Auskultantin päiväkirja: Pöytälaatikon salaisuuksia

by Ilmari Kianto

HUHTIKUU.

2 p. Pääsiäissunnuntai. Päivälehdessä runoni Alas sortajan valta — kumma kyllä, eheänä ja karsimattomana. — Kävin Alppilassa naisväen seurassa. Sosialisti M.K. tuli vastaan: kurjannäköisenä, mustana, sairaloisen-pirullinen kiilto silmissä niin että sydäntä vihlaisi… — Deus ex machina — kaikkea sitä sattuu! Bulevaardilla tuli vastaani muotineiti Olander, edellisen asuntoni emäntä, josta ennen olen kertonut. Tuli vastaan, pysähytti miehen ja tulisella äänellä alkoi ruotsiksi lakia lukea:

Herrako se oli, joka peililaatikkoon jätti sellaisen sepustuksen?
Enpä olisi uskonut että olette noin — ilman karaktääriä?

— Olen tehnyt velvollisuuteni! sopersin vastaukseksi ja käänsin vihaiselle olennolle selkäni. Vihaisina käänsimme molemmat toisillemme selkämme… Mitä olikaan tapahtunut? Älysin sen vasta sitten, kun olin päässyt muutamia syliä erilleen tuosta hyökkäävästä naisesta. Asia oli seuraava. Muuttaessani edellisestä kurjasta asunnostani, olin kirjoittanut pienen lipun osoittamatta sitä kellenkään ja kätkenyt sen peililaatikkoon. Lipussa oli seisonut seuraavantapaisia teesejä:

— Tässä huoneessa asuu alituinen kosteus ja salainen uho!

— Tämä huone on epäterveellinen ja tässä asuu tauti ja kuolema!

— Tästä huoneesta muuttakoon pian pois se, joka ei halua osakseen ennenaikaista kuolemaa!

Alla oli seisonut:

Edellinen hyyryläinen.

Tämä "pommi", joka oli kätketty peililaatikkoon, oli siis tepsinyt ihmiskunnan pelastukseksi, jumalankiitos että pienestä lipusta oli hyötyä! Neidin kiukusta saatoin näet varmasti tehdä sen johtopäätöksen että hänen hyyryläisensä taas oli muuttanut kesken pois. Miksi? — siksi että oli sattunut löytämään peililaatikosta tuon varoittavan lipun, jossa juhlallisesti tunnustettiin, mitenkä edellinen hyyryläinen oli huoneessa viihtynyt. Olisinpa utelias tietämään, kuka tuo herrasmies oli, jonka hengen olen pelastanut? Tietysti käy emäntää sääliksi, mutta omatuntoni on puhdas…

Illalla hengellisessä konsertissa Uudessa kirkossa. Se oli mahtavaa:
Kun saapuu Sodan Jumala… Fantasia basuunoilla ja trumpeteilla: Oi
Herra siunaa Suomen kansa!

… Niin kummallisen uskonnollisiakin meistä kaikista nyt yhtäkkiä on tullut, kun Bobrikoff meitä löylyttää!?

Minäkin lueskelen raamatusta Salomonin korkeita veisuja. Hiljaisuus ympärillä, ilma raskas ja painostava…

* * * * *

Toinen Pääsiäispäivä. Kirje Pyryharakalta, puolittain latinaksi. Muitakin kirjeitä. Erään maaseutulehden toimittaja kiittää "arvoisasta lähetyksestä" ja toivoo että vastakin… niin, sitähän ne kaikki toivovat, kun sattuu käsistään kilunkaan saamaan.

Runo näyttää herättäneen "yleistä huomiota". Olen saanut seuraavia tunnustuksia: Eilen kun lepään pitkälläni sängyssä, kuulen kolkutusta ovelta ja sisään astuu talon muori, ääretön massapaljous.

— Minun täytyi vartavasten lähteä sisään maisteria onnittelemaan siitä runosta… "että kun laupias Jumala on antanut herralle niin korkeat lahjat". Muistelenpa muorin mennessään toivottaneen poetalle "suurta tulevaisuuttakin". Niin, kuten näkyy, on minulla patrioottinen emäntä, jolla on arvostelijan taipumuksia.

Näytelmäkirjailija Rajanto kohtasi minut kadulla ja puristi monta kertaa kättäni: "kiitos sulle, kirjoititpa hyvän runon!"

— Sinä sanot sen?

— Sitä en sano ainoastaan minä, vaan olen kuullut kaikkien sanovan. Se oli kerrassaan hyvä, sattui näiden päivien sydänhermoon… olen lukenut sen monta kertaa läpi!

Esplanaadilla tapasin Tantus Kvantuksen ja taiteilija Ropposen (Don Quixote ja Sancho Panza). Kumpikaan heistä ei sanallakaan koskettanut runooni, mutta heidän mukanaan laahustava sanomalehtineekeri näki velvollisuutensa olevan "kiittää lastusta". Vanhemman kirjailija S:stenin kohtasin kenraalikuvernöörin palatsin kulmassa ja sivumennen hän paiskasi kättä sanoen:

— Gratulor! — sinähän kirjoitit hyvän runon!

— Oliko hyvä? tokasin myös pysähtymättä.

— Hyvä oli! kuulin hänen virkkavan mennessään. Hänellä oli kiire jonnekkin sanomalehden toimistoon.

Pistäytyessäni pienelle käynnille hovineuvos A:n perheeseen, sain myös kuulla perheen tyttäriltä samaa: "Kuulutte kirjoittaneen hyvän runon! Miksette ole meille antanut? Meille tulee vain Suometar…"

Itserakkauteni on täydellisesti tyydytetty. Nyt olen näet itsekkin varma että olen onnistunut kirjoittamaan hyvän runon. Ensi kertaa elämässäni! Tuntuupa kuin tuttavat ällistyksissään olisivat kadulla kävellessäni tänään minuun katsoneet ja ajatelleet: "kas vaan: hän, joka tähän asti on rustaillut vain huonoja runoja, on nyt kerrankin saanut kirjoittaneeksi yhden hyvänkin runon!"

Illalla kotia palatessani kiipesin Ulrikaborgin vuorelle ja hengitin keuhkoihini raikasta ranta-ilmaa. Taivas sinikorkea ja tähditetty! Mereltä huokui hiljainen tuuli. Ilmassa lemusi varhaista kevättä. Katselin taivasta ja sain itseeni puhtaita aatteita, katselin aavalle merelle ja minussa syntyi käsittämätöntä kaihoa, huomasin seisovani niin yksinäisenä mailmassa ja erilläni tuosta kaupungin hälinästä, joka jalkaini alla lepäsi vilkkuen tuhansissa tulissa. Hyvä Jumala! ajattelin: — mitä on maallinen menestys, mitä on kiitos ja kunnia? Pientä, pientä! sanoi totuuden ääni minussa. Jos itserakkauden päästän poveeni, olen iäti hukassa, jos itsetyytyväisyyden tunnetta kantelen povessani, olen tyhjä. Sinua, suruni, minä rakastan! Elä pakene pois! Sillä sinä se vain olet, joka minusta voit tehdä ihmisen ja — runoilijan. Tule surelmani, tule yksinäisyys, tule musta murhelmani ja epätoivoni!… Sinä tulet — kutsumattanikin. Tiedänhän sen. Tämä oli valhetta vain…

4 p. huhtikuuta. Sata markkaa. Hävettää ottaa vastaan sitä — sieltä. Postikortti ystävälle. Postikortissa Aleksanterin patsaan kuva. Yliopiston kirjastossa. Ylioppilastalolla… Pääsiäisloma loppuu. Huomenna alkavat koulut.

… Kello 10 illalla. Tulen kävelyltä. Sisällä henkeäni ahdistaa ja olen taas hermostunut…

Askeleeni veivät meren rantaan. Vettä satoi tuimasti. Puut humisivat kolkosti siellä meren rannalla. Avarasta pimeydestä hohti silmään tulipunainen loistolaitoksen valo. Olin kiedottu puolalaiseen sadeviittaani. Sotamiehet tekivät minulle erehdyksestä kunniaa…

Ah mikset tyttö sä tullutkaan
tänä iltana tammen alle,
miss' eilen me kahden katseltiin
meren seljälle seijastavalle?

Minä kuljin siellä ja kuuntelin —
vaan kuullut en mitään muuta
kuin aallon ärjyvän huokauksen
ja tuulen puistavan puuta…

Minä astelin autiolla rannalla Sua muistellen, ystäväinen; mun sydämeni kävi niin suruiseks että olin niin yksinäinen!

Tässä laulussa on nyt tietysti hiukan "licentia poetica'a", sillä en eilen ole minkään neidon kanssa istunut tammen alla ja tuskin siellä tammipuita kasvaakaan. Mutta "Musat" minut ymmärtävät.

Miksikähän juuri siellä nykyään käynen iltakävelyllä? En tiedä — sinne vain askeleeni aina vievät… huomaamatta. Kyyhkyseni, valkoinen kyyhkyseni… Etkö koskaan olkapäilleni istahtaisi? Enkö koskaan saisi silitellä kupurintaasi ja hienoa kaulaasi… Olen niin yksinäinen mailmassa, olen niin kunnoton ja onneton. Sinun kanssasi olisin onnellinen… Olen taas kadottanut päiväni, olen taas elänyt turhaan! Milloinka on tästä kaikesta loppu tuleva? Milloinka on tuleva se suuri ratkaiseva muutos, jota sieluni aavistaa? Milloin kaikesta tästä valheesta luovun? Milloin nöyrryn ja vetäydyn hiljaisen maaseudun helmaan? Ja luovun kaikista virkatulevaisuus-puuhista? Ja luovun kuvasta, jota valheen kiilto kaunistaa? En tahdo pettää itseäni enkä ihmisiä. Saakoot kaikki tietää, mitä todellisuudessa olen… Jumala, lapsuuteni Herra, etkö anna mitään merkkiä että tietäisin, mitä minun on tekeminen? — — —

5 p. huhtikuuta. — Parahiksi koiralle kylmä sauna! Olen tänään saanut näin kuuluvan epistolan:

Veikko hyvä!

Vastaan nyt kerran verekseltä kirjeeseesi, jonka sain tänä aamuna juuri kun ylösnousua tehden aijoin ruveta "yli lukemaan" saarnaani.

En minä erittäin tahdo mitään apologeettista esitelmää tästä kyhätä edellisten lausuntojeni selvittämiseksi. Sanonpahan vain sanan kaksi noin vain päällisin puolin.

Ei se ollut loukkautuneesta sydämmestä lähtenyt viime kirjeeni; Sinun kirjeesi saapumisesta oli nim. siksi paljon jo aikaa, että varsinainen loukkautumisen tunne jo oli haihtunut, se oli paremminkin suorassa veljellisessä hengessä kirjoitettu ja tarkoitti pääasiallisesti huomauttaa siitä epäjohdonmukaisesta vaatimuksestasi, jonka jokainen meidän heimostamme on huomannut, että pidätät itsellesi täyden vallan hyvin auktoriseeraavasti arvostella muitten ihmisten menettelyä, vieläpä usein ajattelemattomia tuomioitakin heistä langettaa, mutta itse tahdot arvostelemattomana pysyä — kaikkien tiet, kaikkien työt ja ajatukset ja alkusyyt tiedät ja ymmärrät, sinua ei muka kukaan ymmärrä, ja sillä perustuksella ei myöskään arvostella saa. Eikös ole niin? Itserakkautesi myönnät ja siitähän johtuu juuri tuo, mitä sanoin. Se siitä vain.

Niin lapsellinen en ikipäivinä ole ollut, että kadehtisin sinun lahjojasi. Kernaasti minun puolestani nimesi loistakoon ensimäisten joukossa "kirjailija-looshissa", mutta en minä puolestani sittenkään tuota "kirjailijan" titteliä hyväksy, (voinhan sitä mieliksesi siten käyttää), jos kerran muita arvonimiä on olemassa. Sillä tuo nimitys sisältää ja sanoo osaksi liian paljon, osaksi liian vähän eikä sillä mitään yleisesti tunnettua, rajoitettua merkitystä ole, muualla kuin ehkä omassa pienessä piirissänne. Ei Runebergit, Topeliukset, Snellmannit, Lönnrotit y.m. käyttäneet itsestään koskaan kirjailija-titteliä, joskohta he juuri kirjailijoina suurimman maineensa ovat saavuttaneet, eikä se mielestäni muille sovi kuin ammattikirjailijoille kuten esim. J. A:lle, joilla ei ehkä mitään muita epiteettejä ole. En toivoisi sinun, veliseni, antautuvan ammattikirjailijaksi, joka yksistään kynänsä tuotteilla toimeentulonsa ansaitsisi. Semmoiset miehet enemmän kuin muut kirjailijat joutuvat vaaraan tarjota painoon monen hyvän helmen seassa paljonkin ala-arvoista, jonka vuoksi kirjailijamaine useinkaan ei kasva suhteellisesti painoarkkien lukumäärän kanssa. Ota sinä esimerkkiä tässä suhteessa suurista kirjailijoistamme, joilla kaikilla on ollut joku yhteiskunnallinen toimi ja virka ulkonaisena elämän tukena ja siinä sivussa ovat täysipainoista kirjallisuutta maailmalle tarjonneet. Hanki sen vuoksi itsellesi opettajan virka, äläkä häpeä muita aloja kuin "kirjailijan alaa". — — — — —

Hyvää vointia toivotan. Älä Jumalaa unohda kirjailijanakaan.
Kaikkia etevimpiä kirjailijoita on elähyttänyt uskonnollisuus,
luulen? Tarvitsemme Jumalaa ja Vapahtajaa, papit ja maallikot.
Valeas! — — —.

Petrus.

