivonut jo kaksi vuotta ja jo pelkäsin, että sitä ei tulekkaan.
— Sinä halusit taisteluun ryssien kanssa?
— Kostaa minä tahdon niille! Isäni puolesta minä sen teen, se oli hänen viimeinen pyyntönsä, kun he hänet kotoa vangikseen raahasivat.
— Mistä syystä?
— Luultavasti jonkun ilmiannosta. En vieläkään tiedä mitä pahaa hän olisi tehnyt. Santarmit tulivat vaan ja vangitsivat, mukanaan veivät ja me kuulimme häntä nälässä kidutetun, kunnes menetti järkensä ja lopuksi koppiinsa hirttäytyi. — Mutta äidilleni, joka kerran hänen vankeusaikanaan pääsi hänen luokseen, oli isä sanonut: "Muistakoon Oskari poikani sen, että kostaa kuolemani ryssille, eikä unohda myöskään Johannaa."
— Kuka oli Johanna?
— Isäni sisar, joka samaan aikaan, kun äitini kymmenen alaikäisen lapsensa kanssa näki kurjuutta ja nälkää, vietti irstaisia ilojaan ryssän varavaimona.
Anni oli vaiti ja mietti, mutta poika jatkoi vielä hiljemmin kuiskaten.
— Minusta on kuin kulkisivat vainajatkin maanpäällä tänä yönä, tuntuu kuin kulkisi vierelläni isävainajan kelmeä haamu.
Hänen silmänsä paloivat kuin hurmahengen ja hänen laihat, luiset sormensa puristuivat tiukasti isän kalliin perinnön ympärille.
Annia ihan puistatti. — Kostaa, oliko hän ehkä itsekkin halunnut lähteä maksamaan vääryyttä, jota oli kärsinyt, sitä suurta alennusta, johon niin monet olivat ryssien tähden vajonneet? — — Ei, hän ei tahtonut mennä kuolemaan vihan uhka sydämmessään. Hän tahtoi mennä vaan siksi, että se paha, mikä oli ollut, loppuisi, että muiden olisi senjälkeen parempi.
Samassa hän tunsi veljen käden pitävän omaansa.
— Pikku Anni! — Peloittaako sinua?
Ja tyttö vastasi hänen käden puristukseensa lujasti ja lämpimästi.
— Olen iloinen, kun saan olla kanssasi nyt. Veli siirtyi taas toisten luo, joille hänen oli viimeiset ohjeet kuiskailtava, mutta Annin kasvoilla lepäsi onnellinen hymy.
"Pikku Anni" — se oli parasta mitä veli hänelle lausui silloinkin, lapsina ollessa. Hän sanoi sen vaan silloin, kun oli parhaimmillaan. Noihin sanoihin sisältyi niin paljon rakkautta ja isonveljen huolehtivaa hellyyttä. Ainoastaan he kaksi tunsivat noiden sanojen pohjimmaisen merkityksen.
— Se lämmitti ja hiveli hyväilevästi hänen sydäntään. — Sitä se ei ollut vuosikausiin sanonut, — ihme, että se sen vielä muisti!
* * * * *
Mustat, varjomaiset olennot hiipivät kasarmin ympärille ja kätkeytyivät nopeasti puiden ja kivien taakse. Joukon viittauksesta heittäytyi Annikin pitkälleen äskeisen saaristolaispojan viereen, suuren kivilohkareen suojaan.
Ryssät pitivät öisiä ilojaan juopotellen ja irstaillen, tietämättä mitään ympärillä liikkuvista varjoista.
Kun joka mies oli paikallaan, annettiin mauserpistooleilla yhteislaukaus.
Siellä sisällä nousi hälinä. Eräs juopunut matruusi aukasi ikkunan ja huusi:
— Mitä tämä?
Joku piirittäjistä venäjäksi vastasi?
— Luovuttakaa aseenne ja antautukaa vangeiksemme.
