VII.
Ollaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen armeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui. Vähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti Tamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.
Oli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet unohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän mielissään.
Mutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei matkan vaivoissa ollut laimennut ja eteenpäin paloi miehillä mieli.
Niinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt Jouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa saapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä, osa taas kääntyy asemalle.
Punaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi kaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina käytävä puhdistuspuuhiin.
— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan päällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.
Niin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi radanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat taas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.
Jouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee tutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.
* * * * *
Sillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat vastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.
Pian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan kallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta aseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä, kuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.
Jouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista, avoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan edeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset hyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten, ja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli rauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.
Vain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä vaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen luokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla leikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.
Juna lähenee, on kohta asemalla — heidän täytyy tien toiselle puolen, omiensa luokse.
— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä kohti ratapengertä painaltaen.
Sillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita ainoankaan osaamatta.
Päästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi Jouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana seurasivat.
Viimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti vaivalloisesti toisia seuraavan.
— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän päällikölleen hengästyneenä virkkoi.
Tämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan kehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista jälelle.
Siinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä — mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui eläinparka vertavuotaen.
Omin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.
— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?
— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy pelastaa itsenne!
Ja niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä vinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui ylioppilas vavisten maahan.
Jouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään, kauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän, että se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut toinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa kiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän hallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen ja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei tälläkertaa tuntunut löytyvän.
Ja kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus hänen sydämmessään.
— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin hiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen en ainakaan antaudu.
Hän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä evästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides, viimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei silloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.
Yhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat laukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot lunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin ryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden. — Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.
Hän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään ensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on kumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.
Ja siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen tuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat sielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat ja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.
Siinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden keskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan punaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo rati, ja rakas. —
Hän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa — alkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu iltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti, lapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi odottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo hänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime hetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —
Hän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen heidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.
— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti juoksevat minuutit!
Kuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen kalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se viimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate, päähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä, hienoinen käsi…
* * * * *
Yhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta äänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat mielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.
Silloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian tuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon päässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti monikymmenkertaista vihollista vastaan?
— Sen se täytyi olla!
Hänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti päätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen ja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se oli! —
Kirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli nyt vihollista selkäpuolelta.
Pian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.
Kumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.
— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena valahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.
Seuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa, ammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista, joista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta toistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.
Vain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui. Äskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli vahingoittumattomana omiensa luo.