VIII.
Samana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar Alina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä kerran päällikköään tavata. "Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule olevan enää pitkältä"…
Jouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.
Sairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana. Matka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti silmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.
Mutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen ruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo varmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon riemu täytti väkevästi hänen mielensä.
— Ihanaa on elää!
Värähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili huomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti hevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.
Ei ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaa pelännyt, mutta hän rakasti niin rajattomasti elämää.
Niinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat huolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa pohjalta pulppuavassa onnentunteessa.
Siten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten kauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.
Hän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen, joka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — "Kuoleman kaihdin" -ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.
Hänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä pidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti huomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan kasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen sielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.
Pian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin, kuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen vieressä murheellisena seisoi.
— Se oli hyvä… nyt saan sanoa teille hyvästi… minä lähden jo kohta kotiin — hän heikolla äänellä puheli.
— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä otsaa sivellen.
— Minä olen pian… jo vallan terve… ne ovat luvanneet tulla… hakemaan pois.
Raukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon unentapaiseen horteeseen.
Sisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden luo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.
Siinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa, kuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin. - Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän ainoan sisarensa kadotti.
Sen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen sydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä syvällä viiltävä tuska.
Hän oli tahtonut olla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään kaiken, mikä oli hänen omaansa, yksinpä surunsakin, antautuakseen kokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.
Niin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut, mutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suuren yhteisen hädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.
Niin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille tunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi kautta hänen olemuksensa.
* * * * *
Mutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla, kun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään kauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot yhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja paikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla, kunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen, vetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.
Joukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja selkeällä äänellä lausuu:
— Urut soivat… kuuletteko?
— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.
— Ne viettävät vapausjuhlaa… valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon… sieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus…
Hän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.
… On vastamaa, minä väsyn… ota kädestä, äiti… niin lämmin on tuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot… miten valkea on sinun pukusi, sisar… uusiko aivan?…
Taas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa tuli hoitajatarkin.
Vaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat kuoleman juhlallisen läheisyyden.
Vielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin kättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään koetti sisarelle ojentaa.
Ja kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.
— On niin hyvin nyt… minä hetkeksi nukahdan… herätättehän sitte kun tulevat hakemaan…
* * * * *
Hiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän lämpimissä käsissään jäähtyi.
Silloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet ja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.
Pitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.
Ja umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä ja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne täyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi hän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman kylmä henkäisy.