7-9 p. huhtik. — Sadetta ja sumua aamusta iltaan. En käy missään, istun synkkänä kotona. Ääretön suru painaa sieluani…

Vaikuttaneeko sen tämä ilma, tämä raskas sää ja alituinen märkyys? Kurjana nousen vuoteeltani ja on kuin elämä olisi poissa. Tiedän olevani huono ja huokaan sitä, vaan kuka minut pelastaa? Minutko, joka ihailen nuoruuden kukoistusta ja tahtoisin itse sitä edustaa, on kohtalo tuominnut kuihtumaan? Jaksanko kestää tätä polttavaa ristiriitaa elämässäni? Oi Jumala, kuinka kauvan…

Olenhan kipeä. Minua pyydetään vieraisiin, mutta minun on pakko kolkkona kieltäytyä. Minusta ei ole iloa muille…

10 p. huhtikuuta. — Tänään saapui "keskimäinen veljeni" odottamatta luokseni kaukaa Pohjois-Suomesta. Olin juuri suomentamassa erästä Pushkinin kertomusta, kun hän astui sisään. Esiinnyin mielestäni reippaana, minusta ei mitään voinut huomata… "Sinäpä näyt kasvattaneen itsellesi taiteilijan tukan!" huomautti hän ulkomuodostani. Hän toi kapsäkkinsä muassaan ja jäi luokseni "kiinailemaan". Olemme molemmat hyvällä tuulella — ainakin olevinamme. Hän on saapunut Helsinkiin noin vain ilmanaikojaan, tosin hänellä on eräitä papereitakin ylihallitukseen jätettävänä. Hän on valmis virkamies. Hänellä on hyvästi rahaa muassaan eikä hän sitä säästä. Pulskasti kaikki. Kaikki tavaransa on komeaa ja käytännöllistä. Hän onkin itse käytännöllisyys koko mies, kiireestä kantapäähän. Hän puhuu väittelevällä äänellä aivankuin joku häntä alati vastustaisi, toisinaan melkein huutaa, rallattelee ja yltyy kovalla äänellä jotakin laulunpätkää mörähyttämään niin että joskus täytyy varottaa näin Helsinkipaikassa, jossa vierushuoneisiin kaikki kuuluu. "Sepä merkillistä ettei täällä saa äännellä niinkuin tahtoo!" tokasee hän silloin tiukkana ja naurahtaa.

— Onko sinulla kiireitä tai tunteja?

— Ei mitään; olen aivan vapaa.

Ja minä hylkään kaikki kirjoitustyöt ja laukkaan koko päivän keskimäisen veljeni kanssa. Tuntuu niin turvalliselta kun on niin pätevä veli, rakas veli. Hän tahtoo taas nähdä edistyvää Helsinkiämme, uusia rakennuksia, uusia keksinnöitä, tavata tuttuja, käydä teatterissa. Vuosi sitten oli hän samalla tavalla täällä käymässä… Nyt on hänellä aikaa pari viikkoa. Jo tässä kuussa täytyy hänen siirtyä kauas Lapinmaan rajoille koko kesäkseen. Ei siis kumma että hän tahtoo ennen erämaan elämää vähän vilkaista suurmailman meluun. Sopii siellä sitten sitä muistella ja makeasti märehtiä korvessa rakovalkiain ääressä. Aivan oikein hän tekee, näin ei hän pääse kehittymään yksipuoliseksi, kun menee äärimmäisyyteen, kultaisen keskikohdan kautta. Hän on tupakkaa-polttamaton, ikänsä väkeviä-nauttimaton nuori, lujatahtoinen mies. Mutta tukan kasvu on hänellä huono ja hän hiukan suree kaljupääksi-tulemistaan…

Me käymme kolmannenkin veljen puheilla, syömme yhdessä päivällistä… Ja päivällisen jälkeen menemme kahden — Weckselliin. Ostamme hänelle, keskimäiselle veljelleni — silinterihatun. Hän on nyt semmoisessa yhteiskunnallisessa asemassa kerran. Hänen sopii se ostaa eikä kukaan sitä ole ihmettelevä. Tärkeä askel ja merkkitapaus "meidän Matin" elämänvaiheissa…

Mutta ennenkuin uskallamme astua sisään silinterimyymälään, kuljemme pari kertaa edestakaisin esplanaadikadun, päästäpäähän ja visusti tutkimme salaa kaikkia vastaantulevia silinteriniekkoja: kas tuolla on tuommoinen… ja tuolla on tuommoinen… tuolle sopii hyvin tuo… tuota pukee… jahah, eiköhän sinullekkin tuommoinen, niin… juuri tuommoinen —? Sinä olet keskikokoinen mies, ei sinua saata kutsua miksikään pitkäksi mieheksi eikä ensinkään miksikään lyhyeksikään… ergo itaqve: tästä teemme sen tärkeän johtopäätöksen että sinulle ei saa olla liian korkea eikä liian matala silinteri… sen täytyy olla keskikorkean. Eikö muuten semmoista seikkaa voisi kontrolleerata — vatupassilla?

— Elä huoli viisastella! sanoi veljeni vakavasti.

Ja me astuimme juhlallisina ylös myymälän portaita, minulla tosin suu vallattomassa hymyssä, mutta veljelläni syvät, totiset kasvonpiirteet. Hän astui edellä, allekirjoittanut jäljessä. Molempia meitä salaisesti ujostutti. Näin toverini lähestyvän myöjäneitiä, joka seisoi yksikseen kauppapöydän takana, näin hänen tekevän kohteliaan, arvokkaan kumarruksen. Minä en tehnyt oikeata kumarrusta, vaan en siitä kuitenkaan saanut omantunnon vaivoja…

— Saisinko minä kovan hatun? kuului nyt kuni tykinlaukaus veljeni avatusta kidasta. Jokainen sana tuli täsmällisesti ja varmasti, niin että ken ne kuuli, uskoi ehdottomasti, ettei tässä leikkiä laskettu.

Ja hän taas kumarsi tai nyökkäsi sinnepäin, jossa myyjätärryökkynä seisoi.

"Kovan hatun" matkin minä mutisten, "nimitetäänkö sitä kovaksi hatuksi?"

— "Kovan hatun", matki neitikin kuni kaiku kalliosta, lähtien kiivaasti liikkumaan hattupöytää kohti.

— Niin, kovan hatun — silkkihatun, oikaisi nyt veljeni.

— Jahah, kyllä,… mikähän numero?

Numeroa ei veljeni ollut ajatellut. Näkisihän sen koettaessa. Sukkelasti kantoi neiti muutamia suuria pahvipönttöjä tiskille ja sieltä silkkipaperien peitosta kohosi kiiltävä kapine toinen toisensa perästä päivänvaloon. Näin veljeni haparoivan ensimäistä kouraansa.

— Minkähänlainen se mahtaisi sopia? tuli hänen suustaan nöyrällä, mutta tarpeeksi arvokkaalla äänellä, sillä eihän sopinut aivan suoraankaan ilmaista neidille, että hän nyt oli ensikertaa tämmöistä kulttuurikapinetta ostamassa. Mutta hän luotti kuitenkin salaisesti neidin kokemukseen ja tämän asianymmärrykseen ja aistiin, sillä jumala sen tiesi, kuinka moni herrasmies tämän neidin edessä jo oli suorittanut silkkihattututkinnon.

Silkkihatun, kovan hatun valikoiminen herra veljelleni alkoi. Ensimäinen, jota hän päähänsä koetteli, oli kerrassaan pieni, toinen meni päähän, mutta puristi molemmilta sivuilta ohimoita, sillä herra veljelläni oli pyöreä pää.

— Minulla on pyöreä pää, huomautti herra veljeni nyökäten ryökkynälle.

— Ah, herralla on pyöreä pää!… huudahti neiti toistaen… mutta ei se mitään haittaa, kyllä sylinterin saa pyöreäksikin… meillä on sellainen kone!

— Vai niin, sanoi herra veljeni salaisesti ihastuneena. Hattu siis voidaan pyöristää…

Jännittävä hiljaisuus vallitsi kauppahuoneessa.

Hattua koeteltiin uudestaan. Seisoin taampana ja äkkäsin herra veljeni silinteri päässä ensi kerta mailmassa. Hän seisoi tähdäten tiukasti suureen seinäpeiliin.

— Käännyppä tännekkin että nähdään, äänsin minä, joka jo kadulla olin koettanut vakuuttaa verevälle veijolleni että kyllä minä, vaikka en mikään esteetikko olekkaan, aina osaan ihmisen pään ja hatun suhdetta toisiinsa arvostella kulttuurin kannalta. Ja luulenpa että herra veljeni todella hiukan luotti minuun, sillä kun olin ehdottanut että hankittaisiin noin viisikuusi-henkinen seurue asianymmärtäviä henkilöitä (entisiä ja nykyisiä silinterinkäyttäjiä) ja muka sitten vasta mentäisiin makasiiniin, niin veljeni tosin pitäen neuvoani huomattavana oli arvellut että "kyllä minä sinunkin kanssasi uskallan…" Ja mistäpä niitä nyt yht'äkkiä olisi ottanutkaan asianymmärtäviä? Nikolain tornin kello osoitti noin 5 j.pp. eikä tähän aikaan vuorokaudesta edes Kämpin hotellin ikkunasta vilkkunut ainoatakaan tuttua kaljupäätä.

Herra veljeni kääntyi minuun päin. Näin hänen seisovan vakavana edessäni silmää räväyttämättä, juhlallisesti mykkänä.

— Niin… kyllähän tuo… mikseikäs… hm… (En käsitä mikä lempo tässä pyrki naurattamaan).

— Eikö ole liian korkea? kuului ääni silinterin alta.

— Korkeako? sekaantui neiti huomautukseen. Ei se ole korkea: semmoisia nykyään käytetään!

— Teillä ei ole matalampia? kysyin nyt minä neidiltä hyvin asianymmärtäväisen äänellä.

— Ei, meillä ei ole… vaan kyllä nämät ovat parhaiksi herroille.

(Sanoiko hän "herroille" — luuleeko tuo että minäkin ostan?)

— Jaa, no… ehkä nämätkin nyt soveltuvat…

Veljeni koetteli, koputteli, kihnutteli yhä samaa hattua, pieni huolen pilvi otsallaan, luulenpa että siihen oli kohonnut vähän hikeäkin. Mielenliikutuksestako vai muusta syystä? Kukapa tienee.

En malttanut olla koettelematta samaa hattua omaan päähäni. Tulinpa vilkaisseeksi peiliinkin ja näin silloin vastassani "komean" niinkuin minusta näytti — herrasmiehen, korkohattu tuuhealla tukallaan ja nenäkakkulat oppineesti kiiltäen. Minusta tuntui ja olisin sen voinut vaikka vannoa että olin jossakin ennen nähnyt samanlaisen herran — jonkun nuoren pikkukaupungin rehtorin tai jonkun Eurooppaa matkustelleen taulukauppiaan… varsin elegantin…

Sellaisia ihmeitä tekee silkkiprännäri! Ja minussakin syttyi yhtäkkiä voimakas intohimo hankkia itselleni silinteri. Nyt, samalla kertaa, yhdessä veljeni kanssa… Me kävelisimme yhdessä kadulla, ystäväni olisivat riemuissaan… minusta puhuttaisiin ehkä "kaunoklikin" piirissäkin: oletteko nähnyt? — hänkin jo käyttää ja näyttää… Non plus ultra… Ja tutut ylioppilaat, heistä suurin osa tietysti pitäisi aivan luonnollisena, sillä sopiihan se… kun on maisterismies ja kaksi runokokoelmaa julkaissut… Ja muutamat pitäisivät melko mukavana saada kävellä rinnallani — silloin. Hyy…

Hillitse himosi Apollon poika ja muista ettäs olet ihminen, jolla ei ole vakavaa yhteiskunnallista asemaa eikä vakaantuneita mielipiteitä. Ainoastaan sellaiset ovat kompetentit kovaa hattua kantamaan. —

Se oli itsetunnon pyhä ääni, joka näin kuiskasi. Jumalankiitos että himoni voitin ja tyydyin nauttimaan vain siitä, kuinka toinen nautti varustautuessaan tuota kulttuurin korkeinta symboolia kantamaan.

— Niin, minulla on pyöreä pää, mutta nämät hatut ovat soikeita, sanoi hän kauvan koeteltuaan muitakin hattuja, mutta aina lopuksi pysähtyen samaa hattua hypistelemään.

— Jaa, meillä on pyöristyskone… sanoi neiti ennen lausutut sanansa.

— Kuinkahan kauvan viipyy ennenkuin hattu on pyöristetty? kysyi herra veljeni.

— Viisi minuuttia, vastasi neiti.

— Olkaa siis hyvä ja pyöristäkää tämä hattu… me odotamme täällä.

Vaalissa enin ääniä saanut silinteri katosi nyt ynnä neidin kanssa kulissien taa.

Jäimme veljeni verevän kanssa tyhjään puotiin odottamaan.

Tunsin olevani hilpeällä tuulella, herra veljeni vastoin tavallisuutta oli julman totinen. Mitä hän mietti, sitä en tiennyt, sen vain huomasin ja merkille panin että silinterinosto on suurimpia rajapyykkejä niin hyvin ihmisen ulkonaisessa kuin sisällisessäkin elämässä. Sillä on erikoinen siveellinen merkityksensä — joko se sitten on ylentävä tai alentava, riippuen luonnollisesti siitä, missä määrin kukin on moista ulkopoleerausta sisällisesti ansaitseva. Mitä herra veljeeni erityisesti tulee, niin olenhan sen jo ennen sanonut että hänen "sopi" todellakin ostaa tämä kaunis pääkappale sekä että hän siis sen ansaitsi. Taisi kulua kuusikin minuuttia ennenkuin myöjätär palasi kantaen pyöristettyä hattua.

— Nyt sen pitäisi sopia! sanoi hän iloisesti.

Koetteleminen alkoi jälleen.

Sitä tehdessä teki veljeni äkkiarvaamatta yhden tärkeän kysymyksen:

— Mikä tällä on hintana?

— Kaksikymmentä kaksi markkaa! tuli vastaus sievästi livahtamalla neidin suusta.

— Ohoh! sanoi vain veljeni. Muuta ei hän sanonutkaan vaikka minusta ihan siltä tuntui. Hän yhä koetteli, koetteli, katsoi peiliin ja koetteli…

— Käännystä tänne! komensin minä taas. Ja hän kääntyi ja katso: hänen päässänsä loisti se kirkas ja korkea.

— Yhden huomautuksen teen ja se on tärkeä: sinun naamasi ei ole tarpeeksi kiiltävä sointuakseen yhteen noin kirkkaan hatun kanssa. Joko on naama kiillotettava tai hattu himmennettävä.

— Elä huoli olla hävytön! sanoi herra veljeni ankarasti.

— Mutta nytpä tiedänkin, väitin minä, — sinun on ostaminen silmälasit samalla.

