VI

Muutamana kauniina kevättalven aamuna hyppäsi luutnantti Toivonen ratsunsa selkään, matkansa määränä kenttäsairaala, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä rintaman takana. Siellä nyt sairasteli Seppo poikanen ja yhä huononevan kuului.

Hepo juoksi tasaista ravia. Maaliskuun aurinko hellitti lämpöisiä säteitään hankia sulatellen. Metsästä lemusi jo tuores keväinen tuoksu.

Mutta nuoren ratsastajan mieli pyrki murheelliseksi ja kysymykset tulivat, nuo tuskalliset kysymykset ja heräsivät raskaat muistot nyt, jolloin taistelun jännitys ei hermoja pingoittanut. Aina kun oli levonhetki, ne tulivat ja kiersivät hänet ahtaaseen pusertavaan piiriinsä. Hän koetti niitä vastustella, koetti torjua tahtonsa voimalla, mutta aina uudelleen ne tulivat. Viimein ei hän enää vastustellut, vaan antoi niiden vapaasti tulla ja sanottavansa sanoa, ollen itse kuin sivullisena kuulijana.

— Mitä tämä oikeastaan on? Veljessotaa käydään maassa. Sotaa hirmuisinta mitä koskaan on ollut. Onko kauhua tämänveroista nähnyt vielä yksikään kansa maan päällä? Mikä ihmisiin on mennyt? — Mikä tämän on synnyttäjä, alkuunpanija? — Mistä ovat peräisin ne olennot, jotka pieksevät, ruhjovat, nylkevät ja ristiinnaulitsevat ihmispoloisia, jotka heidän uhreikseen ovat joutuneet. Onhan moni elävänä poltettukin ja tunnustihan kuolinhetkenään eräs punanen keittäneensä valkoisen soturin. Kylmään veteen oli pannut siitä hiljalleen kuumennellen, kunnes kiehui pata. Ovatko tämmöiset sodan kävijät ihmisiä ollenkaan, vaikka sen hahmossa esiintyvät.

Se on ryssän rutto, Venäjältä tänne virtaileva bolshevjikkilainen myrkky, joka tekee ihmisistä petoja.

— Voi Venäjä, Venäjä!

Jo on puolet Suomen väestöstä siihen saastutettu, saako toinen vielä terveenä säilynyt, osa pelastetuksi tämän poloisen maan?

— Saa — a! — Sen täytyy! — kuulee hän puoliääneen sanovansa ja kohottautuen suoraksi satulassaan koetti hän taas irtautua näistä mietteistään ja kannusti hevosta, joka syöksyi tuulena juoksuun.

Hän oli jo saapunut kylään, ja tuossa jo liehuikin punaisenristin lippu erään rakennuksen katolla — siinä se siis oli.

Hän kiiruhti sisään ja kyseli etsimäänsä.

Miten tarkkaan olivat täällä tilat käytetyt, vuode vuoteen vieressä, joiden välistä oli hoitajattarien pujoteltava.

Hänelle osoitettiin tila suuren salin peränurkassa. Siinä oli valkeitten raitien sisässä kuin pieni käärö josta selviytyi esille Seppopoikanen, kuihtuneena, pienen pieneksi kutistuneena, joten ensisilmäykseltä oli vaikeata häntä entiseksi tuntea.

Suljetuin silmin hän siinä lepäsi, mutta kuultuansa tutun äänen nimeänsä mainitsevan, avautuivat raskaat luomet ja kaksi kirkasta lapsensilmää loisti Joukolle vaikeitten pielusten lomasta. Niissä oli nyt, kuten ennenkin sama rakkauden, luottamuksen ja rajattoman ihailun ilme.

Hän ei sanonut mitään, mutta huulensa vetäytyivät heikkoon hymyyn ja, kun Jouko otti tuon pienen kalpean kätösen omaansa, oli se omituisen kylmä ja kostea. — Olihan hänen verensä ennen avunsaantia melkein kuiviin vuotanut.

Hän istui vuoteen laidalla, mutta sairaan silmät painuivat taas väsyneesti umpeen ja Joukon katse lepäsi milloin noilla kauniilla pikkukasvoilla, milloin harhaili se ympäri huonetta, jonka asukkaat olivat isänmaalleen kukin veronsa suorittaneet.

— Elämä täällä on toista, kuin rintamalla. Täällä on kivun ja kärsimysten maailma — ajatteli Jouko, ja hänen mieltänsä ahdisti. — Jos kerran pitäisi tänne, jos en saisikaan kaatua kentälle, niinkuin olen kuvitellut. Se olisi helppoa, mutta tämä! — Kivun kärsimykset, toisten voihkina ja valitukset, alituinen sairaalan haju ja koko ilma täällä on kuin ainaisten tuskantunteiden kyllästämä. — Kunpa säästyisi tästä, olisi armollinen se iskevä kuula ja ottaisi kokonaan kerta kaikkiaan.

Tuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana vuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa kuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin — "Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa ketju," — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.

Toisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on parinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän on taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän yläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen pimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.

Hänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain, tajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen luokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen "— ei — ei — mi —" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa haavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni mieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä kuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä muuhun ruumiiseen kuuluvan.

Mutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti ja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas elonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.

Silloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:

— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä vähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt valkopukuinen hoitajatar.

Hän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta, pöyhentelee, kohentelee.

— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+

— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas ja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi nyt taas.

Hän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo sanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat surut ja kivut.

— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka istuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta hoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun hän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.

— Mitä hän sanoo?

— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui hoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.

Ja Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä nuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen puhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin kauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.

Hänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin viipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella tapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:

— Kiitos teille! — Hyvästi.

Mutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin itsestään.

Nuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään pehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin mitä hän koskaan ennen on kuullut.