XI.
Raskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen paljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja niin olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa yli aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä tahansa.
Mutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli hirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta eteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!
Jääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä kaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He tiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen, heidän oli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi kesken sana ja paikalleen pidättyi urho "näyttäen kuin miehen kuolla käy".
Niin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan mennessä oli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren osan valkoisen armeijan parhaita poikia.
Mutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan hämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!
Jouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen olonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli yöllistä matkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.
Ja hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli laskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt vastattava poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka kaatuneilta tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli, kaksinkertaisin voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi, kunnes saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse siihen asti ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.
Vihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on valmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä he seisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää. Venäläisen kirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt vaanivan katseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä silmäily. Mutta samassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja ryssänkirkontornissa väijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.
Jo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus valtakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat karkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.
Pauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan myöten järkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.
Halki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut. —
Jouko ei enää kuule, hän vaan tuntee tykkien ainaisen jymähtelyn ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.
Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.
Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena hän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle ennätettävä. — —
Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden vaivalloisesti mukana pysytellessä.
Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen, toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä, liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.
Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään syliinsä. — —
Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.
Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. —
Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.
Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.
Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.
— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja antaa raukean ruumiinsa levähtää… levähtää vain hetken… kohta hän nousee…
Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen… tykkien jyske kuuluu enää vain kaukaa… uni tuntuu tulevan… suloinen, pehmyt unonen!
Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki, tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät… Voi, ett'eivät anna rauhassa nukahtaa!…
* * * * *
Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä, kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää, jota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan kaameasti valaisevat.
Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee eteenpäin itselleen vakuutellen.
— Täytyy, täytyy jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten…
Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä vaikeammaksi käyvää etenemistä.
* * * * *
Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.
Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi, välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella, niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli tuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän hänen ympärilleen hiipiessä. — — —
Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi — jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —
Tuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi Suomen miestä iski — valkoinen ja punainen. — "Aatteen puolesta!" — punanen hurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — "eestä isänmaan ja kansan kunnian" — taas valkoinen — — jo yhteen vuotaa veljesveri, viha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin, taas takaisin kutsuu luoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten verileikistä hurmaantuneet raivottaret, syöksyvät palavista rakennuksista punaiset liekit kohti korkeutta iloisesti hulmuten ja palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen hurjaan hurmaavaan tanssiin — ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti viheltää — — tuntuu kuin olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka riemastuneina hekkumoivat hornan työstä.
* * * * *
Jääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän oli päättänyt mennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen rinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:
— Kuinka on laitasi veli?
— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas… ei hätää sentään… minä jaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.
Hänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin kuumeisen, mutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä Jukka häntä enää jättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken toiselle rannalle tulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa. Sillä suuri ihme oli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.
Mutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli portti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen ikkunoista. Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koska heihin piiloutunut punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi tähtäsi.
Pitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-ampujan kuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa samassa silmänräpäyksessä.
* * * * *
Raskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun johtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi luullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä vielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana seuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.
Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin, jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten ruumiit viruivat.
* * * * *
Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin. — Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.
Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta tainnut.
— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä kärsivät?
Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.
Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä päivinä kamalasti vanhentunut.
Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt, kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka, miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?
Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.
* * * * *
Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky, jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin kylliksi oli omastaan.
Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet, petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli, hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio, eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? — Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin punaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!
— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.