— Mitä varten?

— Sitä varten että juuri niillä saadaan ne kirkkaat välähdykset, joita estetiikka vaatii.

— Ethän sinä ole lukenut estetiikkaa?

— Aprobaatturi, aprobaatturi, arvoisa herra!

Me naurahdimme molemmat. Neiti seisoi ja hymyili.

Lopuksi olivat kaupat tehty ja nyt tuli kysymys n:o 2. Nimittäin kotelosta, jossa pyhää kapinetta säilytettäisiin. Neiti ilmoitti niitä olevan kahta lajia: toiset maksavat kaksi markkaa — toiset, hienot, seitsemän.

— Siltä väliltä ei ole? kummasteli veljeni.

Neiti ei oikein ymmärtänyt, mitä veljeni tarkoitti.

—… me myömme markasta kahden markan koteloita, kun hattu samalla ostetaan.

Veljeni valitsi — omituista kyllä — markan maksavan kotelon.
Sinne nyt upotettiin kaunis kapine. Seurasi kysymys n:o 3.
Silkkihattuharja? Tottakai sellainen olla pitää.

— Mutta kuule, kuiskasin minä puoliääneen veljeni korvaan: — eikö sinulla jo ennestään ole harja?… ja muistelen kuulleeni että kenkäharjallakin vallan hyvin…

Tämä oli törkeätä pilaa veljeni mielestä. Tässä ei sopinut leikkiä laskea!

Hän osti kahden ja puolen markan silkkiharjan. Sekin upposi samaan pahvipökkelöön. Pökkelön kansi pistettiin kiinni. Seurasi toimitus n:o 4: maksaminen. Veljeni kaivoi esiin lompakkonsa ja minä näin hänen levittävän kauppapöydälle punaisen sadanmarkan setelin.

Eikö herralla ole pienempää?

— Eikös neidillä sitten ole vastaanantaa?

— Ei.

Seurasi hiukka neuvottomuus.

— Ei sinulla liene kahtakymmentä viittä markkaa? kuulin veljeni yhtäkkiä kysäsevän minuun kääntyen.

Minä ihan säpsähdin. Sellaista kunniaa ei minulle ollut tapahtunut moneen päivään että joku olisi tiedustellut niin suuria summia. Vastasin naurahtaen vakavalle veikolleni että "ei ole tällä kertaa".

— Me lähetämme laskun kotiin, sanoi nyt neiti. Minnekkä saa luvan lähettää? Mikä herran nimi on?

— Nimeni on ———, olen asuntoa Kasarminkatu 26.

— Taikka jos herra itse tahtoo käydä jälestäpäin maksamassa? huomasi nyt neiti.

— Mutta kuinka voitte luottaa matkustavaiseen henkilöön? ihmetteli rehellinen herra veljeni. — Olen näet matkustavainen…

Neiti hymyili. Lopuksi kuitenkin tehtiin viimemainitun ehdotuksen mukaan. Ja me työnnyimme vihdoinkin ulos. Ja tulimme kadulle. Ja katso! herra veljeni kantoi oikeassa kädessään sitä suurta pahvipökkelöä. Ja me joudutimme askeleitamme…

Juuri kun olimme harpanneet espiksen poikki sekä hiivimme Kappelin ohi, huomasimme erään kuluneissa vaatteissa vaeltavan herrasmiehen kääntyvän ympäri ja jäävän meitä kohdastansa tirkistämään kadunkulmauksessa. Ja katso: hän seisoi liikahtamatta, suu tuskallisessa ja samalla iloisessa irvistyksessä ja hänen punaiset silmänsä tähtäsivät visusti pahvipökkelöä kohti, joka kantimessaan kieppui herra veljeni sormessa… Mitä hän siitä katsoi, aavistiko ehken mitä moiset pökkelöt sisällänsä pitävät tai johdattiko tämä joutava näky hänen mieleensä murtuneita muistelmia, sitä en tiedä, minä vain huomasin että tuolla risaisella herrasmiehellä ei ollut silinteriä päässään, vaan peitti hänen kaljuaan ainoaltaan vanha, halpa hatunreuhka.

Kuni häipyvää ihannetta jäi hän pökkelöä jälkeemme katsomaan, mutta me riensimme nopein askelin maallista kotiamme kohti…

Silkkihatun osto tapahtui, kuten veljeni itsekkin huomautti (ja taisi muistiallakkaansa kirjoittaa) armon vuonna 1899 10:ntenä p:nä huhtikuuta kello 5 ja 30 min. jälk. puol. päiv. samana vuonna jona Nikolai II istui Venäjän valtaistuimella ja Nikolai Bobrikoff alkoi beelsebub-pelinsä Suomalaisten maassa. Minä itse ja Joh. Wecksellin puotineitsyt olemme sen tapahtuman kaksi todistajaa.

* * * * *

Mutta tämä päivä oli, paitsi herra veljeni elämän merkkipäivä, muistettava päivä minullekkin. Samana iltana näet minulle tohtori Ikivarma ylen auliisti kaupitteli sanomalehdentoimittajan paikkaa yhdeksi vuosikaudeksi noin neljäntuhannen markan tuloilla.

— Miksi et sinä siihen vallan hyvin sopisi? tyrkytti hän. — Sinä sovit siihen mainiosti. Sinä olet tyylitaiteilija — sinun ei tarvitse muuta kuin päästellä menemään siihen suuntaan että mihin päätoimittaja haluaa. (Sic.) Ole vaiti! sinulla on tavallinen terve järki! Se on hyvä ettet itseesi luota, niinkuin väität, liika paljon. Siinä vaurastut, siinä harjaannut, siinä perehdyt yleisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Kyllä maar sinä kykenet! Lempo-soi sinä kykenet! Minulla ei ole ketään parempaa ehdokasta kuin sinä. Ota pois — kun saat — tällainen virka!

Minä kieltäydyin jyrkästi.

Jospa ne tietäisivät…

Seuraavana aamuna.

Kirje eräältä toiselta sanomalehdeltä, joka sanoo kiitollisuudella vastaanottaneensa lähettämäni runosikermän ja lupaa rahoja… Vai niin: illalla sanomalehtimies, aamulla runoilija ja aamiaisen jälkeen — pedagoogi. Näet eräs V luokan oppilas normaalilyseosta ilmaantuu luokseni ja pyytää saada venäjänkielen tunteja "edessäni".

12 p. — Keväthattu? Rahat loppuvat taas. En käy juuri koskaan kapakoissa, mutta tänä iltana olen tullut juoneeksi olutseidelin ja syöneeksi illallisen "Gambrinissa". Meikäläiset teatterissa. En mennyt mukaan, vaikka olisi ollut piletti. Väittelyä…

13 p. huhtik. — Sadannes-ensimmäinen kuuntelutunti Normaalilyseossa. Kurssi alkaa olla kuitti. Kun siellä kävin, huomasin kovin vieraantuneeni kaikesta entisestä. Minua värisytti ajatella itseäni opettamassa luokalla, jossa olisi kuuntelijoita. En voi ymmärtää, kuinka olenkin kyennyt antamaan 2 harjoitustuntia talvella. Minäkö — minä? Minua kauhistaa ajatellessa että vielä täytyy antaa 1 harjoitustunti ennenkuin mitta on kukkuroillaan. Että jätinkin näin myöhäiseksi! Kevät kun tulee ja päivä jo polttaa! Naiset kuhisevat kevätpukimissaan, nurmi jo hiukan vihertää vuoren rinteellä, rattailla ajetaan… Ja minua orjuuttaa 1 ainoa tunti! Kunpa voisi olla sitä ajattelematta!

Toimistossa painetaan paraikaa minunkin isänmaallisia runojani N. S.
K:n lentokirjasiin kansalle. Olenhan onnellinen…

Illalla "populäärissä".

14 p. — Tärkeä momentti pedagoogi-esikartanossani. Olenhan maininnut koulupojasta, joka kävi pyytämässä että rupeisin hänelle antamaan yksityisopetusta. Pari päivää olen tätä asiaa miettinyt ja nyt vihdoin suostunut. Tuleehan samalla jotakin ansainneeksi (lieneekö pirullista ajatella opetustointa pelkän rahallisen hyödyn kannalta?) Olen tuuminnut vaatia oppilaalta, joka on varakkaan papin poika, 3 m. 50 p. tunnilta. Hirmuinen hinta? Toverit sanovat että se on aivan tavallista Helsingissä. Kolmekkaan tuntia viikossa ja herra maisteri saa 10 markkaa taskuunsa! Oppilaalle en ole ilmoittanut maksuvaatimustani eikä hänkään ole sitä kysynyt.

Tänään tuli hän luokseni ensi kerran, kirja mukana. Aurinko paistoi sisään huoneeseeni. Pyysin hänet istuutumaan sohvaan pöydän taa. Itse istuuduin tuolille, häntä vastapäätä. Kotiopetus alkoi s.o. läksyn valmistaminen koulua varten. Hän käänsi hauskasti. Sanojen taivutuspäätteet näkyivät olevan hänen heikoin puolensa. Huomenna päätimme ottaa toisen tunnin… Istuessaan sohvalla tuli hän sanoneeksi että hänellä on ollut umpisuolen tulehdus. Vähän kummallinen poika — lieneekö siivo niinkuin näyttää. Avomielinen hän oli. Katseli ympärilleen seinällä olevia taulujani. Kysyi: monennestako vihkosta nuot Kalevalakuvat ovat? "Oletteko nähnyt kuvia Eddasta?" kysyi sitten yhtäkkiä minulta. "Ne ovat hyviä", selitti hän etehisessä mennessään. "Kenenkä rintakuva tuo on?" muistan hänen myös kysässeen kesken opetusta… Saa nähdä, mitä tästä tulee. Kyllähän minä, mutta venäjänkielen verbejä en näy itsekkään varmasti osaavan. Ja opettajan pitäisi — tietää kaikki. Onkohan toimesta mitään siunausta minulle? Vieroittaako se… siitä?

Täytyy olla onneton ja syvästi suruinen tunne-elämässään, jos mieli olla runoilija… Sen olen havainnut…

15 p. huhtikuuta. — Toinen tunti kotiopetusta. Aurinko paistoi kuumasti vasten kasvojani, avonaisen ikkunan alta kuului pihalta kanojen kaakatusta ja mattojen pieksämistä… Maltshik tshitaet — Poika lukee. Tshitaet li maltshik? Lukeeko poika? — Njet, on pishet — Ei, hän kirjoittaa. Zdjes — täällä. Kuda? — minne?… Onhan se ihanaa tointa tämä. Kauniina kevätpäivänä! Mutta ei sovi antaa tunteille valtaa.

Helppoa tointahan tämä onkin. Enkä suinkaan vetelästi opeta. Tiukasti, vireästi vain, sillä laimea kysely piankin nukuttaisi oppilaani lämpöiseen päivänpaisteeseen. Tällä kertaa hän kiinnitti huomionsa pieneen valokuvaan. Kuka tuo on?

— Se on eräs upseeri. — Kuka upseeri? — Serkkuni — Eikö hän ole täällä Helsingissä? Aivan oikein: hän on Helsingissä nykyään. — Minä olen hänet nähnyt! huudahti poika. — Vai niin, mutta jos nyt sentään jatkettaisiin tätä lukemista…

Alussa tuntia oli hän jonkunlaisella riemulla ilmoittanut minulle sen uutisen että olimme olleet yhdessä tänään parturituvassa, siellä Kluuvikadun varrella, vaikka en kuulenma häntä ollut huomannut. Hänen tukkaansa oli juuri leikattu silloin, kun minä olin astunut sisään!…

"Jasnaja Poljana!" — ajattelin Leo Tolstoin kyläkoulua muistaen.

16 p. huhtik. — Sukulaisteni seurassa en näy olevan sitä, mitä voin olla ventovierasten seurassa. Sukulaisteni seurassa en ole vapaa, vaan olen kuin orja ja minua vaivaa tuskastuttava tunne, jonka saan peitetyksi vaan välinpitämättömäksi heittäytymisellä. Sukulaisteni seurassa katoaa minusta kaikki ihanteellisuus enkä heidän piirissään oltuani saattaisi kirjoittaa esimerkiksi ainoatakaan runoa. Sukulaisteni parissa en ole oikea minä. Jos tahdon näyttää ja kehittää todellista minuani, näkyy siis olevan välttämätöntä että niin vähän kuin mahdollista olen persoonallisessa tekemisissä omaisteni kanssa… Tämä on rehellinen tunnelma. Mutta kuka tietää: eikö heillä kullakin ole samallaisia vieromistunteita minun läsnäollessani?… Lieneeköhän muissa suvuissa sama surullinen suhde? Tai kuuluuko tämä luonnon järjestykseen?… Siinä on miettimistä yllinkyllin…

17 p. huhtik. klo 12,15 p. — Hän matkusti pois, tuo verevä veijoni. Olin häntä saattamassa asemalle (tätä kirjoittaessani soittaa vanha ukko ovella ja pyytää rahaa — annan hänelle kymmenpennisen, sillä markkaa, joka myös on kukkarossa, pidän liikana). Emme vaihtaneet monta sanaa. Ei minkäänlaista liikutusta. Tavallinen kädenpuristus ja sanat "hyvästi nyt" sekä tuo kuiva "ja kiitoksia…" — siinä kaikki.

Ja kuitenkin! — mikä merkitys erolla? Eihän tiedä, mitä kummallekkin saattaa tapahtua. Eihän tiedä, näemmekö enää toisiamme koskaan… Voi! surullinen se suhde, jossa ei ikinä osaa toistaan lähestyä…

Tyhjyyden tunne rinnassa palasin asuntooni.

Saman päivän iltana - myöhään.

