XIII
Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.
"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."
Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto, kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.
Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä, mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki. — Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää, vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.
Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti, armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.
Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei mitään vastarakkauden toivoa.
Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo tunne, mikä se oli, en tiedä. —
— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi. Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.
Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!
* * * * *
— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.
— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel, ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi; painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi valitsee.
Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin. — Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —
Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se, joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta saavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.
Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille, joiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat, ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille antaisin.
* * * * *
Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän ihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen riemua tuntenut, korkeintaan sen onnen, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn palkka, mutta tämä on lahja. — Miksi minulle sen annoit, millä minä tämmöisen onnen olen ansainnut?
Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin "keväisesti" kuten he sanovat.
— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä, odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.