Matruusi kirosi ja vastasi suomeksi:
— Me ammumme teidät viimeiseen mieheen! Mutta hän sai tuskin viimeisen sanansa sanotuksi, kun putosi jo suinpäin ikkunasta alas.
Nuoren saaristolaisen hyljepyssystä lensi kuolettava luoti läpi hänen kohmeloisen päänsä.
— Hyvin osasit, kuiskasi vierustoveri.
— Niin on norppaakin aina tähdättävä silmien väliin. Jos se haavoittuu muuanne, et sitä koskaan saa käsiisi, sinne sukeltaa veden alle ja jäiden sekaan piiloutuu.
Anni vapisi niin, että hampaat suussa tahtoivat kalista, hän ei ollut vielä tätä ennen nähnyt kenenkään kuolevan.
Ryssät toivat ikkunoille kuularuiskunsa, joiden inhoittava rätinä synnytti kumman, oudon, kamalan tunteen. Kuulia satoi kuin rakeita. Niitä vinkui yli pään, rapsahteli puihin ja ympärillä olevien rakennusten seiniin ja katoille.
Jo lauloi Joukonkin konekivääri, jota hyljepyssyjen ja mauserpistoolien yhtämittaiset laukaukset säestivät.
Ei kuulunut enää muuta kuin hurja, keskeymätön räiske ja ristituli niin hirmuinen, että se jo puunnutti pelonkin tunteen.
Anni ei enää ollenkaan muistanut omaa olemassaoloaan, hän seurasi vaan tuskaisin katsein, vieläkö ryssäin kuulat lentelevät hänen rakkaan veljensä pään ylitse, vai joko ne alkavat osua maaliinsa.
Hän alkoi nyt vasta oikein käsittää, miten tärkeitä olivat hetket, miten täpärällä voiton mahdollisuus.
Matruusien luku kymmenkertainen, heillä hyvät aseet ja runsaat ampumavarat, suojanaan vielä kiviset seinätkin. Piirittäjiä pieni joukko, enimmäkseen harjaantumatonta sotatoimiin ja asevarat ylen niukat.
— Kunpa saisi tehdä jotakin! — Kauvan se Jouko antaa minun odottaa!
Lasien helinää kuului yhtämittaa, koko kasarmilla ei ollut enää ainuttakaan ehjää ikkunaa, ja ryssien korkealla lentelevät kuulat särkivät laseja lähitaloista.
Henkeä pidätellen piti Anni katseensa Joukoon kiinnitettynä odottaen merkkiä. Minuutit tuntuivat loppumattoman pitkille.
— Kunpa nyt saisi koettaa!
— Vihdoinkin. — Anni veti kranaatin vyönsä alta, ponnahti pystyyn ja teki kuten oli opetettu.
Hän ei huomannut miten kymmenet kiväärit ikkunoilta tähtäsivät häntä, ei kuunnellut ympärillään lentelevien kuulien surinaa, vaan laski täsmällisesti veljen opettamat laskusanat.
Nyt se jo lensi sinne ja räjähti. — Ei yksikään kivääri lauennut, kuularuiskukin vaikeni.
— Pihan puolelta toinen! — kuului Joukon määräys.
Salamannopeudella lennähti aivoissa ajatus: - Minä siis kykenin, minäkin saatan jotain toimittaa! Melkein hurja ilo läikähti mielessä.
Ryssät olivat taas säikähdyksestä selvinneet ja laskettivat runsaan lyijyannoksen piirittäjiinsä. Annin tuli nyt juosta kokonaisen ikkunarivin ohi ja vinkuen lensivät taas ryssäin ampiaiset, surahtaen joskus aivan korvan juuresta ohitse, yhdenkään koskematta.
Anni pujahti pihalle ja sai täällä häiritsemättä toimittaa laskunsa. Hurjalla räiskeellä se räjähti siellä sisällä ja innostunut "sotilas" aikoi jo varustella matkaan kolmatta, kun hurraahuudot kuuluivat kadunpuolelta. — Jo antautuivat!
Anni juoksi takaisin sinne ja näki muutaman matruusin pitävän valkoista riepua pistimen käressä.