Nyt tulen taas saattamasta häntä. Pitkästä ajasta oli minulla siihen tilaisuus…

Ah! olisinhan valmis heittäytymään hänen kaulaansa ja sanomaan hänelle koko totuuden. Minua itkettää ja sielussani on kuvailematon kärsimys. Tiedän että rakkauden tuskalle mailma nauraa, mutta rinnassani on tällä hetkellä totisesti sellainen tuska…

Yö siellä meren rannalla oli taas niin hiljainen. Ei keitään muita siellä näkynyt. Olimme täydellisesti kahden. Maassa hohti valkoinen lumi, jota juuri oli satanut. Ilma oli hermostoon herkästi käypä. Luulen että tällaisella ilmalla enin tunteekin lemmen kaipiota…

Hän sanoi olevansa väsynyt. Ah kuinka rakastan tuota hänen väsymystäänkin! Ah miksi en saa häntä tukea silloin kun hän on väsynyt? Hän kertoi pääsiäisenvietostaan maalla. Eräässä hauskassa iltamassa oli hän lukenut molemmat isänmaalliset runoni, jotka ovat olleet sanomalehdissä (anti-bobrikoffilaiset). Oh, kuinka niistä oli pidetty, tiesi hän. Kiitin häntä sydämmellisesti että runoni olivat saaneet kunnian tulla hänen huuliltaan lausutuiksi. Miksi en puristanut kätöstään mieleni osoitukseksi?… tunteenihan niin käski, mutta turha ujous esti. Tunnen että minun täytyy hänelle näyttää, mitä minussa on hyvää ja lämmintä, mutta en näy saavan sitä näytetyksi. Ja tästä, tästä kärsimykseni johtuvat…

Katumus täyttää rintani. Miksi en koskaan puhu hänelle sitä, mitä yksinollessani olen päättänyt puhua siltä varalta että hänet tapaisin… miksi en kysele, onko minulla mitään tilaisuutta häntä vastedes tavata? —

Hän ei sanonut huomenna tulevansa sinne. Ehkä oli tämä siis viimeinen tilaisuus, jolloin sain hänet tavata ja kotiin saattaa? Miksi en siis maininnut edes tästä ja ilmaissut suruani? Ja miksi en sanonut että jos hän huomenna todella ei ole Alppilassa muiden mukana, niin sitä suren ja häntä koko illan muistelen ja kaipaan! — Minä, jos ei kukaan muu! Ei ilta ilman häntä ole minulle mistään arvosta. En sanonut hänelle tätä, sanoinhan vain: tulkaa, neiti, voi tulkaa nyt sinne kumminkin! (tuntuu kauhealta ja vieraalta kutsua häntä neidiksi; tuntoni sanoo että pitäisi nimittää häntä sillä ihanalla nimellä, mikä hänellä on).

* * * * *

Olisinhan valmis menemään kihloihin hänen kanssaan! Vaikka hänessä olisi kuinka paljon tahansa puutteellisuuksia, vaikka hän olisi kuinka kipeä — nyt en sitä minään pitäisi, rakastan vain sitä hyvää ja hellää, mitä hänessä tunnen olevan. Minulla ei olisi mitään vaatimuksia: hän saisi olla millainen tahansa ja tulla millaiseksi hyvänsä… ja hänellä saisi olla millaiset sukulaiset hyvänsä… kun hänet saisin, se minut kokonaan nyt lohduttaisi ja saisin elämän ja onnen ja tarkoituksen, jonka tähden elää…

Sairaloinen haaveksija… olen tänään lueskellut onnettoman venäläisen runoilijan Nadsonin elämäkertaa… sieluni tuntee samaa mitä hän on tuntenut joskus päiväkirjansa ääressä…

Lemmityiseni!

Jos uskaltaisin hänelle tunteeni kirjoittaen ilmaista? Olenhan hänelle ennen runoni lähettänyt, mutta silloin olivat syyt pätevämmät. Kyllä uskallan, olen aina uskaltanut tällaista… olen myös usein saanut katua kirjeitäni, jotka hetken tunnelmissa ovat irtipäästetyt. Kentiesi hän säikähtäisi, pelästyisi tykkänään, pitäisi minua puolihulluna… pitäisi minua koulupoikamaisena… ja joutuisin ehkä naurunalaiseksi…

19 p. huhtik. klo 3,20 aamuyöllä… Tulen Alppilasta. Siellä toverein seurassa join olutta ja likööriä. Juhla oli muuten sangen laiha. Tyhjyyden tähden joimme — juomisesta saimme valheinnostusta ja laulun ja melun halua. "Pohjalaiset! pohjalaiset!" Mutta minä sanon että mennyt sukupolvi, se jolta meillä ovat ne kauniit traditsioonit, se oli meitä vankempi, se oli fyysillisesti vankempi ja siis henkisestikin väkevämpi. Voi nykyistä polvea! Mitä meissä on? Laihtuneet luut ja lainatut sanat! Me matkimme turhaan suurmiehiämme. Meissä ei ole sitä tarmoa ja voimaa, mikä heissä oli.

… Ihana yö! Tuuli tohisi puissa. Taivaanrannalla vaalasti varhainen päivä. Omituinen hämärä, joka levittää läpikuultavan hunnun ympärilleen… Täysin rinnoin hengitämme ilmaa. Oi luonto, sinä iäti nuori, sinua vastaan me rikomme, jos yöt juomme ja valvomme juhlissa…

Minä kuljin erään ystävän huvilan sivu. Minun teki mieleni hiipiä hänen makuuhuoneensa ikkunan alle ja virittää kaihomielinen sävel nuorukaisen elämästä ja tummasta tulevaisuudesta. Onnettoman? Niin… sillä en ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, tunnen itseni niin kelvottomaksi vertaisteni joukossa. Milloinka heitän päältäni tämän valhenaamarin ja sanon tovereille koko totuuden…

Rakkautta ja hellyyttä minä kaipaan, ne minut parantaisivat ja mieheksi tekisivät. Hän ei siellä ollut — ei ollut siellä ainoatakaan suloista olentoa… Olen aivan selvä tätä kirjoittaessani. Istun kynttilän hohteessa, ikkuna raollaan, ulkoa kuuluu yhä tuulen tohina. Kummallinen on mieleni tämän yön helmassa… Romantillisen surullinen… Elämän kipinä? Antakaa minulle elämän kipinä! — —

19 p. myöh. ill. Huhtikuinen kuutamoyö! Tulen taaskin Alppilasta, jossa "Ystävän" kanssa kävimme tilaamassa huoneen meidän seuraamme varten. Suloista on kun on semmoinen tuttava. Kuinka monta ihanaa hetkeä olenkaan hänen kanssaan viettänyt! Ei se ole valhetta, vaikka sitä synkkinä hetkinä luulottelen… Olen siellä kuin kotonani ja niin minun tahdotaankin olevan. Istuin salissa, hämärässä ja soittelin kannelta. Sillä aikaa oli toverini ujostelematta kylpemässä. Kuutamo paistoi kukkien takaa. Olin iloinen että olen käsittänyt suhteeni "Ystävään". Se on herttainen, veljellinen ja puhdas.

Venäjänkielen professori kuuluu eräälle tuttavalleni lausuneen kummastuksensa auskulteerauksestani. "Aikooko hän opettajaksi?" kuuluu nuhtelevasti kysyneen. Hän nimittäin pilkkasi tietojani silloin kun minut päästi. En siis saisi täydentää tietojani enkä antautua opettajaksi "häpäisemään professoria"?

Kiusallisia muistoja!

Itse en puolestani tiedä, miten käy. Nytkin on kukkaro melkein tyhjä ja rahaa olisi tarvis. Olisi sentään ihanaa, jos olisi vakinainen palkka ja rahalähde. Mutta se hiuduttava työ se ikävä työ, nuot määrätyt tunnit! Ei, en sitä tuskaa kärsi Läkähdyn, jos hädän tähden täytyy pedagoogiksi tulla. En ole kone, olen luonnon helmassa häilyvä nurmen korsi, joka janoaa virvoittavaa sadetta ja lämmintä päivänpaistetta. Elkää minua tallatko, vaan sallikaa minun vapaasti kasvaa, jotta saisin hempeänä kesäpäivänä länsituulen lietseessä heilua… ja vasta kylmä talvi elonnesteeni hyytäköön. Kahleita vapisen ja kammon…

— — —

Seur. aam.

En pysty mihinkään. Aikani menee hukkaan. Suru, viha, kateus, rakkauden kaipuu, tunnontuskat kalvavat ja kuluttavat… Painaneeko minua joku kirous?…

20 p. Kirkas päivä. Viimeinen levähdys vanhoilla laakereilla. Oikeinpa repäsi sydäntäni, kun minulle noista kahdesta sanomalehdessä olleesta runosta maksettiin kokonaista 50 markkaa. Olin odottanut korkeintaan 20, enkä sitäkään olisi kehdannut vaatia, mutta hätä siihen pakotti. Sillä enhän ollut ajatellut mitään aineellista palkkiota sepittäessäni nämät — ainoat laatuaan minulta — isänmaalliset, huomiota herättäneet hymnit maaliskuulla. Kas, kas, kuinka sydänalassa tuntuu hyvälle — ja ne molemmat runot ovat nyt erityisiin kirjasiinkin painetut — Suomen kansalle levitettäviksi — niitä kirjasia sain ottaa ilmaiseksi mielinmäärin herra toimittajalta.

Taas minulle tarjottiin toimi — venäläisten lehtien referoiminen sanomalehdessä. Ja taas minä kieltäysin — onneton, johon ihmiset varmaan luottavat sentähden että olen "filosofian kandidaatti". Maisteri? Mainiokin nuori maisteri! Patrioottisia runoja hän rustata osaaja matkii Runebergia kuin papukaija konserttia, mutta yhteiskunnalliseen elämään ei hän käytännössä kelpaa. Varmaan hänessä "sepittelemisen" kyky on kehittynyt kaikkien muiden kykyjen kustannuksella? Sitä olen jo monesti itsekseni ajatellut. Lienen niitä, joille on suotu vain yksi ainoa lahja… Mutta en edes sitä kykene huippuunsa kehittämään. Viikkokausiin en ole kirjoittanut oikeata runoa!

Saman päivän iltana klo 11.

Tulen Kaivopuistosta, sellaisesta talosta, jossa en ennen ollut käynyt. Kuulun näet johonkin huvitoimikuntaan…

Kauniissa kuutamossa saavuin sinne erään toverin kanssa…
Keski-ikäinen pari…

He olivat matkustaneet Wienit ja Wiesbadenit, Jenat ja Jerusalemit, nähneet sen ja senkin kuuluisan vuoren, sen ja senkin pyhän luostarin, saaneet audienssin Hessen-Nassaun herttuattaren luo, jonka valokuva heillä loisti salin pöydällä, tutustuneet merkillisiin henkilöihin, nähneet turnajaiset Turkinmaalla tai jossain siellä päin, juoneet tuhatvuotista kellariviiniä Unkarin pustalla ja heillä oli ääretön joukko kuvia maailman maisemista, rakennuksista ja merkkihenkilöistä…

Mitä minua liikuttaa nuo loistavat mailman paikat, erikoiseen tyyliin raketut luostarit ja luostariportit, kaikellaiset historialliset hirttokuvat ja monumentit, solat ja sillat, tunnelit ja turnajaiset…! Sieluni ei niistä mitään saa, ja valheviehätystä se on, jos johonkin sieluttomaan rakennukseen ihastuisin ja sen jokaista nurkkaa huumauneena katseleisin!…

"Se kuuluu sivistykseen"? "Oletkos ainoa muukalainen, joka et tiedä…"

Lieneekö ihmiselämälle niin siunauksellista, jos itselleni hankkisin paljouden kaikellaisia tietoja eri maiden oloista? Ottaisin tarkan selon siitä tai tuosta portinpylväästä, siitä tai tuosta kivimöhkäleestä?

Minua surettaa ja suututtaa, huolestuttaa ja samalla hävettää ääretön tietämättömyyteni kaikesta suurmaailman n.k. sivistyksestä. Mitä tiedän esimerkiksi Panamajutusta? En yhdellenkään ihmiselle osaisi siitä selkoa tehdä, sillä en ikinä ole siitä selkoa ottanutkaan, sillointällöin jonkun pätkän sanomalehdistä lukaissut… ilman mielenkiintoa. Kreikan ja Jaappanin sota, Ameriikan Yhdysvaltain ja Espanjan väliset taistelut, jotka kaikki ovat kuuluneet nykyaikaisiin merkkitapauksiin — niistä en tiedä mitään, en tiedä enkä välitä sodan syistä tai seurauksista — mitä ne minua liikuttavat? (vuosiluvuilla on aivoni koulussa väsytetty).

Järkeni lienee rajoitettu, aivoissani lienee aidattuna vain pienoinen pelto, joka kasvaa suomalaista ohraa. Vehnät ja maissit eivät siellä menesty…

Pitäisikö ruveta todenteolla lukemaan kieliä: saksaa ja ranskaa ja suurmaailman kirjallisuutta? Kuka kaikkea ennättää tänä kuumeentapaisena aikana? Väliin tekisi mieli kirota nuuskuksi kaikki kirjahyllyt, jotka ovat kukkuroillaan minulle vielä tuntematonta kirjallisuutta… "Sivistys" on sentään jotakin kauheaa, sillä sillä on hirveästi paljon vaatimuksia. "Sivistys" on turmiollista, sillä se herpaisee nuoren hengen voimat. Vihaan sydämmeni pohjasta kiljuvia junia ja päriseviä kone-pyöriä — ne kaikki ovat tuoneet mukanaan mammonan palveluksen! Edistys ja suuret keksinnöt ovat kamalat! Kuinka monta yksilöä sekunnissa tappaneekaan maailman kehitys?… Rauhaa, rauhaa minä tahdon! Luontoa ja rauhaa ja uutisviljelystä koko olemukselleni. Koulu ja opistot ovat minut tylsentäneet. Miksi jatkoinkin lukuja yliopistossa ja sain valheella "viisaustieteellisen" maineen?.. Milloin tulee käännekohta ja uus elämä?… (Toiselta puolen on viehättävää ajatella että koko kulttuuri lepää nenäni alla kuni aukaisematon paksu kirja; jahka sunnuntai joutuu, niin siihen tartun — nyt en jouda.)

21 p. huhtikuuta. Kävin Normaalissa. Ah sentään!

Luokkatoverini, jonka kanssa pikkupoikina olemme sylityksin maanneet, jonka kanssa rinnatusten ripillä käyneet, jonka kanssa yksissä ylioppilaiksi tulleet — hän siellä jo suorittelee lehtorin näytteitä. Ja se käy kuin rasvatuin rattain.

Seisoin oven takana, sillä luokka oli ääriään myöten täynnä yliopettajia ja auskultantteja. Kuulin hänen puhuvan korkea-runollisin vertauksin Ranskan vallankumouksesta ja Napoleonista: "niinkuin kevättulva, joka…" Hänen sanansa olivat punnittuja, hän seisoi voitonvarmana luokan edessä avaroine, kiiltävine rinnuksineen, hyvinmukautuva hännystakki yllään.

