V.
Pitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja hevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on nykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.
Kuta kauemmaksi ehditään, sitä epätasaisemmiksi käyvät välimatkat kuormien välillä ja lopuksi ei etumaisia enää saata nähdä jonon loppupäähän, ainoastaan kaukaa kuuluva kulkusten helinä toteaa niiden vielä olevan äänen kantamilla.
Viimeisessä reessä, nahkaisten peitossa on Alina Aura, jolle vihdoinkin on toivottu hetki koittanut. Hänen vierellään nukkuu toveri, sairaanhoitajatar hänkin, jolla on sama matkan määrä. Näin on kulettu monta tuntia, sillä tie tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vaikka onkin keskiyö, ei sisar Alina ole saattanut vielä hetkeksikään nukahtaa.
Hän lepää hiljaa katsellen tiepuolessa torkkuvia kuusia, joiden oksat valkean taakkansa painosta taipuilevat alimmat aina pehmeäkiteiseen kimaltelevaan lumikenttään saakka. — Valkoista, kaikki on valkoista! — Koivut huurteen helyissä, petäjän oksat pehmeän untuvalumen peittäminä ja yllä sininen taivaan holvi, jonka syvyydestä tähdet vilkkuen tuikehtivat.
On ihanaa tässä levätä kuunnellen jalaksen ratinaa ja kavioiden kapsetta pakastaneella tiellä. Kulkuset helisevät erikielin ja niiden vienot äänet raukenevat yksinäiseen erämaan yölliseen hiljaisuuteen.
Tuntuu kuin ne keskustelisivat, kyselisivät: — ymmärrätkö, kulkija tiukujen kieltä?
Kyytimies hoputtaa hidastelevaa hevostaan puoleksi itsekseen puhellen.
— Toissapäivänä oli valkoisilla kuuma päivä, vihollinen, ainakin kymmenkertainen, yritti saartaa, mutta ei onnistunut. Minkähänlaista on taas huomenna, kun perille päästään ja mikä lieneekin tämän sodan loppu?
Sisar Alina oli vaiti. Hän ei halunnut puhellen häiritä tuudittelevia tunteitaan, mutta ukko oli kumminkin sanonut sanan, joka tarttui tahtomatta hänen korvaansa.
— Saartaa, — niin saartaa! — sellaistakin saattaa tapahtua. Kymmenkertainen vihollisjoukko saartaa meidät, miehemme kaatuvat viimeiseen asti. — Entä me naiset? — Kuinka käy meidän silloin? Jos niiden villiintyneitten punaryssien käsiin nainen, on edessä kohtalo, kuolemaa kamalampi, voi, ei saata sitä ajatella!
Hän koetti irtautua hirmukuvasta, joka pyrki mielessä nousemaan, se kuva tyrmistytti aatoksen, seisatti suonissa veren.
Ja on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen, yksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa naisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?
Alina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä lähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja minä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän näkee minut ja tietää mikä on osani oleva.
Vähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa sointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään unenhorrokseen.
Hän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset ja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet asumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten kyytimies oli ajanut.
— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset kiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden ruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.
— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään nojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka katselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.
Ukko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä lyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan kynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita nuori sisar hartain tuntein katseli.
Ken oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka sinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei vihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.
Niin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei olisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi muista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä juhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko hän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa ja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. — Siksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.
Näitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja, kun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin. "Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä", muisti hän ukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.
Kun hän tuli tupaan, olivat muut jo levolle asettuneet. Hän etsi itselleen makuupaikkaa ja löysi tupakamarista vanhan keinutuolin, johon heittäytyi yötään viettämään.
Ruumista puisteli väsymys ja vilu, sielussa asui yksinäisyyden ja orpouden tunto. Tuolla ympärillä makaavat ruumiitkin tulivat alinomaa mieleen. Se pyrki pahemmin lamaan, näin ruumiillisen väsymyksen painaessa.
— Missä on nyt palava innostukseni? — Näinkö lyhyeen se loppui, jo ennen perille saapumista —? Entä siellä sitten? — kyseli hän itseltään ja nukahti vihdoin kesken tukahutetun nyyhkytyksen.