EPILOOGI.
Kohta 10 vuotta on vierähtänyt siitä kun tämän päiväkirjani kirjoitin. Osaan sitä siis jo arvostella kilpaa lukijain kanssa. Osaan sen paljastuksille hymyillä ja osaan sen totuuksia paikotellen "hävetä", osaan sen pahoja puolia pahoilla ja hyviä puolia hyväillä. Ja tunnustan mielelläni ettei sillä ole juuri minkäänlaista niinsanottua "kirjallista arvoa". — Mitä lemmentarinaan tulee, niin se minua itseäni nyt suorastaan kummastuttaa — olemassa-olollaan. Niin helppoa ja hassunhauskaa lemmenjuttua kuin tämä auskultantin romaani ei minulla todella liene koskaan muulloin ollut!… Joku muu sijassani tällaisen päiväkirjan tietenkin polttaisi — joutavana roskana, lapsellisena renkutuksena?
Minä en sitä polta. Päinvastoin: annanpa sen vielä halukasten luettavaksikin.
Johtosääntöni on tämä: Mitä ihminen oikeastaan pahenee siitä että toiset ihmiset saavat hänen tunteidensa tilikirjaan kurkistaa? Ilkeät vain siitä voivat pilaa tehdä, mutta kaikki hyvänsuovat koettavat sitä ymmärtää. Ja jos yksi löytää yhden, toinen toisen "kultajyväsen", niin siitähän tietää avomielinen kirjoittaja että hänen päiväkirjallaan sentään on arvoa ihmissydämmien edessä. Enempää ei saata vaatiakkaan.