Kuuntelin häntä neljännestunnin ja ajattelin itsekseni: "voi sinuas miekkoinen Malakiias! Sinä olet totisesti syntynyt valmiina tähän mailmaan, jota kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa…" Kuuntelin ja jätin kesken, uskoin ja läksin suoraan saunaan, sillä lauvantaipäivinä on tapani tällainen.

Tragikomedia on elämä.

22 p. huhtikuuta. Olen nähnyt — hänet! Hän tuli minua vastaan Aleksanterin kadulla. Minä olinkin kävelyssä vartavasten häntä kohdatakseni ja kaihoni oli suurimmallaan ja ajattelin vain häntä ja olin mietteisiini vaipunut… niin juuri silloin hän ohitseni sipsutti: näin hienonvalkoisen otsan tummat, kirkkaat silmät, pehmeät kiharat… Säpsähdin ja haparoin lakkiani… minä narri!… Hän oli nähtävästikin havainnut minut ennen kuin minä hänet — ja minusta näytti että hänkin säpsähti… mutta minusta näytti myös ikäänkuin olisi hän yrittänyt naurahtamaan minut nähdessään juuri niin kuin naurahdetaan sille, josta juuri on ollut erityistä puhetta jonkun kanssa ja joka samalla sattuu tulemaan vastaan… Hän meni menoaan enkä rohjennut kääntyä hänen mukaansa, sillä minusta näytti että joku outo naishenkilö oli kävellyt hänen rinnallaan. Tunsin iloa ja tuskaa ja pyörähdin Mikonkadun kulmasta Espikselle — ensimmäinen ajatukseni oli kiirehtiä Unioonikadun kulmaukseen häntä vahtimaan, sillä varmaan hän nyt oli kotiaan menossa ja voisin siis taas mennä — saattamaan…

Mutta kohta häpesin omaa kiihkeyttäni ja minusta tuntui oma tilani naurettavan surkealta ja koomilliselta: — tämmöisellä säällä olla lemmenretkillä! (Satoi näet taivaantäydeltä märkää lumiräntää). Ja — minä, auskultantti, tulin surullisin mielin yksinäiseen asuntooni…

Niin, vilahdukselta hänet näin: Milloin saanen hänet taas nähdä? Tokko enää milloinkaan. Ylihuomenna on toverikokous, mutta olen päättänyt etten sinne mene, sillä monet toverit jo ivailivat että "sinustakin on tullut niin ahkera osakunnassa-kävijä!"

Jollen häntä saa tavata, niin kirjoitan hänelle. Jumaliste kirjoitan! Sillä en voi pidättyä: täytyy saada hänelle sanotuksi tunteeni että hän on minulle kalliimpi muita. Olkoon se kuinka koulupoikamaisesti tahansa tehty, mutta miksikä salata hyvää itsestään? Ensin kirjoitan hänelle esimerkiksi tuollaisen aivan lyhyen, muutamia rivejä käsittävän kirjeen, jossa kysyn: saanko hänelle kirjoitella kirjeitä? Jos hän lähettää myöntävän vastauksen, silloin olemme ikuiset ystävykset ja minä sanon hänelle kaikki… Ja minä kysyn häneltä m.m. tunsiko hänkin minun läsnäoloni tänään ennenkuin tulimme toisiamme vastaan. Olen varma siitä että hän hermoissansa sen tunsi! Sillä hänellä on myös hennonherkkä vaisto… ja luulen että hän on salaisimmissa sydämmen tunteissaan myös paljon minua muistanut…

Voi minua! olisin niin valmis rakastamaan ja tekemään onnelliseksi, mutta lieneekö minulle sitä suotu? Elä sammu, ihana tähti, elä sammu, vaan salli lempeän valosi levitä murheelliseen sieluuni, joka on hellyyttä täynnä!… Niin, tämä kai on sitä rakkautta, sitä nuorta rakkautta. Ja nämät kai ovat niitä lemmen ikuisia tuskia…

23 p. Sunnuntai. Tunnen itseni ihmeen virkeäksi ja vallattomaksi. Olen juossut huvitoimikunnan asioissa; puhellut telefoonitse j.s.s. Iltapäivällä Y.L:n konsertissa. Korvissani soipi: "Siell'on lapsen lysti olla…" Sitten olen ajellut tohtori Tuohisen kanssa Alppilaan, viettänyt siellä puolen tuntia simamaljan ääressä Y.L:n laulua kuunnellen, kadottanut toisen kalossini, pudottanut hohtokivinapin, vieraillut huvilassa "Talven pulmu"… Olen niin terve ja voimakas että tuntuu kuin voisin hypätä yli kokonaisten talojen ja yhdellä ponnahduksella pääsisin tuohon kuuhun, joka täytenä paistaa raikkaassa kevätyössä. Oi ihanaa on olla terve ja nuori ja koko elämä edessä avoinna!

Mutta minulta on jäänyt juttelematta, mitä erikoista on tänään tapahtunut.

Päivälliseltä kotiin palattuani ja istahdettuani Nadsonin runoja katselemaan, soi etehisen kello kahdesti, jolloin riensin avaamaan. Sisään astui — entinen luokkatoverini, jonka kanssa yhtäaikaa oli ylioppilaaksi tultu, insinööri Köykäinen, yksi niitä tovereita, joiden kanssa ei ikinä ole lähemmin seurusteltu ja joista en ole pitänyt, (miksi en sitä tunnustaisi.) Ne harvat kerrat jolloin pääkaupunki-ajalla olin hänet kadulla kohdannut, olin tuntenut häntä kohtaan kylmyyttä ja inhon tapaista suvaitsemattomuutta. Toveri näet joi ja eleli epäsiveellisten naisten kanssa, halveksi kirjallisuutta, jota ei mitenkään harrastanut, lörpötteli mitä sylki suuhun toi ja naurunsekaisella irvistyksellä kohteli kaikkia vakavampia kysymyksiä. Olin häntä oppinut pitämään täydellisenä materialistina, hengettömänä dekadenttina.

Nyt tuli hän luokseni ja sentähden vähän hämmästyin:

Sinä tulet luokseni — sinua mahtaa joku erityinen asia tännepäin ajaa?

Hän ei vastannut mitään, mutta suu vetäytyi nytkin jonkunlaiseen irvistykseen ja riisuessaan palttoota yltään sanoi hän: otatkos vastaan?

Pyysin häntä astumaan huoneeseeni, koetin tehdä sen jonkunlaisella ystävyydellä etten entistä luokkatoveria pahoin loukkaisi, mutta tunsin kuitenkin että hänen tulonsa oli minulle yhä vastenmielinen. Tulonsa syyksi virkkoi hän: "Mä näin sun akkunasta kulkevan sivu ruokapaikan ja arvasin sun menevän kottiisi, aattelin että nyppä kerran lään käymään sen siistin poijan tykönä."

— Vai niin, sanoin, painappas puuta… Mitä sinun mailmaasi nyt kuuluu?

— Minunko mailmaani?…

— Niin, se on tuota sillä tavalla että jokaisella näkyy olevan oma maailmansa ja oma piirinsä, jossa hän elää ja hengittää… Se entinen toverielämäkin se on aikaa sitten hajonnut, jokainen on joutunut omalle alalleen ja liikkuu ja ottaa vaikutuksia vastaan omasta ympäristöstään. Sentähden tässä niin vieraantuu. En kai minäkään sinusta paljoa tiedä etkä sinä minusta?

Hän sanoi huomanneensa samaa.

— Minunko mailmaani? toisti hän sitten itsekseen vastaamatta jäänyttä kysymystäni. — Että mitäkö minun mailmaani kuuluu? Kuuluu siihen yhtä ja toista… Mutta mitä sinun mailmaasi kuuluu? — vieläkö sinä yhä niitä runojasi kirjoittelet? Mihinkä nä niillä luulet pääseväsi? Heitä pois, kuule (hän lausui nimeni yhä tavalla, joka aina oli minua kiusannut) se turhuus… Et sinä niillä rauhaa saavuta… ainoa lohdutus ainakin minulle on — raamattu siitä minä olen rauhan löytänyt?

Katsoin toveriini hämmästyneenä. Tuo mies, tuo, jonka olin luullut astuneen kynnykseni yli samanlaisena materialistina kuin ennenkin, vailla mitään siveellisiä tai ihantellisia pyrkimyksiä, hän ilmoitti nyt tutkineensa raamattua!

— Ettäkö siis sinäkin, insinööri Köykäinen, luet raamattua?

— Niin… se on paras kirja maailmassa, ainoa kirja, josta saa lohdutuksen. Sitä minä luen joka päivä!

Ja hän alkoi minulle puhella jumalansanaa, siteerata Nikodeemuksen sanoja Jeesukselle ja Kristuksen vastausta Nikodeemukselle: "Tuuli puhaltaa kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja kuhunka hän menee — niin on myös jokainen, joka uudesta syntyy."

Hän toisti viimeisen lauseen kolme eri kertaa, joka-kerta pannen painon sanalle niin.

Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti raamatun lauseista puhuessaan.

Lausuin iloni että hänessäkin nyt oli herännyt vakavampia elämänharrastuksia ja että hänkin nyt oli ruvennut ajattelemaan kaikkia tekojansa, hän, se entinen…

— Mutta onko sinussa nyt todella tapahtunut oikea kääntymys? kysyin.

Hän ei oikein tahtonut sitä kehua. Hän selitti vain mitä hänelle oli tapahtunut:

Maaseudulla ollessa oli hänelle lähetetty lahjaksi raamattu. Häntä oli hävettänyt, hän ei ollut kehdannut siitä kenellekään puhua, sillä hän vihasi raamattua. Mutta hän otti sen vastaan ja kirjoitti lahjoittajalle: "Ainoastaan siitä syystä että te sen minulle lahjoititte, suostun ottamaan raamatun vastaan." Joutohetkinään rupesi hän sitä katselemaan, aluksi halveksien ja ylenkatseellisesti. Mutta erään kerran sai hän ikäänkuin sähköniskun, joka tunki läpi sielun ja ruumiin… Hän alkoi rukoilla Jumalaa: "älä hylkää minua, älä hylkää minua!" Nyt alkoi hän lukea Raamattua joka aamu ja ilta. Nyt ymmärsi hän, mitä siinä sanotaan… hän löysi alituisesti uutta, mikä valaisi hänen entistä elämäänsä. Ja hänestä tuli vähitellen — muuttunut mies.

— Minä olen suuri raukka, sanoi hän: minä epäilen vielä paljon, mutta joka-päivä saan minä lisätodistuksia siihen että olen oikealla tiellä. Minä rukoilen joka-päivä jotakin. Ja minä olen ihmeekseni huomannut että rukoukseni auttavat… Kerran, näin puolisilta palatessani, tuli minulle entinen paha halu mennä juomaan… lähdin kävelemään alas Korkeavuoren katua keskikaupungille päin. Silloin — yhtäkkiä — tapahtui kuin olisi maa jalkani alta poikkilyöty… ja silmissäni kaikki musteni… silloin minä ymmärsin mitä olin aikonut tehdä ja minä palasin kotiini ja aloin entistä hartaammin rukoilla Jumalaa.

— Kuka olisi tällaista sinustakin uskonut! huudahdin minä. — Felix
Köykäinen?

— Niin, minä olen ollut huono ihminen, mutta varmaan Jumala armossaan on tahtonut minut pelastuksen tielle johdattaa.

— Mutta jos sinä vielä vaivut entiseen elämäntapaasi? Entä jos vielä lankeat?

— Sitähän ei osaa sanoa. Mutta jos minä lankean, niin lankean vielä pahemmin kuin ennen.

— Juuri sitä minäkin pelkään.

Hetken päästä olimme väittelyssä. Huomasin että hän alkoi minua ikäänkuin käännyttää ja se hieman suututti minua (kokematonta).

Minä vastasin hänelle että jokaisella on oma sisällinen elämänsä eikä pidä toista tuomita ennenkuin tämän sisällisen elämän tarkemmin tuntee.

— Niin, sinähän olet kyllä aina ollut siisti poika, "mamman poika", mutta sinä et tahdo tunnustaa Kristusta. Luetko sinä koskaan raamattua? Onko sinulla ensinkään raamattua?

Minä näytin hänelle.

— Olen sen itse itselleni ostanut, sanoin.

— Eikö sinua hävettänyt, kun menit raamattua ostamaan?

— Ei, ostin sen kuten muunkin arvokkaan henkituotteen… sehän on hebrealaisen runouden helmikimppu…

— Ja oletko lukenut myös?

— Silloin tällöin, en minä kovinkaan paha pakana ole. On minullakin uskonnollisia hetkiä.

— Mutta ne syntiset runosi?

— Oletko niitä koskaan lukenut?

— En…

— Mistäs siis tiedät että ne ovat "syntiset"? Sinä — joka et runoutta muutenkaan ikinä ole käsittänyt etkä siitä osannut nauttia etkä sitä tunne!

Hän myönteli. Vedin hyllyltä esiin "salatun kammioni" ja pyysin hänen sieltä lukemaan runot "Huokaus" ja "Hetket heikot". Hän luki ne läpi puoliääneen. — Mitäs arvelet, sanoin, — eikö minullakin ole sisälliset taisteluni ja jonkunlainen kristinusko hetkellisesti?

Toveri nosti päätänsä kirjasta: "Näistä päättäen luulis sinun olevan hyvinkin lähellä Kristusta!"…

Lähdimme yhdessä ulos, sillä minun oli kiiruhtaminen Y.L:n konserttiin. Kadulla vielä puhelimme samoista asioista. Kehoitin muuttunutta toveriani nyt rupeamaan harrastamaan muutakin kirjallisuutta yhtärintaa uskonnollisen kanssa. Sanoin että hän muuten kehittyy yksipuoliseksi. Hän pudisti päätänsä ja arveli ettei hän jouda maailman turhia kirjoja lukemaan sekä kehoitti puolestaan minua lukemaan "Augustinuksen tunnustuksia", jonka kirjan hän sanoi maksavan ainoastaan 75 penniä.

Ylioppilastalon vestibyylissä eksyin toveristani, niin ettemme tulleet toisillemme hyvästiä sanoneeksi.

