III.
Ilta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä ponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot metsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo ohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön tuloa ehdittäisi.
Haikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän taistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin laukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä mukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.
Kuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi valkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen kuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan toivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee taskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä aikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.
— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun herahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.
— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari haukkapalasta kumpaisellekin.
— Kiitos. Olitpa hyvä, kun omastasi annoit, vaikka nälkä oli itselläsikin.
Samassa pysähtyvät kumpikin kuuntelemaan läheneviä askeleita. Metsän peitosta tulee esiin viisi miestä kivääreineen. He lähestyvät varovasti poikia.
Yksi muutaman kymmenen askeleen päästä huutaa:
— Ketä siellä? — oletteko punasia?
— Tulkaa vaan tänne! huutavat pojat takaisin.
— Emme me sentään — taidattekin olla lahtareja.
— Itse te lahtareita olette.
* * * * *
Seuraa hetken äänettömyys, miehet epäilevät lähestyä, sitte kuuluu äskeinen ääni:
— Sanokaa nyt oikein totta, oletteko te punaisia.
— Totta, totta, ellette usko, tulkaa katsomaan — lausuu pojista toinen.
— Ovat eksyneet omistaan — kuiskaa hän toverilleen.
Miehet lähenevät, kunnes kuuluu: — Seis, heittäkää aseenne, muuten ammutaan!
Ne pirut ovat sittenkin lahtareja — pääsee ällistyneiltä miehiltä, mutta aseensa he pudottavat vastusta tekemättä, luullen kohtaavansa lukuisamman vastustajan. Mutta poikaset ovat ylpeitä voitostaan ja annettuaan ensin kauempana oleville vahdeille merkin, lähtevät kuljettamaan vankejaan päällikön luo taloon.
Avarassa tuvassa istuskelevat sotilaat iltastansa odotellen. Kuka pää käden varassa torkkuu, mikä kivääriään puhdistaa. Joku koettaa saada haltuunsa pienen alan pöydän kulmaa, kirjoittaakseen kirjelipun kotona odottaville omaisilleen.
Kautta koko talon, jonka joka soppi on miehiä täyteen ahdettu, käy valtainen puheensorina, kukin kertoo päivän tapahtumien yksityiskohtia toisille, tai ehkä pikemminkin itselleen muistojaan kertailee, sillä kaikki puhuvat yhtähaavaa, eikä kukaan kerkiä toista kuuntelemaan.
Luutnantti Toivonen istuu tuvan pitkän pöydän päässä, käsi otsalla, kasvoilla syvien mietteitten ilme eikä hän näytä toisten tarinoita kuuntelevan. Mutta äkkiä havahtuu hän aatoksistaan, kun lattiasta, juuri siltä kohdalta, johon hänen katseensa kiinteästi tähyilee, avautuu luukku ja pyöreä, harmaa olento selvitteleikse ylös. Ihmetellen katselevat tuvassa olijat ensin tätä uutta tulokasta arvellen eksyneen punikin sieltä esiin pyöritteleivän. Mutta hämmästys päättyy pian valtaiseen nauruun.
Sehän on herra Heinonen, valtionvirkamies, kukas muu! Hän, joka äsken jätettiin puuropadan vartiaksi muiden kiiruhtaessa tappelua jatkamaan. Palattaessa oli löydetty padan pohjalta kitkerä keitos, joka maistui sekä raa'alle että pohjaan palaneelle. Kokkia ei löytynyt mistään.
— Persana, kun särkee tuo reumatismi ja issiasta vetää kuin pahemman pyryilman tullessa — voi, voi, kun vetää aivan isoon varpaaseen saakka.
Hän hieroi ja läiskytteli lihavia kinttujaan, sen, minkä palleroisen vatsan yli lyhyet käsivartensa ulottuivat ja vilkuili syrjäkariin illastaviin poikiin.
Komppanian päällikkö pöydän päästä virkkoi:
— No mitä sinä kummittelet, mies! Tämä puuro on kuin menninkäisten ruokaa! — Punaiset ravitaan sardiineilla ja rusinasopalla, mutta me emme saa kunnon ruisjauhopuuroakaan. Kuka sinut kellariin käski! — Kun et tappelussa kestä, tohtinet toki pataa hämmentää.
— Ui, ui, kun särkee, ihan isoon varpaaseen saakka vetää, eikä ole ambulanssissakaan yhtään hierojaa. — Enhän minä voinut tuossa palan vieressä viipyä, kun kuula tuli uunin ikkunasta ja lensi seinästä ulos. — Tuonne kellariin oli kömmittävä ja nyt kun siellä kolmisen tuntia kyykkysilläni olin, kylmässä, kosteassa ilmassa, niin tietää sen! Voi, kun se repii tuota issiashermoa!
