X.
Jääkäriluutnantti Toivonen on asettunut joukkoineen autioksi jääneeseen taloon parin kilometrin päähän kaupungista, jonne on matkan määrä.
Pitkästä marssista väsyneet miehet nukahtavat tuokiossa päästyään katon alle ja kautta koko talon kuuluu syvä, raskas kuorsaus.
Mutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja piti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.
— Siis vihdoinkin täällä asti!
Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen ruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla oli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein muistista hävinnyt.
Hän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen kaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.
Sehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota se oli pitänyt voittamattomana.
Kohta se kukistuu.
Hämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia, välähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta tuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien lepoon.
* * * * *
Oli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset pälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen vihollinen ympäröi.
Jouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi halkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne sellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten monen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin suurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan tähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.
Ja siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka kanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan, joiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa miehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia. Olipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen piimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.
Millä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen pyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut siinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty kuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton päivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta heidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja he häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä johti.
Jouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa, mutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista jota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän heitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren ratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein oli lepohetkinä puheltu.
Mutta tänne asti olivat heistä vaan aniharvat päässeet, kourallinen oli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa sairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä. — Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt "arvannostolaisilla", jotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.
Kuinka hän kaipasikaan noita omiaan tänä iltana! — Olisiko se kenties lähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —
Mutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan ainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.
* * * * *
Miehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja pahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta katkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.
* * * * *
Taivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen miehineen vetää "ketjua" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on vastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan vasten vihollisen kuularuiskupatteria.
Jäännökset entisestä komppaniastaan oli Jouko huolellisesti hajoittanut, joten siellä täällä löytyisi jokunen, tottunut, pelkäämätön mies, joka ensikertalaisille kykenisi näyttämään rohkaisevaa esimerkkiä, sekä tarpeen tullen pitämään myös asiaankuuluvaa kuria.
Mutta kaksi oli kumminkin hänen vierellään ystävää, jääkäri H. rohkea poika, joka aina kuolemaa uhmaillen, kuin ihmeen kautta oli tähän asti eheänä säästynyt, sekä Kokkolan Jukka kotikylästä, vanha veikko, joka oli vielä vahingoittumattomana säilynyt, yhtä reippaana ja iloisena kuumimmassakin tulessa, kuin konsanaan kotinurkillaan. Aina oli hän leikillinen, hyväntuulinen, keksien ilonaiheita tovereilleen jos mielet milloin painuksiin pyrkivät.
Kolmin he nyt kulkivat rinnettä ylös, asetellen miehiä paikoilleen ketjuun. Mutta useat näistä, ensikertaa toden edessä, hölmistyivät, unohtaen kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat, tuskin tietäen minnepäin kiväärin piippu oli suunnattava. Jukka heitä käänteli, asetteli ja hyväntahtoisella huumorillaan rohkaisi, ja niin sitä onnistuttiin etenemään yhä kauemmaksi rinnettä ylös.
Mutta silloin tuli se, mitä he jo matkan alusta olivat pelänneet. Vihollisen kuularuiskupatterista oli heidät huomattu ja tuikea räiske ja kuulasade sai yönpimeydessä, oudoilla teillä tottumattomat miehet arvaamattoman kauhun valtaan.
Tässä yhtyi heihin myös K: n reservikomppania jonka päällikkö tahtoi jättää joukkonsa luutnantti Toivosen huostaan, selittäen olevansa pakoitettu lähtemään patruunain hakuun. Toivosen vastalauseesta välittämättä hävisi komppanianpäällikkö pimeyteen, eikä auttanut muu, kuin ottaa vastaan vieraskin joukko, joka oli hänen omansa veroinen.
Yksi ainoa olento tässä reservikomppaniassa hämmästytti Joukoa rohkeudellaan. Tämä oli nuori tyttönen, punaisenristin sisar, joka lähti seuraamaan yönpimeydessä ja kuulasateessa etumaisina eteneviä jääkäreitä.
— Kääntykää takaisin, tämä matka on vaarallinen — sanoi Jouko nuoreen naiseen kääntyen.
— Siksipä täällä apuani ehkä pian tarvitaan — vastasi tyttö edelleen seuraten.
— Tämä ei ole naisille sopiva paikka, minä vaadin teidän kääntymään, koveni päällikkö ankaraksi tekeytyen.
Mutta tyttö ei hämmästynyt.
— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua tarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.
Päällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin etenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.
Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko huusi hänen jälkeensä varoittaen.
— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen sanotuksi, kun kuului voihkaisu:
— Oi, jo sattui!
Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.
Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos. Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.
Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka päällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.
Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme, eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.
Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä, johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään lumeen puoleksi hautautuneina.
Saatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja tutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he erään joka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme, ampuvat muutaman metrin päästä!
Päällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta tämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja kun Jouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut, selvisi asia.
Lumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan moneen kertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat sinnepäin, minne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit ampuivat vastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.
* * * * *
Yö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku ollut kovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken aikaa riittävästi työtä.
Vihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja väsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.