* * * * *

Pieni lisähuomautus vuosien perästä:

Sen jälkeen en ole tätä toveria tavannut enkä häntä ikinä tavata voi. Parin vuoden perästä kääntymyksensä jälkeen kuulin hänen tehneen itsemurhan. Sitä ennen muistan häneltä postissa saaneeni järjettömän ja aiheettoman kirjeen. Muistan etten sanallakaan osannut vastata siihen. Nähtävästi oli Felix toverini niitä, joita uskon lääke ei paranna, vaan myrkyttää. Synnintunto ruumiillisesta turmeltumuksesta oli surmannut häneltä elämänhalun. Rauha tomulleen!…

25 päivä huhtikuuta. Jumalankiitos! nyt se on ohi — viimeinen harjoitustunti. On kuin raskas paino olisi pudonnut sydämmeltä… Koko eilisen päivän ahdisti se minua, ahdisti selittämättömästi. Levotoinna harhailin kaupungilla; olin jo tehnyt ne valmistukset, jotka kykenin tekemään ja jos yhä yritin, meni kaikki vain sekaisin. "Sehän nyt merkillistä ettei voi pitää ajatuksiaan koossa, ettei voi järkevästi johtaa kysymyksiä oikeassa järjestyksessään… tunteita, tunteita vaan!" Tähän levottomuuteen liittyi toinen polte: olin nähnyt hänet eilen, hän oli tullut vastaani esplanaadilla, aivan yksin, keskellä paistavaa päivää… ja minä, minä hullu en nytkään kääntynyt hänen mukaansa! Minä julma! Miksi tein vasten sydämmeni sisintä halua? Tervehdin kylmästi, annoin hänen mennä… sitten vasta käännyin ympäri, tahdoin tavoittaa hänet, riensinkin ensimmäiseen kadunkulmaukseen, siinä pysähdyin ja häpesin (mitä minä häpesin?) — hän meni tuolla… juopa suureni…

Illalla oli ihana kuutamo. Olin osakunnassa. Siellä oli hänkin. Mutta en mennyt häntä saattamaan, vaikka tilaisuus tarjoutui… Miksi en mennyt? Siksikö että toverit kaikki olivat kiihkoni huomanneet… he sille keskenään irvistelivät. Tahdoin muka näyttää että voin olla välinpitämätönkin tuosta tytöstä… Koko yön lepäsin yksinomaan häntä muistaen (kaihoni oli puhdas), lepäsin kuumeessa, vaikka ikkuna oli auki. Jo klo 5 heräsin. Olin tuskallisesti nukkunut. Koko ruumiini vapisi sisällisestä liikutuksesta. Koetin rohkaistua, koetin olla häntä muistamatta… ei, minä muistin hänet joka sekunti. Hullunkurista oli kaikki samalla kertaa: harjoitustunnin "skakkus" — ja rakastumisen ahdistus — yhtaikaa.

Kello 8 aamulla menin kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti. En tuntenut itseäni omaksi itsekseni. Olisin ennen vaipunut alle maan kuin nyt mennyt esiintymään. Mutta minun täytyi. Yliopettaja ja kymmenkunta auskultanttia marssivat armottomasti jäljessäni luokalle. Ja tunti alkoi — ja tunti loppui. Seurasi kritiikki… tehtiin huomautuksia, enimmäkseen vähäpätöisiä… myönsin kaikki vikani… Rehtorin arvostelun kiittävä puoli on aina hyvin lyhyt ja tulee lopuksi muistutusten pistinten perästä ikäänkuin pieni sokurileivos suolaisen puuron jälkeen. Tuiki terävän miehen kiittävät sanat kuuluivat näin: Yleensä tunti meni tasaisesti ja sujuvasti… Loppu oli epäselvää mutinaa parran sisästä. Tunsin jonkunlaista myötätuntoisuutta herra Rehtoria kohtaan. En hänen huomautuksiaan tai moitteitaan pane ollenkaan pahakseni. Hänellä on kunnioitettava kokemus pienimmistäkin seikoista opettamisessa (merkillistä vain että hänen omaa opetustaan arvostelevat kovin kuivaksi).

Lieneeköhän tämä nyt ollut viimeinen tunti julkisessa oppilaitoksessa? En näet huoli neljättä harjoitustuntia, koska ei ole pakko. Tyydyn vähimpään lailliseen määrään. Minulla on tileissäni toista sataa kuuntelutuntia, toista tusinaa virkatunteja ynnä nämät kolme ammattituntia. Riittää! Työni Suomen normaalilyseossa on loppunut. Olen päässyt piinapenkistä, kilvoitellut hyvän kilvoituksen… ja otan nyt riemulla vastaan vapunpäivän vieton. Tänään menen viemään ylioppilaslakkiani pesetteelle…

Saa nähdä mitä tämä vuorokausi mukanaan tuo? Illalla on m.m. osakseni tullut mennä noutamaan eräs nuori, minulle tuntematon laulajatar mukaan siihen iltamaan, jonka huvitoimikuntaan kuulun.

— — Tänään olen saanut kaupungin postissa uskonnollisen kirjasen nimeltä "Epäilyksestä uskoon". Sen lähettäjäksi "epäilen" tuonoin luonani käynyttä toveria…

Merkillinen ilmiö maailmassa on, että heti kun on saanut oman sielunsa "pelastetuksi", alkaa huolehtimalla huolehtia niistäkin, jotka eivät haudantakaista helvettiä pelkää…

Sam. pnä j.pp. klo 3…

Turhaan käveltyäni Espiksellä häntä kohdatakseni, palasin pois poiketakseni päivällispaikkaani. Silloin tuli hän vastaan — ei yksin, vaan toisen kanssa. Se toinen oli — herrasmies. Minä tervehdin ja hän. Impeni näytti vastaavan ystävällisesti se toinen näytti minuun vilkaisevan. Herrajumala! Kuka tämä herrasmies mahtoi olla? Taivas varjelkoon, eihän hän vain liene jo — kihloissa? Vai oliko herrasmies joku hänen sukulaisensa: veli tai serkku, jollaisesta hän kerran oli jotain maininnut. Soisin niin olleen…

Ihmeellinen psyykillinen toiminta! Taas olin juuri kiihkeimmilläni neitoani ajattelemassa, kun hän samalla ilmestyikin eteeni. Minulla oli ollut tajuton aavistus hänen läsnäolostaan. Sen huomasin heti hänen sivumentyään.

Ruoka ei maistunut! Mietin koko syöntiajan runoa, joka ilmaiseisi mustasukkaisuutta. Sellaista tietenkin syvästi tunsin…

Läheisin naapurini Leo Lemmetön, joka paraikaa viimeistelee kandidaattitutkintoansa, tietää minun tilani. Hän laskettelee siitä raitista leikkiä. Hän väittää että hermoissani muka on joku kummallinen vika. Muuten en muka näin kiihtyisi ja viehtyisi tuohon naiseen. "Sinun veressäsi liikkuvat molekyylit liian herkästi — sentähden sinä noin rakastut. Sinun pitäisi ottaa jotakin ainetta, joka asettaisi nuot molekyylit luonnolliseen tasapainoon?" — Niin, minähän olenkin epänormaali, vastaan minä: — tiedän itsekkin että jonkunlaisesta sähköherkkyydestä tämä rakastumiseni suuresti riippuu.

"Miehen täytyy hillitä itseänsä! Rakkautta ei sovi päästää hallitsevaksi tunteeksi. Miehen täytyy olla mies!"

— Mutta minä kaipaan naisen hellyyttä… kidun ja läkähdyn ilman sitä…

Hän, Leo Lemmetön, nauraa minulle kaikuvasti vasten kasvojani ja sanoo että minulle olisi terveellistä saada asua viikonkin ajan yhdessä puulaakissa hänen kanssaan, niin saisin muka nähdä, kuinka arkipäiväinen ja pikkumainen olento hänkin, tuo ihanteeni, oikeastaan on. Ja minä kuulenma kyllästyisin ennenpitkää häneen ja viehtymykseni lakkaisi ja lempeni lakastuisi…

Toverini sanat eivät tepsi vähääkään. En pääse puuhun en petäjään tästä että minussa kuohuu erityisiä helliä tunteita tuota neitoa kohtaan.

Yöllä…

Tyhjää, tyhjää, tyhjää! sielussani ja kukkarossani! Tulen "ihanteellisten" illatsusta. Muistan siellä lukeneeni runoni "Kuin virta vilpas uurtaa uraa suomenkieli!" Tantus Kvantus sanoi sen johdosta arvoni suuresti alentuneen hänen silmissään. Vahinko ettei se hyvin juotettu sonnivaska saanut tietää, kuinka suuresti hänen arvonsa aleni minun silmissäni sen arvostelun johdosta. Merkillistä tosiaan! Vai ei Bobrikoffin tultua maahan enää muka saisi virittää hymniä omalle kansalliskielelleen? Sitä peliä en ymmärrä!…

26 p. huhtikuuta. — — —

Ei! en kestä tätä! En kestä… Taas hänet vilahdukselta näin seisoessani teatteripilettien myymälässä, näin hänet lasioven läpi ja hänen kanssaan käveli eri mieshenkilö kuin eilen. Näin hänen hymyilevän, näin nuot tummat silmät, joiden kiilto on jotain erikoista… hän ei minua voinut huomata… Miksi minun pitääkin hänet nykyään joka-päivä nähdä, nähdä kuni ihanan tähdenlennon, joka vain silmänräpäyksen ajan leimahtaa hukkuakseen tyhjään pimeyteen?… Oi, olen rakastunut, onnettomasti rakastunut, hulluuteen asti rakastunut tuohon kiharaiseen tyttöön…

Olenko rakastunut? Suuresti, pysyväisesti rakastunut? Kestääkö rakkauteni hautaan saakka? Kaikista vaikeimmat tuskat tuottaa minulle tämä lempi sentähden, etten kykene siitä kirjoittamaan runoja. Ja miksen? Siksi kai että tunteeni ovat tulvillaan tulkitsemattomia haaveita ja suruja.

Oi kuinka onneton olen. Miten on minun käyvä? Jos voisi runoella, niin se helpottaisi. Saaneeko hän milloinkaan tietää, mitä hänestä olen ajatellut? Jos hän saisi, niin eikö ymmärtäisi…

Vähän myöhemmin…

Koetan sovittaa tunteeni seuraaviin säkeisiin:

Hellytä Herra mun Impeni mieli,
Immen, jota ma ikävöin,
Jota ma illat ihaillen itken,
Jota ma muistan päivin ja öin!

Elämäni tuki, elämäni turva,
Sieluni lohdutus ainoinen!
Hänet jos saisin, elämän ma saisin —
En olis iäti murheinen…

Lähdin kaupungille, sillä autiossa asunnossani en viihdy. Päätin vartoa hänen tuloaan. Olen näet kuullut että hänellä on vapaa tunti klo 12—1. Varustausin sisällisesti neitoani kohtaamaan. Sitä ja sitä pitää minun muistaa hänelle sanoa, minun täytyy, sillä hänen täytyy saada tietää jotain oikeasta suhteestani…

Kävelin rantatorille ja katselin ruusuja ja hyasintteja, joita siellä myötiin. Ihana tekosyy, ajattelin, olla olevinaan täällä ruusuja ihailemassa ja samalla odotella sydämmensä ruusua, sielunsa sinilemmikkiä, unelmoivaa valkokieloa… Kello osoitti 10 minuuttia yli 12. Aloin astua esplanaadia ylöspäin. Silloin näin hänen tulevan toista puolta katua — yksin.

Riensin kadun poikki ja tavotin hänet pian. Hän käänsi minuun kirkkaat silmänsä… "Hyvä neiti", taisin sanoa päästäkseni johonkin keskusteluun, "olen nähnyt teidät nykyään joka-päivä… vilahdukselta… mutta tavannut en teitä ole!"

— Ja minä olen nähnyt teidät! virkkoi neito hilpeästi.

— Vaan minäpä olen teidät nähnyt tänäänkin aamupäivällä erään lasioven läpi…

Semmoisista pikkuseikoistahan puheenvaihdon useinkin täytyy alkaa.

Niin lähdin häntä saattamaan meren rantaan. Me kuljimme ruusujen ja hyasinttien ja kielojen keskitse, mutta niitä en enää muistanut. Mitä me puhuimme tai keskustelimme, sitä en huoli tarkemmin selvittää. Ne olivat satunnaisia asioita, joihin puheemme johtui. Muun muassa sattui vastaamme tulemaan raajarikko mies ja sen keskustelun johdosta, jonka hän tästä asiasta alotti, tiedän immelläni olevan hellän, sääliväisen sydämmen… Kevätpäivä paistoi kuumasti. Hän ei mennytkään kotiaan, vaan tuttavainsa luo. Ja minä, miekkoinen, jäin tietenkin hänen takaisintuloansa odottamaan. Hän sanoi viipyvänsä vain neljännestunnin… Odotin valtiatartani jossakin tienristeyksessä edestakaisin kävellen ja katsellen merta, jossa välkkyi enemmän jäätä kuin avovettä. Tämäkin kevätpäivä on jääpä ikuisesti muistiini, ajattelin. Tällä hetkellä olen onnellinen ihminen, sillä kohta saan taas nähdä hänet, sydämmeni valitun!

Oi jospa elämä alati olisi tämän hetken kaltaista!

