XVI.
Anni lepää puolihorroksissa, unen ja valveen välillä, ja hänen sielunsa leijailee unelmien ihanilla mailla. Hän ei jaksa avata silmiään katsoakseen todellisuuteen — ei jaksa, eikä tahdokkaan, sillä se olisi kuin palaamista sinne, josta oli jo puoleksi eronnut.
Hän on istuvinaan purjeveneessä. — Päivä on kirkas ja hohtavaa valoa virtaa taivaan täydeltä. Raitis tuuli pullistaa purjeet ja keula halkaisee hiljalleen loiskahtelevia laineita.
Hän ei ole yksin. Tuossa vierellä istuu olento, jonka läheisyydessä on hyvä ja turvallinen olla. On kuin Hänestä virtaisi joku käsittämätön rauha. — — — Minkä näköiset lienevät nuo rakastavat kasvot? — Ei, hän ei näe, eikä koetakkaan nähdä, parempi on tietää, että se on Hän.
Ja vene liukuu ja siniaallot kulahtelevat vasten keulaa ja kylkiä. Leppoisaa valoa tunkee taivaan täydeltä ja merensatuja kuiskiva tuuli kiidättää kevyesti valkean veneen — — minne? — — Hän sen tietää. — —
Taas on hän makaavinaan lapsena omassa kätkyessään, joka keinahtelee tuttuun, juohevaan tahtiin. Lattiapalkki on irtautunut ja kolahtaa hiukan. Avonaisesta ikkunasta hengähtelee kesäinen tuuli, jossa tuntuu palavan kydön mieluinen savu. On niin hiljaista, kuin olisi sunnuntai. Ei kuulu muuta kuin kissan hiljainen kehruu ja vanhan seinäkellon tikutus.
Kuinka suloista on levähtää, kun vierellä valvoo Hän, tuo epämääräinen, tuntematon, joka rakastaa niin, ett’ei kukaan, joka ei käännä lempeitä silmiään pois nukkuvasta. — — —
* * * * *
— Anni, minä olen nyt täällä — sanoi Jouko hiljaa hänen päätään silittäen.
Anni sai auki vasemman silmänsä, mutta oikean luomi riippui velttona silmän yli. — Hänen huulensa hymyilivät veljelle, mutta kuiskeensa oli heikko, niin että sitä tuskin saattoi kuulla.
— Kuinka minä olen sinua odottanut!… Väsyttää niin, en tahtonut jaksaa valvoa… mutta… minun täytyi… on asia, jota et tiedä.
— Mikä se on, Anni?
— Sinä varmaan suutut, mutta minä sittenkin sanon… se painaa mieltäni… on kuin rikos… mutta minä en oikein ymmärtänyt, mutta… ehkä sinä annat anteeksi…
Hän oli vaiti kuin voimia kooten. Joukon kasvoilla kuvastui jännittynyt odotus.
… Minä olin kihloissa… venäläisen rakuunan kanssa… minä olin päättänyt kuolla jo ennenkuin sinä tulit.
Seurasi pitkä äänettömyys, syvä, painostava hiljaisuus. — — Mitä hän nyt sanoo, kunpa sanoisi pian, minkä aikoo.
Annin molemmat silmät olivat painuneet taas raskaasti umpeen ja kasvoilla kuvastui syvä kärsimys. Jouko katseli noita läpikuultavia poskia, joilla hehkuivat sinipunervat täplät ja ohutta nenää, johon kuolema oli jo leimansa painanut.
Nuoren soturin huulet vavahtelivat, rinta kohoili tuskasta ja äänensä värisi, kun hän lausui:
— Missä on tuo mies?
Anni arvasi mitä hän ajatteli ja vastasi mielihyvällä.
— Se matkusti vähää ennen kuin sinä tulit… etkä sinä saisi sille kostaa… siksi vaan sodit, että muille…
He olivat taas vaiti kumpainenkin, mutta veljen kasvoilla taisteli suru ja raivo. — Että se pääsi käsistäni! — Pitipäs sen päästä!
Anni alkoi tuskaisesti läähättää, hänen ohut, kalpea kätensä siirtelehti levottomana vuoteella kuin jotain hakien.
Ja veli otti tuon pienen, kuihtuneen kätösen omaansa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:
— Pikku Anni! —
Ja sisko tiesi, mitä se merkitsi. Se oli sovinnon ja anteeksiannon ilmaus.
Kyyneleet pusertuivat suljettujen silmäluomien lomitse. Hän puristi heikosti veljen kättä, mutta ei saattanut sanoa mitään.
* * * * *
Voi, kuinka häntä jo väsytti, vihdoinkin saattoi antaa unen tulla. — — Jo himmenee, hämärtyy… kehto kiikkuu tasaisesti… lattiapalkki ei enään kolahda.
Hän tuossa vierellä valvoo, siksi pimeys ei pelota. Hän on niin hyvä, Hän rakastaa enemmän kuin kukaan, Hänen voimansa on suuri, Hänen edessään taipuvat mustat voimat.
Pimeys tihenee, sakenee… kaukana jyrisee ukkonen ja mustaa yötä halkovat punaiset liekit… pauhu, ryske ja jyrinä yltyy… maa vapisee ja säikkyen etsivät suojaa kaikki elävät olennot.
On kuin ikuisten tuskien ja kauhujen asunnot olisivat au'enneet ja syösseet hirmuiset vihansa poloisen maan päälle.
Mutta Hän ei jätä.
Suuret lumiaavikot punertuvat verestä. Pimeys sokaisee silmät, mustat voimat yllyttivät veljen veljeä vastaan. Ihmispedot repivät oman kansansa jäseniä, puhkoen silmät ja silpoen ruumiin, pala palalta, vähitellen. — Heidän silmissään leiskuu mieletön raivo, kun he omaa heimoaan raadellen helvetillisessä nautinnossaan hekkumoivat.
Mutta Hän valvoo.
Ijäisyyden kello kajahtaa… Yö on kulunut, aamu sarastaa ja pimeyden voimien on aika palata kätköihinsä…
… Yhä juohevammin keinahtelee kehto ja kasvoja hyväilee kevätaamun raikas tuulahdus…. Se ei olekkaan enää kätkyt, se on Hän, joka käsivarsillaan kannattaa väsynyttä lasta, liidellen korkealle, kohti koittavan päivän nousua, joka kirkkaudessaan kohoaa suurena ja palavana kuin ijankaikkinen rakkaus, karkoittaen mailta kuoleman usvat. Mutta tuolla alhaalla astelee vakavana valkonauhaisten miesten joukko ja uljaasti kajahtaa. "Vaasan marssi", kohoten korkeuteen, jossa sen soinnut sulavat ikuisuuksien ihmeellisiin säveliin.
Ja nuoren ihmisen sielu sukelsi Äärettömyyden syliin aamun koittehessa,
Suomen huomenen sarastaessa.