— Terveys on kallis lahja, sen hoitoa ei saa laiminlyödä — puheli joku naurahdellen.
— Mitähän punaryssät tekisivät, jos me kaikin todenteolla alkaisimme reumaattisia vikojamme korjuuttaa?
— Kuulkaapas, herra Heinonen, — alotti muuan konttoristi, — minullakin oli ennen kova "issias" ja ankara kolotus koivissani, mutta se on nyt aivan kadonnut tämän yhdeksänviikkoisen hoitokuurin jälkeen. Tähän ehdottomasti parantavaan reseptiin kuuluu: joka päivä rämpiä syvissä kinoksissa, märät saappaat, joskus jäätyneet, jalassa, Öin ja päivin. Toisinaan tilaisuuden sattuessa maataan myös kuusi, seitsemän tuntia lumessa, joka lämpimän ruumiin alla vedeksi sulaa. Kilometrittäinen juoksu kuulasateessa on kipeille jäsenille parhainta sairasvoimistelua ja peninkulmien marssit edistävät suuresti yleistä hyvinvointia. — Tässä Heinosellekin paras ja halvin hoitotapa. Kaupanpäällisiksi voi Mannerheim vielä antaa rintaasi punakeltaisen nauhan. Niin voi käydä. —
Olisi sen Heinosparan kustannuksella varmaan ison aikaa iloa pidetty, mutta tuvan ovi avautui ja pöydän päässä istuvan luutnantin eteen astui terhakka poikanen, joka reippaasti kunniaa tehden lausui:
— Komppanianpäällikkö! Meillä on täällä viisi vankia, jotka saimme toverini kanssa vartiopaikalta.
Hymyillen katsahti nuori luutnantti pientä sotilasta ajatuksissaan sanoen:
— Näiden kanssa ne suuret työt suoritetaan. Hän nousi ja seurasi poikaa ulos.
Vangit, joista kaksi täysiveristä huligaania ja kolme kalpeata tehtaalaisnuorukaista, odottivat kohtaloaan saunassa, jota heikosti valaisi kiukaan reunalla käryävä kotoinen talikynttilä.
Lyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta tuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla "lahtareille" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen vakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.
— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö pojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette töitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta vähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!
— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos pienintäkään viekkautta huomataan.
Kuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä kohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen vangin punaisten puolelle joutuessaan.
— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista raastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että joku vallan- ja kunnianhimoinen "kansanvaltuutettu" saisi vielä jonkun aikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka kumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.
— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —. Hän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden turkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:
— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?
— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen vangeista ilkeästi irvistäen.
— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.
Joukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille, jotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä kuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen vierellään.
— "Persana, mitä noista säästää yhlestäkään, ampua ne saisi kaikki järestään. Antaa vaan työtä ja päänvaivaa, mihin ne sijoittaa ja millä ne ruokkii, kun ei tahlo armeijallekaan ruokaa riittää."
— Eihän noita nyt raaski lapsia ampua, syyntakeettomia ne ovat, pitää toki armahtaa niin monta, kuin on mahdollista, olemmehan vastuussa tehtävästämme.
Toista se on noiden kanssa. Tuommoiset paatuneet konnat, ihmiskunnan hylkiöt, joista ei kenellekään elämässä ole hyötyä, ne joutavat huoletta muuttaamaan muille maille.
— Ampuminen on liian helppo kuolema noille, voi persana! kiluttaa niitä pitäisi, kiluttaa sanon minä!
Hän kääri tiukemmin turkkia ympärilleen ja hänen pyöreästä nelikymmenvuotiaasta olemuksestaan ei näkynyt muuta kuin pehmeät, hiukan veltostuneet posket ja turpeiden luomien alta muljottavat ihraiset silmät.
— "Kiluttaa oikein, kiluttaa minä sanon!" — kertasi hän yhä noita inhoittavia sanojaan.
Jouko jo tunsi kuumenevansa.
— Jumaliste, olisimmeko silloin punaisia paremmat! — Minä sinut "kilutan", ellet laita itseäsi näkyvistäni, tukin takaisin kellariin issiaksinesi ja pakoittavine varpainesi. Oletko täyttänyt velvollisuutesi tänä päivänä!
Hän ravisti miestä turkinkauluksesta, työnsi hänet sitte ovesta tupaan, josta jo kuului harras kuorsaus.