XV
Menneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen kasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.
On kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen juhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi — minkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.
Ja Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja silmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä lintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.
Mutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa hopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta lakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse, kuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen hymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen kauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena, helpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.
On yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat siniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden, jolle pyhäinen rauha laskeutuu.
* * * * *
Kauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen kaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea lippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa nyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa hillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.
Pois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita kantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. — Jo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet punahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.
Supatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa "vormupuvuissaan" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On heistäkin hidas nyt ajankulku.
Jo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein katseet.
Mutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen hilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen palautunut.
— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille istahtaen.
Silloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna vierii kauvas yli lakean maan.
On vanha se kello ja tuttu sen ääni, mutta entistä heleämmin se tänä aamuna tuntuu soivan, kuin olisi sen kova metallisydän nyt suviseen riemuun värähtynyt.
Taas aukenee ovi ja tuvasta astuu nyt viheriässä vormussaan jääkäri, rinnallaan morsiamensa, valkoinen sisar.
Ja ympärille kiertyy kylänkansa sulkien heidät piiriin keskellensä, tervehtien, kättä puristaen. Niin tulvailevat onnittelut ja siunaukset kansan hartaan.
Vaan aika rientää, pihan poikki kulkee nyt morsiuspari, kirkkotielle kääntyy ja mukana seuraa saattueena kylän väki. — Heidän toivonsa ja ylpeytensä oli Jouko ollut. Yhteinen oli nyt ilo, kuten surukin ennen ja hänen onnensa oli nyt heidänkin omansa.
Mutta tien vierestä, niityn mättäältä, pyrähtää lentoon leivo, kohoaa, kohti kuulakasta korkeutta ja ratkeaa riemuisaan lauluun.
On kuin pakahtuisi sen pieni rinta onnensa kylläisyydestä, on kuin pusertuisi sen povesta koko luomakunnan äänetön riemastus ja ilma helkkyy ja laulu soi kuin tulvailisi se aina taivaanrajoilta tänne, ihmisten ilmaiseksi iloksi —. Mutta mieleen muistuu jo pesässä odottava puoliso, jo katkeaa virsi ja nuolena syöksyy pieni laulaja pyörryttävästä korkeudesta alas, suoraan armaansa lämpöiseen syliin, jossa vartoo häntä lempensä runsas palkka.
Vaan tuulessa hulmuaa se valkoinen huntu, joka peittää morsiamen tumman pään ja hänen lumivalkoisiin verhottu vartensa näyttää niin hennolta, voimakkaan jääkärin rinnalla. — Kuin unessa kulkee kirkkotiellä sisar Alina, niin kumma tunne hänen mielensä nyt täyttää ja hänen on vaikeata uskoa todellisuudeksi tätä. On kuin toiseksi muuttuneena koko maa, on kuin paennut olisi täältä ahdistus, tuska ja pimeys, kuin tulvailisi tuhlaillen valoaan taivas ja rakkauden ikuinen olemus ihmisten sydämmissä asustaisi.
Harmajan kivikirkon ympärillä lepattavat kahisten vanhojen haapojen lehdet. — Avoimesta ovesta kuuluu urkujen soitto ja pieni seurakunta hartaasti veisaa:
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks, Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks."
Kesäpäivän kirkkaudesta astuvat he hämäräiseen kirkkoon, jonka pienet ikkunaruudut vain niukasti valoa läpäsevät ja vilpoisa kosteahko ilma vastaan hengähtää.
Voimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu kuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.
Kuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen alttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.
Mutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko, luoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen valkohohtoiseen pukuun.
Tavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa rakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään kehoitusta. —
Mutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan Kristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin siunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää kukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä ympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.
Toimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä omaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus ja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina näkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.
— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot säveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta poistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi hän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen hyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä, kallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä kuroittaa.
Mutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.
— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen vyölle kietoo ja ohjaa ulos.
* * * * *
Niin valtavana helkkyy ilmassa lintujen laulu, niin somasti puhelee poppeleissa suvinen tuuli ja viehkeänä, lupaavana kutsuu ihmistä.
Elämä.