IX.
Yhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna, joka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan jonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan särki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan aikaan, kun nuori nainen haki sovituksen lohtua surulleen, jatkoi Vanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden tuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia piirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin sakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja kuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan nyyhkytykseen.
Ivana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:
Hän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan hämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo väkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen kesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet tuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy odotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.
— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei ole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastin sinua, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni kiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!
Ja avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee, kasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen kasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä Jumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset kultana harteilla valuvat.
— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun, lukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää sen pyhän katseen näkemättä.
Hän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo hänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin valon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä haparoimasta tyhjää ilmaa.
Vanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen. On kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika, kuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa joutunut.
Mutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät viinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin haiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista tehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin, jotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä "takavarikoimistilaisuuksia."
Kevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden, pölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli kuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.
Miksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin, Annushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei ollut hän niinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt… niin, kuinka voisin olla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin ollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi pääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että pitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.
Tyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan, tämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi ajatuksiaan itselleen haastellen:
— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat sinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät. - Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen kaupungin sivuuttanut — "Tule" — sanoi Feodor — "jäädään pariksi päiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä viimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan vielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa."
Ja minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti, kun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.
Hän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui, vaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen nenän ja tumman, karhean tukan.
Hän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan hänen hikensä vastenmielisen hajun.
Taas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi uneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä kamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka auttamaan "tovereita" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.
— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat "punaiset" tai "valkoiset", "porvarit tai sosialistit", sopikoot keskenään suomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä minä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten armeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin, miten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä suomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen armeijan raudanlujassa puserruksessa.
Kuinka käy silloin?
— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!
Et koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne tuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen tähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien katselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — — — Et koskaan, et koskaan!
— Pyhä, armahin Jumalan Äiti, sinä suuri ihmeitätekevä, auta!
Oi, ei hän minua kuule, paljon tein pahuutta, tuomiolle käy kanssani, pyhä, ja katsoo syvälle sieluun, niin syvälle, ettei yksikään ja löytää pahoja tekoja vaan ja mustia ajatuksia, petosta ja valhetta.
Hänen ahdistuksensa kasvoi. Tulevan turman aavistus läheni tummana varjona pimittäen keväisen aamun kirkkauden.
Istualleen kohosi Ivana Ivanovitsh, veti poveltaan pyhän ristin ja palavasti suudellen ihmeitätekevän kuvaa teki ristinmerkkejä rukousta lukien.
Lyydia heräsi samassa.
— Mitä sinä, Vanja? Hulluksiko olet tullut? — ja hänen pilkkaava naurunsa oli vähällä saattaa toisen suunniltaan. Vanjushka hillitsi itsensä kumminkin ja tarrautui mielessään lujasti ajatukseen, joka oli äkkiä aivoissa välähtänyt:
— Minä karkaan! Pois hiivin ensi yönä pimeän tultua, yks'kaikki, missä sen kuolemansa saapi… Kenties, jos vielä hengissä selviytyisi tästä kamalasta pesästä.