XIV.
On ihanaisen kevätsateen yö.
Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa huoneissa, auttelee ja järjestelee.
Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. — Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää, härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka tyynyn tuessa väsyy.
Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti kuin jollekin kertoillen… oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta… tai kuolla… mutta kumpaakaan ei tullut… meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan siitä joukosta… minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut perustaa… aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin, mutta maailma musteni silmissäni… olin yhä juoksevinani, vaikka toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani…
Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan rinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä hengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan ottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli täytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja katkaissut tien, — se se kovimmin koski.
Sisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen ja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.
— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät ole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan sankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina riemuisin mielin.
* * * * *
Potilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen akkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.
Suloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys metsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.
Ovinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli myrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.
Hoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.
— Onko teidän taas paha olla?
— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että ikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.
— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin kuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.
— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen vihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä ja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin sanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.
Ja sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa hymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän hammasrivin.
Vielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui valkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.
— Eikö teitäkään nukuta?
— Ei, ei minua nukuta.
Vieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse hieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti sitä matalaa jakkaraa.
Taas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui pieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki, niinkuin olla pitikin.
Kaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja lintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse tunkeutui huoneeseen.
Muut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.
Jouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa, samalla kuin toinen käsi toista etsi.
Silmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä vavisutti sanomaton riemu.
— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa käännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta uneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet, käsikkäin, silmä silmässä istuvat.
On kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä lukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.
— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi kaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo silloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa oloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —
* * * * *
Näin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut. Hiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo koillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon akkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen, mutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.
— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!
— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti keväinen hymy.
Uni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa kuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo puhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin leppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan ollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.