IV.
Valkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat, sinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki puolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin väki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa kaatuneille sankareille.
Ja torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven päivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin saattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.
Kirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä, toiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.
Ja urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat alttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen viheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa hohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa arkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli toivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin verhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena valkoisessa arkussaan.
Mutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän antoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.
— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee kumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen ryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän alttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen elämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat: — "Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto."
Lehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien epämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.
Hän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin rajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt haltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:
— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan Valkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat moninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja kuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —
Urkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien tuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin toisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.
Ja valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta kirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät, toistensa tuskaa.
Niin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä putoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet hymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo oppineet rakastamaan toinen toistaan…
Ja suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.
* * * * *
On ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean valon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat ja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot sarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä riviä seuratessa.
Vapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä tumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat: -Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset huulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa kamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä… Ja ulkona riehuu taistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa kymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren hiljalleen kuiviin valuessa. — — —
Neitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta vastaan tuijotti talvi-illan pimeys.
Mutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes hän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin kuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti valmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.