Hän tuli lupauksensa mukaan. Katsoi minua suoraan silmiin. Nuo kirkkaat silmät! Tarkastiko hän minua? tahtoiko hän tutkia mikä oikeastaan olen? Oliko joku ehkä hänelle minusta jotakin outoa kertonut ja hän nyt tahtoi tutkia, huomaisiko hän sitä samaa?… Näkikö hän mitään hyvää? Näytinkö yön valvottuani ehkä väsyneeltä…

Minulle tuli semmoinen tunne että minun täytyy tulla hyväksi ansaitakseni hänen hyvyyttänsä… Olisinko siis kelvollinen hänelle? Ansaitsisinko hänet?… Hyvä Jumala…

Me palasimme verkalleen kaupunkia kohti. Sain puheen johtumaan hänen nimeensä. Sain sanotuksi, mikä kauvan oli ollut sydämmelläni, että hänellä on — kaunis nimi. Hän ihmetteli että tiesin hänen koko nimensä… Sitten kysyin, missä hän kesänsä aikoo viettää. Hän matkustaa täältä kotiinsa kesäkuussa, mutta viipyy siellä vain pari viikkoa. Sitten hän tulee takaisin tänne pääkaupunkiin ja kulkee säännöllisesti työssään. Mutta joka lauvantai menee hän höyryvenheellä 3 tunnin matkan päähän Läntiseen saaristoon, jossa hänen ystävillään on huvila. Surkuttelin että hänen täytyy niin paljon olla Helsingissä eikä saa kesällä vapaasti asua maalla. "Elkää sanoko mitään! voi elkää sanoko!" huudahti hän. "Sitten puhuimme vapunpäivän vietosta ja minä kysyin leikillä, oliko hän jo muistanut ylioppilaslakkiansa 'pesettää'. Hän sanoi jo eilen saaneensa sen puhtaana takaisin. Mainitsin että minä puolestani vasta eilen olin vienyt lakkini pesetteelle. Saakohan teitä tavata vapunpäivänä?" tulin sanoneeksi. Hän arveli että kyllä kai tavataan. Hän ottaa osaa klubi-iltamaankin. Ja ehkä osakuntalaisten päivällisiinkin. Mutta entä Kaivohuoneella, tavataankohan siellä? Teki mieleni sanoa että soisin tulevani hänen kanssaan samaan pöytään (somasti mahtaa valkolakki soveltua hänen kauniiseen päähänsä?). Mutta — se jäi sanomatta. Ja surulla huomasin että oli mahdotonta nyt keksiä syytä kysyä häneltä, saisinko jolloinkin, jos haluaisin, hänelle kirjoittaa…

Siinä olikin jo hopeainen jalopeura, hänen työpaikkansa nimikilpi…
Lausuin hänelle hyvästit. Hän hymyili. Ja silmät olivat kirkkaat…

Tuskin olin neidosta eronnut, kun tapasin Tantus Kvantuksen. Menimme juomaan simaa. Toveri kertoi vapulta lähtevänsä kuukaudeksi Saksaan. Palaa sitten Hankoon "kylpemään päältään kesän tomut". Itsekullakin ovat omat polkunsa.

* * * * *

Saman päivän iltana.

Ihanaa! Taas olen ollut hänen seurassaan, istunut hänen rinnallaan ylioppilastalolla kansansivistysesitelmää kuulemassa, (tosin en kuullut enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan) saattanut hänet konserttiin Yliopistoon… kääntynyt palatakseni asuntooni, mutta saanut itsekkin piletin vastaantulevalta säveltäjältä sekä palannut konserttiin. Mahtava simfonia! Sävelten humussa ajattelin häntä… En keksinyt missä hän istui. Kun konsertti loppui ja seisoin holvissa, olin jälleen näkevinäni hänet ihmisjoukosta… hänkin varmaan huomasi minut, ajatteli kai että olin tullut häntä konsertista onkimaan saadakseni taas luotsata kotiin… piti miestä jo hulluna tungeksijana… arvasi että olin hänen tähtensä "pääni palelluttanut"? Sentähden käänsinkin "paleltuneen pääni" poispäin, vaikka viima siihen viilsikin… "Minä saatteleisin hänet maailman ääriin… enkä väsyisi!"…

Silloin olin jälleen näkevinäni hänen tummat silmänsä ja hienon hipiänsä: hän oli portaita alasmenemässä ja hänen rinnallaan oli mieshenkilö… he näyttivät iskevän silmää keskenään ja ikäänkuin vetävän suitaan nauruun, joka kai tarkoitti minun olemustani (se nauru oli sanovinaan: "katso, tuossa hän taas töllöttää se hajamielinen magister lyricus, joka on pikeentynyt…") Sitten he katosivat väkijoukkoon ja minä tunsin sydämmessäni piston. Ehkä olin nähnyt väärin? Ehkä kaikkea vain kuvittelin? Kaihomielisellä sydämmellä läksin saattelemaan kotiaan kahta muuta tuttua neitiä, jotka samalla tapasin… Olen väsynyt, mutta tämä päivä on minulle ihana, jos kohta siihen liittyy levottomuutta ja tuskaa…

Seuraavana päivänä.

Pilvinen on päivä ja vettä vihmoo, tuuli lauhasti etelästä puhaltelee. Tämä sade tekee hyvää: pian nousee viheriä nurmi ja jäät irtaantuvat. Ah, milloinka rinnastani lähtevät jäät? Milloinka sulanevat sydämmet yhdeksi hymyileväksi, kevätauringon loisteessa välkehtiväksi lammeksi?

… Kuljen kaupungilla vaaleansinervässä sadeviitassani (muisto ensimmäiseltä ulkomaaretkeltäni), se sopii minulle, sanovat asiantuntijat, minua käännytään silloin tällöin katsomaan kadulla… luullaan toisinaan ulkomaalaiseksi… mutta olen ylpeä siitä että puhun suomea, juuri kun joku on ulkolaiseksi otaksumassa.

* * * * *

Tänään kysyi eräs tuttava juristi kadulla, onko totta että olen "rakastunut neiti Bomiin" ja arveli että "pidä vain kiinni siitä plikasta… ei se ole hullumpi"…

Sietämättä hänen neuvojaan huudahdin suutahtaen:

"Sinun kaavojesi mukaan en rupea rakastelemaan!"

Onpa hiukan harmillinen juttu että kaikki alkavat tietää ihastumisestani, huomauttelevat ja hämmästelevät. Irvistelevät suloisimmille tunteilleni!…

Tänään en ole yrittänytkään häntä kohdata. Koetan hillitä itseäni. Koetan päästä käsiksi johonkin työhön. Voisinko silti unohtaa hänet, voisinko nyt, kun minulla on hänestä ehkä puhtain kuva sielussani? En tahdo koettaakkaan.

28 p. huhtikuuta.

Onnetar soi minun taas hänet tavata! Istuimme ylioppilastalon juhlasalissa… Silloin tuli "ystäväni" Teuvo Tuohinen seuraamme. En totisesti ollut tiennytkään että toverikin tunsi hänet… Minussa on mustasukkaisuus luonteenomaista. Tähän toveriin olen kuitenkin jo tottunut. Sentähden, vaikka hänen äkillinen tunkeutumisensa pariimme minua alussa hiukan harmitti, tyynnyin pian ja me läksimme kahden häntä saattamaan. Niin, tietysti, kun ajattelen, on hänellä oikeus olla tuttu kenen nuoren miehen kanssa hyvänsä saati sitten niin hienon miehen kuin tohtori Teuvo Tuohisen! Mutta uusi huoli oli kuitenkin kaikitenkin pistänyt sydämmeeni ja siellä se nyt jäytää, jäytää ja kalvaa. Mistä me keskustelimme? Teatteriarvostelusta! Se oli ystäväni Teuvo Tuohisen ansio. Hän, saatettavamme, oli eilen illalla ollut premiäärissä ja pitänyt kappaleesta hyvin paljon… ja sitten oli hän lukenut Tantus Kvantuksen arvostelun sanomalehdestä. "Voi kuinka Tantus Kvantus on tyhmä!" huudahti neito. "Hän on kirjoittanut kovin epähienosti!" Tästä syntyi Teuvo Tuohisen ja neidon välillä pitkä väittely, jota kesti puolet saattoajasta. Minä tietenkin sanoin pitäväni neidin puolta: "todellakin oli Tantus Kvantus kirjoittanut kovin karkeasti!" Ihmeekseni huomasin että ystävälläni Teuvo Tuohisella oli vaikutusvaltaa hänen ylitsensä: neito ei pyynnöstämme mennytkään kotiaan, vaan me kävelimme puistossa edestakaisin, kiipesimme kalliolle ja jäimme katsomaan maisemaa. Ilta hämärsi. Meren ranta oli paikoin sula, avovesi päilyi kylmänä ja tyynenä jäiden välissä. Majakasta kaukaa ulapalta hohti punainen tuli, pieni höyrylaiva värilyhtyineen liukui satamasta linnoitusta kohti. "Tämä on kaunein paikka Helsingissä", virkkoi neito, "tämä on runollinen paikka". Hän kertoi usein istuneensa tuolla rannalla niemen nenässä, kuutamossa… syksyllä, kun ei ollut ihmisiä liikkeessä, kun sai olla rauhassa… Hän katseli avovettä, jonka liikkumattomassa pinnassa heijasti taivaan hattaroita… kaikki me ajattelimme samaa asiaa: kesää ja soutamista! Ja keskustelu johtui kesänviettoon ihanien sisäjärvien rantamilla. Hän oli Laatokan rantamilla syntynyt ja kasvanut. Voi kuinka hän rakasti Laatokkaa! Hän kuvaili erästä elokuun iltaa. Kuutamossa soutivat he saaren ympäri. Eräs ulkomaalainen herra oli sanonut että sellaista näkyä kuin Suomen luonto sinä hetkenä tarjosi, ei ollut Itaaliassa, ei Sveitsissä, ei missään muualla koko maailmassa…

Mutta Pohjanmaalla ei hän ollut käynyt, vaikka kuuluikin siihen ylioppilasryhmään. Se olikin hänellä kuin omantunnon vaiva. "Ensi kesänä, ensi kesänä!" arveli hän. "Tulkaa, voi tulkaa!" kehoitin minä. "Saisittepa laskea alas Oulunjoen kuohuvia koskia?" "En minä uskaltaisi — venhe kaatumaan sattuisi!" "Vielä mitä — laskumiehet siellä ovat pyhän valan vannoneita! Eikä sallimus voisi olla niin julma että juuri te osuisitte yhteen niistä tuhansista, joille joku vahinko tapahtuu!" "Entäpä sattuisin juuri sellaiseen venheeseen?", puhui hän leikillä. Oletteko käynyt Imatralla? kysyi hän vuorostaan minulta. "En". "Ah siellä teidän pitäisi käydä!"

Teuvo Tuohisen kanssa palasimme kahden kaupunkiin ja puhuimme taiteen arvostelemisesta. Hän todisteli minulle suomalaisen kirjallisuuden kehnoutta ja mitättömyyttä mailman kirjallisuuden vainiolla. Nyt ymmärsin hänen ankaruuttaan paremmin kuin ennen. Meillä ei todella ole ainutta aito-taiteilijaa kirjailijoidemme ja runoilijoidemme joukossa. Yksi ainoa on, joka jotakin merkitsee ulkomaillakin. Suurin osa mitä meillä kirjoitetaan tai runoellaan, on roskaa. Mikä taas on parempata, se taas ei ole omaa, me kuljemme kuin pikkuapinat ulkolaisten leijonain turvissa. Todellisesti lahjakkaita miehiä ja naisia puuttuu… j.n.e.

29 p. huhtikuuta.

Oi kuinka surullinen päivä, jona ei voi tavata häntä! Tosin hänet näin tänäänkin, mutta outojen naisten seurassa. En viihdy kotonani, kävelen edestakaisin pitkin pääkaupungin pääkatuja toverien kanssa, joita aina iltahämärissä siellä tapaa.

Kello 5 j.pp. istuin yksikseni penkillä esplanaadin varrella. Tiesin ja tunsin että hän tätä tietä kulkee. Siinä istuessani ja katsellessani sivukulkijoita näin yhtäkkiä Tantus Kvantuksen tulevan pitkin Espistä. Katsahdin kelloon. Se osoitti täsmälleen 5… Runoilija tuli keppi kourassa, hänellä näytti olevan joku tärkeä toimitettava… hän kulki sivuitseni — eikä minua huomannut. Hän kääntyi juuri samasta nurkasta, josta odotettavani määrä oli tulla. Minussa syttyi epäluulo: toveri on varmaankin häntä kohtaamassa, miksikä hän muutoin juuri tuosta nurkasta kääntyisi…? Hän katosi ja kohta nousin minäkin ja riensin samaan suuntaan, mutta en häntä nähnyt, vaan kyllä hänet… Mutta hänellä oli naisseuraa, hän ei minua huomannut… olin niin lapsellinen että kiersin takaisin toista katua toivoen hänen tulevan vastaani, mutta vastaan tulikin vain — hänen äitinsä.

"Ave Maria, ora pro nobis!"

Ei! minä en rupea tähän päiväkirjaani enää kirjoittamaan mitään lempiseikoistani. Herrajumala, jos joku tämän näkisi? Ikuisen pilkan ja takanaurun osakseni saisin!

Kun iltapimeässä tulin huoneeseeni, odotti minua kirje pöydällä. Se oli S:lta, päätoimittajalta. Hän kirjoitti että hän "mielihyvällä olisi painanut kauniin ja voimakkaan runon" lehteensä, mutta koska olin pannut ehdoksi ettei se saisi tulla takasivulle, niin täytyi hänen — hän kirjoitti — "valitettavasti lähettää se takaisin". Lähetin runoni uudestaan hänelle vielä samana iltana vieden sen postilaatikkoon ja korjasin tuhmuuteni.

Tuskin olin päässyt uneen, kun minut äkisti herätti kova kanuunanlaukaus… oli kuin ilma ikkunani edessä olisi revennyt… aina vähänpäästä uudistui pamahdus… kuulin kellojen helvetillistä helinää — ja ymmärsin että nyt oli venäläisten pääsiäisyö. Kristus oli heille noussut ylös… Ylioppilaita oli kielletty menemästä ulos tänä yönä… Nukuin rauhattomasti.

30 p. huhtik., sunnuntai.

Noustessa sepitin pari pientä runoa: toinen aiheutui hänestä, toinen eräästä toverista, jolta aamun lehdessä näin runon "Kevätkukkasia".

