I.

On hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo ja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella kiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun tunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt, kuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain salaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja rohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.

— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi pojistani kovin monta.

Hän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten jalkeille.

— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä ankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat havupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää. Kapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat katsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille hangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.

Mutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija, samosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja laaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle matkaavien.

Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi, edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.

— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?

— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua, kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina muistaa, on kuin olisi lähelläni.

Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin, minulla ei enää ole…

Hän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli hänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta, koetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen yhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin muisto.

Hetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä vierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka tänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.

— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua, joka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan yhä enemmän kiintynyt.

— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu valkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. — Ajattelin sitä sinun tähtesi Seppo.

— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja poikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.

He ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut lumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja autio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi kysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.

Mutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman kuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa ominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän arvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten korven hiljaisuutta.

— Keitä olette?

— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.

— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän ja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.

— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman epäröivä vastaus.

— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.

Äskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru on niitä Saksan jääkäreitä.

Hetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan kymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.

— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat, mutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta näyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.

Selvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria Söörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin otetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä selvittyään.

Ratsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt vartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme hiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren seuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.

He saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun valjetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.

Edessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti levittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta vastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja etäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita rakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti aamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on tuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.

Rusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja öisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin tämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.

Suuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua maahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla. Tekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana maa, jossa ei saa, ei voi olla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja rakkaus on täällä hallitseva.

Ja kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin päähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä valkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen, — heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat vaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä kimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka kokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.

Onko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian herätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen armeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni kuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.

Äkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että heidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan kivääritulen.

— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan ketään vahingoittamaan. Eihän nyt voi kukaan suoda toisen surmaa, ei kukaan tahtoa toiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!

Jouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja kaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan. Mutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli taivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö S:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen melkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa ilman paineen vaikutuksesta.

— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeata sotaa ja ihmiset tahtovat tehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa kuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti — mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.