XII
Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?
Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten toista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet aivoista lähtevää heikkoa käskyä.
Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen? Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.
Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui ihanalle ensihetkessä!
Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena, enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä oikeastaan olen.
Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu?
Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?
Ja väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii yhtä ainoata valonsädettä.
Mutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja lannistuneena vaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.
— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte päättyi?
Ja oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman tyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän kutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden tunto pusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas, kylmä painaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt. Pimeys laskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en nähnyt näin mustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun pitää se tuntea?
Mitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin hienoisen käden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti, sillä tuntuu kuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän olla? Kunpa saattaisin katsoa.
Hän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, — se onnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan hipiän ja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti petti, aatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.
* * * * *
Mutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan varmaan raotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on tajuissaan!
Alina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme päivää, tehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli paksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen sisar hoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken aikansa tälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.
Kuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel tuskasta silmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin kuolema toisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä katkaistakseen ohuen elämänlangan. — Mutta se ei saanut sitä tehdä.
Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.
Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen puheli:
— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet, tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —
Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.
Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri, joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.
Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.
Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi häntä sama, suloisesti vaaliva katse. Sen hän vaan näki, se oli hänen maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden luomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen, vieläkö se oli siinä vierellä — ja se oli siinä yhä.
Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja eroitti sanat:
Milloin — te — lepäätte?
Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo peljätty hänen sen taidon kadottaneen.
Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.