II.
Valkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä tiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa. Luutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen nuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen miehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen levähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten. Hän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa. Hän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka tuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön seuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen. Mikä se oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän vaan tunsi sen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.
Pieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti se kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat punaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.
Ne olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli havumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään tähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi Jouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas edelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan surmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet. Aukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei ollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta rätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin, äänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan ihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän vihansa erikoinen esine.
Sillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää ja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa saarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.
Luutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen valtaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.
Kun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta puolen, huusi päällikkö:
— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin tarvitaan.
— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan ammu, — oli miesten vastaus.
Oli se tosiaankin näkemisen arvoista. Pitkin valkoista maata mateli tummia olennoita nelinryömin peräytyen. Kuula lensi, lumi pöllähti vierellä, ryömivä olento milloin kellahti maahan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan, milloin hetkeksi pysähtyi ja jatkoi taas matkaansa. Joskus kohosi maasta joku jäljelle jäänyt, toipunut ja lähti laahustamaan edelleen vetäen perässään loukkaantunutta koipeaan.
Poikia kovin huvitti tämä metsästys, olihan jännittävää nähdä, sattuiko luoti siihen, johon tähtäsi. Päällikkö teki kumminkin pian tästä lystistä lopun ja komensi joukot taas eteenpäin.
Metsänlaidassa oli hautuumaa, jonka läpi oli osan kulettava. Ruumishuoneen ovi oli auki ja joku pistäytyi sinne sisälle, mutta palasi pian kasvoillaan kauhu ja peljästys.
— Tulkaa katsomaan, tulkaa tekin, luutnantti, näkemään punaisten töitä.
Se oli tosiaan kamala näky. Viisi puolialastonta kidutuksiin kuollutta ihmistä. Yhdellä vatsassa neljä reikää, jotka oli nähtävästi pistimellä kaiverrettu. Toiselta rinta puhkaistu, vasen käsivarsi ruhjottu ja pään läpi ammuttu kuula. Kolmannen ruumis oli mustansininen, täynnä lyönnin jälkiä, aseena nähtävästi käytettynä pyöreätä puuta, koska iho oli ehjä. Neljättä oli viileksitty: Pitkin koko alastonta ruumista kulkivat teräaseella tehdyt haavat, joita ei kuitenkaan ollut syvään vedetty, jotta ei kuolema liian aikaseen lopettaisi onnettoman uhrin kärsimyksiä.
Näiden vainajien kasvoille oli jähmettynyt tuska ja kuvaamaton kauhu, mutta kaikista kamalimman kuvan tarjosi kuitenkin viides, jonka kasvoista oli nahka nyljetty, vedetty yli pään, aina takaraivoon saakka, jossa se verisenä roikkui. Nurin kääntyneet silmät muljottivat valkeina, kamalasti kattoon katsellen.
* * * * *
Siinä vannoivat Pohjanmaan pojat menevänsä vaikka läpi tulen ja valkean, ennen pysähtymättä, kuin on punaryssäin valta Suomen maassa kukistettu. Mutta mukana ollut ruotsinmaalainen upseeri oli suunniltaan vihasta ja saatuaan samassa kiinni hautuumaalla piileksivän punaisen lävisti siinä paikassa seitsemällä revolverin kuulalla hänen päänsä. Koko kallo murskautui ja aivot vuosivat ulos.
Uudella innolla hyökkäsivät he taas eteenpäin ja hiukaisevan nälänkin tunne, joka kaksitoistatuntisen yhtämittaisen vaelluksen ja taistelun jälkeen jo tuntuvasti ahdisteli, unohtui ja laimeni taas hiukan. Jos kellä kaunainen leivän kannikka taskussa oli, se tasattiin, enempää ei ehditty, eteenpäin oli taas pyrittävä.
Punaryssät olivat, jätettyään suojatut asemansa metsänkannaksella. vetäytyneet kylään, josta ei liikahdustakaan näkynyt, ei yhtäkään ääntä kuulunut. Jouko, nuoren Seppo poikasen ja parin muun kanssa, lähti tunnustelemaan maaperää. Mutta tuskin oli heidän hahmonsa ennättänyt ilmestyä kylänpuoleiseen metsänlaitaan, kun jostakin tuntemattomasta paikasta suunnattiin heitä kohti ankara tuli.
Punaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen räjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.
Kiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin saavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan haavan.
Kirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta ystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden toverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät niin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta nuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.
Raskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän voittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.