XV.
Rouva Vuorela istuu ompelukoneensa ääressä aikaisesta aamusta myöhään iltaan, tehden vaatteita sotilaille. Kuumeisella kiireellä hän laskettaa valmiiksi kappaleen toisensa jälkeen, tehden työtä herkeämättä, kuin luulisi hän koko isänmaan pelastuksen riippuvan siitä, montako tusinaa hän viikossa valmistaa.
Mutta tuo kiire on vaan sisällisen levottomuuden tyynnyttäjänä. Hän vilkaisee välillä lattialla leikkiviin pienokaisiin, katsahtaa poikaan, jonka käsivarteen on kiinnitetty valkea nauha.
— On siinä vankka poika, mutta vielä leikkivä lapsi. — Köyhä minä olen, ei minulla mitään uhrata suuren asian hyväksi, miehenikin tappoi tauti. Olisipa hänkin saanut sankarikuoleman Suomen vapaustaistelussa. Mutta elämä ei kysy, miten me itse haluaisimme.
Taas valmistui pehmeä, lämmin paita. Hän taittoi sen kokoon ja laski tänään valmistamansa kappaleet.
— Yksi… kaksi… kolme… neljä, tässä viides. Viisi paitaa valmista! — Ei, se ei ole suuri saavutus, toista olisi, jos… niin, kyllä me naiset sentään saamme vähän aikaan, tai ainakin tuntuvat tämmöiset pikku näpertelyt mitättömille silloin, kun on suuret tehtävät suoritettavana.
— Siellä on Annin veli, tahtoo tavata rouvaa — ilmoitti palvelia.
Rouva Vuorela kiiruhti saliin.
— Olen iloinen nähdessäni teidät, urhea poika. Sankariksi tekee mieleni kutsua.
Hän puristi lämpimästi Joukon kättä, ja hänen silmistään loisti kiitollisuus, kun hän jatkoi.
— Olen kuullut kerrottavan teidän pelottomasta, muita rohkaisevasta esiintymisestänne ja taitavasta ohjauksestanne kaupunkimme valloituksessa. Kiitän teitä!
— Ei mitään mainitsemisen arvoista. Tein velvollisuuteni kuten kunnon sotilas aina.
— Velvollisuutensakin voi tehdä monella tavalla.
— Kukin kykynsä mukaisesti. — Mutta minä tarvitsisin nyt apuanne, rouva, tahtoisitteko auttaa minua.
— Koetan sen tehdä.
— Minut on määrätty täältä muutaman päivän kestävälle matkalle. Sisareni on hyvin sairas ja kovassa kuumeessa. Minun pitäisi toimittaa hänelle hoitoa, mutta matka on kiireellinen. Tahtoisitteko huolehtia hänestä?
Joku varjo näkyi rouva Vuorelan kasvoilla, mutta se haihtui heti ja vastaus tuli empimättä:
— Minä haen hänet nyt takaisin kotiin.
— Olen kiitollinen avustanne. Tulen palattuani heti häntä katsomaan.
Hyvästi siksi!
Samassa oli hän poissa.
Annin vuode oli nyt vierashuoneessa, jossa saattoi rauhassa levätä lasten leikistä häiriintymättä.
Lääkäri, joka totesi keuhkokuumeen alkaneen, pudisti epäilevästi päätään. — Ankara vilustuminen ja ruumiinvoimat jo ennestään perin heikontuneet.
Mutta rouva Vuorela päätti tehdä voitavansa ja toivoi voivansa hänet huolellisella hoidolla pelastaa.
Lapset hiipivät joskus sairashuoneen ovelle ja ihmettelivät, miksi Nanni niin paljon nukkuu, miksi ei hän heille mitään puhu, ei edes katsokkaan.
Sairas ei jaksanut aukaista silmiään, mutta joskus nousivat raskaat luomet ja suurina, kirkkaina loistivat silmäterät. Katse tähyili kauvas, eikä näyttänyt näkevän ympäristöään.
Rouva Vuorela istui alati hänen luonaan, mutta sairas puhutteli häntä milloin äitinään, milloin veljenään.
Kylmä kääre oli juuri uudistettu ja sairas näytti hetkeksi hiukan rauhoittuneen.
Kuinka säälittävän näköisenä hän siinä lepäsi, pienenä, surkastuneena, lyhyesti ja vaikeasti hengittäen. Kaikki entinen kukkeus oli kasvoilta kadonnut ja tukkakin oli poissa. — Miksi hän oli leikannut kauniit hiuksensa?
— Ryssän uhri! — sanoi rouva Vuorela puoliääneen ja hänen sisässään kuohahti suuttumus.
— Miksi päästinkään sentään hänet käsistäni!
— Mutta kun neuvot ja varoitukset eivät mitään auttaneet, ajattelin: menköön, kokeilkoon!
Mutta lapsihan se sentään vielä oli, vaikkakin kaksikymmentä täyttänyt. Olisin toimittanut tiedon vanhemmille, että tulevat noutamaan pois tyttärensä.
Miksi en sitä tullut tehneeksi? — Voi, kuinka saatoinkaan jättää tyttöparan oman onnensa nojaan. Olisihan minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa.
— — Siinä se nyt oli! Äskettäin vasta ajattelin, että en ole koskaan lyönyt laimiin velvollisuuttani! — Semmoinen fariseus olen!
Ja paljosta valvomisesta väsyneissä aivoissa suureni suurenemistaan syyllisyyden tunto ja yhä ahtaammalle ahdisti mieltä tämä tuskaisten aatosten piiri.
Sairas oli käynyt sillävälin levottomaksi ja hourailu alkoi taaskin.
… Minä menin sinne sovittaakseni mitä olin rikkonut… En tahtonut kostaa heille Vanjan vääryyttä, en olisi hänelle itselleenkään kostanut… Muilla on nyt parempi tästälähin… minunkin on hyvä, kun saan nukkua… Anni kääntelee tuskaisesti päätään… Se saariston poika ampui hyvin! Kuinka se miesparka putosi alas ikkunasta ja jäi hangelle makaamaan oman verensä punaamana… Kasarmilla oli ruumiita kasoissa vaan… nuo kolme miestä ruhjoutunein kasvoin kuolivat sisäänviskatusta pommista… en olisi tahtonut surmata, tein sen siksi, että muilla olisi parempi… Tuollakin särkyy ikkuna ja esiin työntyy sotilas kasvoillaan kuvaamaton kauhu. - Surman suuhun lensi, kuula lävisti pään, siihen retkahti ja jäi puoleksi roikkumaan ikkunasta alas veren suihkuna haavasta ruiskahtaessa… Semmoista on sota!… Minua paleltaa hirveästi… Lumi allani on sulanut, vaatteeni ovat edestä aivan märät, on kuin makaisin jäisessä vedessä… Mutta ei saa väsyä kesken… toinen kasarmi on vielä valtaamatta ja minulla on vielä kaksi kranaattia vyöni alla… jos ampuvat minut, säästyy joku muu… minunhan täytyy kumminkin…
* * * * *
Nyt selvisi rouva Vuorelalle potilaansa viimeiset vaiheet ja hän sanoi itsekseen:
— Hän oli pohjaltaan sittenkin se, miksi häntä luulinkin, vaikka välillä jo epäilin pettyneeni.