Iltahämärissä veivät askeleeni sinne päin. Käväsin Kaivopuiston ravintolassa ja tarkastelin paikkoja, jotka odottivat osakuntaa huomista vapunpäivän-viettoa varten. Löysin pitkän pöydän, jolle oli kiinnitetty lippu kirjoituksineen: "För österbottningar, 200 personer." Siis tässä tulemme istumaan. Kun kovassa vesisateessa palasin kaupunkiin, näytti minusta kuin hän olisi toista puolta katua tullut vastaan. Kuljin surullisin mielin asuntooni. Tuntuu niin yksinäiseltä. Ajattelen huomista päivää. Minkähänlaiseksi se minulle muodostunee? Onnistuneeko päästä hänen viereensä siinä suuressa joukossa? Onhan varsin luultavaa että hän joutuu toiseen päähän pöytää, minä sorrun jonnekin kauvas, muut hakkailevat häntä… minä näen hänet hymyilevän henkilöiden seurassa, jotka ovat minulle vastenmieliset. — Oi kuinka kipeästi se tulee koskemaan sydämmeeni! Vappuiltani on vaarassa muuttua salaiseksi kärsimykseksi, ristintieksi, tulen pahalle tuulelle tovereiden seurassa… ja koko päivä on tuntuva hukkaan menneeltä? Mutta ehkäpä kestänkin nämät mustasukkaisuuteni puuskat, kun näin edeltäpäin varustaudun. Hei! Menkää repaleiksi hienoimmat, hellimmät tunnelmani! Jos niin käy kuten pelkään, koetan olla kahta iloisempi. Nauran, lasken leikkiä tovereini kanssa, ehkä hurjastelenkin… en ole näkevinänikään mitä hänen ympärillään tapahtuu… vaikka suuteleisivat häntä! Juon pullon simaa, syön tippaleipää, heiluttelen keppiäni laulun tahdissa. Repeä lempeni, painu matalaksi tunteeni punatuli, minun täytyy kestää, minun täytyy olla mies, vaikka puukko sydämmeen työnnettäisiin…

Härmästä poikia kymmenen,
Hurraamme pois, hurraa…

Oi! olen heikko, tunnen sen. Jos voisin, rukoilisin Jumalaa tänä yönä satuttamaan niin että huomenna pääsen hänen kanssaan rinnakkain. Lapsellinen rukous, mutta "joka paljon rakastaa, sille paljon anteeksi annetaan". Hyvää yötä nyt, sinä ikilevoton päiväkirjani — huomenna on vappu.

Huomenna en kirjoita päiväkirjaani sanaakaan!

Vapunpäivän jälkeisenä aamuna.

Eilinen päivä on ikuisesti säilyvä muistossani! Päiväkirjan lehti on liian halpa sitä kuvaillakseni. Lausun tässä vain että Jumala lienee lapsellisen rukoukseni kuullut. Olin onnellinen saadessani istua hänen rinnallaan ja olla suurimman osan päivää hänen seurassaan. Kuinka ihana hän olikaan valkolakissaan! (me istuimme kaikki, toista tuhatta ylioppilasta, valkoiset lakit päässä). Olen sieluni pohjasta häneen rakastunut!

Ja olen nyt varma siitä että — jos kohtalo sen suo — minun on mentävä hänen kanssaan kihloihin. Alan nyt tuntea itseäni omituisella tavalla. Huomaan, mikä olen — puhtaan, hienon naisen rinnalla. Tiedän että minussa on paljon rumaa, mutta toivon että hän on minut kauniiksi tekevä. Suhteeni kaikkiin ihmisiin on muuttuva. Minussa tapahtuu perinpohjainen käännekohta. Alan elää ja hengittää uutta elämää…

En ikinä ole katuva tätä lempeä, en sittenkään, vaikka ihanimmat ja hempeimmät naiset silmieni eteen tuotaisiin. Rakastan vain häntä — kuolemaan asti. (???) Ja vaikka paha mailma hänet minulta muuttaisi, niin olen lempivä häntä sellaisena, jollaisena hän eteeni on ilmestynyt nuoruutensa suloisimmassa kukoistuksessa…

Vaikka hänessä olisi puutteita kuinka paljon, niin katson vain hänen hellään sieluunsa, hienonhentoon olentoonsa ja toivon että hänkin on minun synkät ominaisuuteni anteeksiantava ja kiintyvä vain hyvyyteeni ja lämpimään sydämmeeni.

Tästälähtien vaijetkoon päiväkirjani kaikista pikkuasioista, mitkä lempeni seikkoja koskevat. (???) Pulputtakoot runot esille vilpittömät tunteeni. Ihanimman, kauneimman, puhtaimman, hienoimman helmen tahdon runottarelta hänelle rukoella. Elämäni… uudestasyntymiseni…

— — — — —

Kuinka kohtalo on minulle suopeaksi ruvennut! Kuinka onnellinen sentään olen, minä särkyväin tunnelmain levoton lapsi: minua omaiseni hellästi rakastavat, tänä aamuna tuotiin vuoteelleni kirje, siinä minua suloisesti onnitellaan syntymäpäiväni johdosta ja lähetetään lahjaksi 100 markkaa…

* * * * *

Kevätkirje ylioppilaskokelaalle.

Helsingistä 2 p. toukok. 1899.

Pyryharakka kulta!

Niin, tietysti "kulta", sillä satun olemaan tällä hetkellä niin kultaisella tuulella.

Eilen oli meillä vapunpäivät! Ensi kertaa elämässään olivat nyt kaikki ylioppilaat, kielistä ja mielistä huolimatta, yhdessä viettämässä tätä kevään merkkipäivää. Aamusella marssittiin meren rannalle, Kaivopuistoon. Oli se harvinainen näky! Jos tietäisit kuinka pitkä on esplanaadikatu täällä Helsingissä niin voisit tämän näyn ymmärtää, kun sanon että tuo lumivalkolakkinen joukko ulottui päästä päähän tuon Helsingin komeimman kadun, vaikka vähintään neljä ylioppilasta kulki rivissä. Edellä kulkivat molemmat laulukunnat Y.L. ja Akademiska sångförening-lippuineen. Kaivohuoneella istahdettiin pitkien pöytien ääreen ja juotiin simaa. Väkeviä ei siellä maistettu. Minä sain paikkani meidän kauneimpain naisylioppilaidemme seurassa. Herranterttu kuinka ihanalta muutamat hienohelmat näyttävät valkolakki päässä!…

Me istuimme kaikki, paitsi laulajat, taivas-alla. Vähät siitä ettei päivä paistanut ja että vettä riputteli. Alussa tosin "stemninki" oli huono, kun saatiin odottaa kauvan simaa, Kaivohuoneelta palattiin kaupunkiin ja täytyi erota tyttölapsista iltaan asti. Nyt pisti meillä kolmella pohjalaisella: Pentti Flinkillä, Antti Järviluodolla sekä allekirjoittaneella päähän pistäytyä myös Alppilassa, jonne aina muina vappuina oli vaellettu jo aamulla (Alppila on paljon kauniimpi ja runollisempi paikka kuin Kaivohuone). Hyppäsimme kolmin miehin samaan ajuriin, jonka gummipyörät äänettöminä vierivät itäistä viertotietä. Mäntymäen ohitse ajaessamme soitettiin maammelaulua torvilla. — Ajoimme ohitse paljastetuin päin. Siellä olivat näet juomalakkolaiset juhlimassa.

Alppilassa istuimme juomaan kylmää punssia (avec aqva vita). Olihan tosin ylioppilaskunta lausunut toivomuksen, jotta oltaisiin raittiita tänä vappuna, mutta koska ilman paino oli kova ja sää sateinen, niin se aina vaikuttaa nautinnonhalua. Sanon sen tässä että mainio asia on olla raitis, mutta paljon mainiompi — osata juoda, juoda nimittäin silloin kun "henki päälle tulee", juoda sielunsa ja ruumiinsa virkistykseksi! Sillä kaikki yksipuolisuus kuolettaa vähitellen ihmisen. Pane sinäkin tämä mieleesi, rakas Pyryharakka. Joimme kolmeen Pekkaan pari pulloa hyvää punssia ja niin pääsimme mainiolle vapputuulelle. Tulimme avomielisiksi, lempeiksi ja samalla rohkeiksi, puhelimme sellaista mitä ei selvillä ollessa saa sanotuksi. Kun olimme tämän kohtuullisen viftin lopettaneet, lähdimme taas kaupunkiin, jalkaisin, ja ylioppilastalolla käytyämme nousimme Kämppiin. Nyt alkoivat juhlapäivällisemme, joita syötiin monessa huoneessa, ovet välillä avoinna. Syödessä laulettiin yhteen ääneen isänmaallisia lauluja. Reipas kuraattorimme piti puheen j.n.e. Iltapäivällä kävin kotona puolen tuntia levähtämässä ja sitten taas hyökkäsin uudestaan kaupungille, saattelin muutaman kiltin tyttölapsen kotiinsa ja lähdin ylioppilastalolle. Hyvät ystävät olivat pitäneet huolta istumapaikastani parhaassa seurassa.

Olipa pulska näky, mikä kohtasi silmää ylioppilastalolla! "Kilometrin pituisia" pöytiä oli valmiiksi katettu monta kymmentä ja joka-ikiseen sivu- ja lehterihuoneeseenkin. Kiittää saivat onneaan ne, jotka omistivat sijansa itse suuressa juhlasalissa, jossa koko ohjelma tapahtui, jossa koko klubi-iltaman loisto enin tuli esiin. Täällä olivat näet laulukunnat, täällä kaikki arvokkaimmat cives academici ja — cae, yliopiston opettajat, joista useimmilla oli valkolakki päässä.

Ajatteleppas, toista tuhatta valkolakkista istumassa kimaltelevissa riveissä, kukkia ja ruusuja rinnoissa, valkoisten pöytien ääressä, sali koristettu kaikkien osakuntien kunnia-lipuilla, jotka riippuivat aistikkaasti laipion rajasta.

Ja koko illan ja koko yön olivat lakit päässä eikä niitä otettu pois muulloin kuin Maamme-laulua ja muita kansallisia lauluja laulettaessa tai eläköötä kajahuttaessa eri puhujille tai ilohuutoja päästeltäessä niiden sähkösanomien johdosta, joita tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsinmaalaiset ylioppilaat olivat lähettäneet tähän vapunjuhlaamme, lausuen myötätuntoisuutensa maamme nykyisessä asiassa ja asemassa.

Oli se kaunista katseltavaa, oli siinä nuoruutta ja voimaa. Olisitpa kuullut miten esim. porilaistenmarssia päästeltiin. Kun tuhat paria jalkoja yhtäaikaa laulun tahdissa iskee lattiaa ja kun säestykseksi nuot kilometrin pituiset pöydät laseineen pannaan heläjämään, niin on vaikutus niin tärisyttävä että jos semmoista Bobrikoffin edessä esitettäisiin, luulisi viimeisenkin p—n hänestä huudolla lähtevän ulos ja jumalaisen innostuksen hänetkin täyttävän!…

Minä olin onnellinen tänä vappu-iltana, sillä sainpa istua suloisen impilapsen vieressä, jonka pehmeillä kiharoilla lyyrylakki hohtaa kuni hopeainen jäkälä hymyilevien sammalten keskellä. Minusta tuntui kuin nyt vasta minäkin olisin ollut nuori ja ymmärtänyt nuoruuden arvon ja minusta oli kuin minullekin, syksyn kolkon kuutamopojalle, elämän kevätaurinko olisi säteitään näyttänyt ja kuin minäkin olisin saanut oikeuden elää, minä — kuollut sielu. Ja minusta tuntui että minäkin vielä voisin muuttua ja tulla hyväksi, erinomaisen hyväksi, jos minun sieluni toivot täyttyisivät — jos saisin olla suloisten henkilöjen seurassa enkä tarvitsisi nähdä pahuutta, kurjuutta, likaisuutta.

Semmoinen olen: antakaa minulle enkelin hyvyyttä — ja minustakin tulee enkeli. Mutta pahojen enkelien seurassa paadun ja tulen kaikista pahimmaksi. Antakaa minulle lämpöä ja kauneutta — ja minustakin tulee kaunis, elkää salatko herttaista hellyyttä ja luonnollisuutta — ja minäkään en niitä salaa! ja te saatte nähdä että kovankin kuoren alla piilee paljon, paljon pehmeää…

Olen väsynyt ja ammoin tuskastunut yksinäisen elämäni juoksuun, minä menen ulos viheriälle niitylle ja jos löydän raikkaan ruusun, niin koetan sen poimia. Olkoon vain että ruusuja ruusutarhoissa olisi kauniimpiakin — minä rakastan valkoista ruusua, josta näin ihanaa unta, tahdon mennä sitä poimimaan ja laulan ruusulleni: paranna, ihana kukkanen, tuoksullasi sairas sydämmeni! — Sinä yksin sen voit tehdä! — —

Kello 1/2 2 yöllä vierivät nelipyöräiset ajoneuvot jonnekkin — ehkä meren rannalle… niissä näkyi istuvan hennosti uupunut nuori nainen ja eräs mieshenkilö. "Minusta tuntuu kuin meistä voisi tulla hyvätkin ystävät, jos tutustuisimme oikein toisiimme" sanoi se saattelija. "Niin minäkin luulen" taisi se hennosti väsynyt lausua. Yö oli sangen kolkko ja kostea, kylmä ja sumuinen, mutta minulla oli rinnassani outo poltto ja usvan läpi kajasti sielussani kirkas aamu, joka ehkä kohta koittaisi…

Ihanaa ja kamalaa on rakastuminen. Autuaallista, onnetonta on lempi… "Hullusti rakastunut!" huudahdat sinä, siukkuseni. Huudahda vain, kunhan teet sen hyvin hiljaa, niin hiljaa etteivät muut hiiskaustakaan kuule. Ei se ole ensi kertaa. Mutta toivottavasti — viime kerta.

Otan sinulta, Pyryharakkaiseni, pyhän lupauksen nyt ettet tätä tunnustustani kellenkään kerro, et omaisille etkä paraimmille ystävillesikään. Sillä siitä voisi tulla ikävyyksiä minulle. Et vielä, ehkä et vuosikauteen, saa mitään tästä puhua! Sinulle tulin nyt vain sivumennen hiiskahtaneeksi. Nimeä elä tiedustele. Se on hyvä nimi!…

Säilytä tämä kirje huolellisesti, polttaa et sitä tarvitse. Se on oleva muuan muisto vapunpäivästäni 1899, viikkoa ennen 25 vuotista olemassa-olo-juhlaani.

Olen vähän väsynyt tätä kirjettä kokoonpannessani, valvotun yön perästä tulee lähettäneeksi usein kirjeitä, joita seuraavana päivänä katuu…

Auskulteeraukseni olen lopettanut, minulla ei ole täällä mitään pakollista tekemistä enää ja joutaisin siis pois.

Olen kuitenkin päättänyt odottaa sinun tuloasi tänne, kunnes olet saanut lakkisi, joka tapahtunee noin 12-15 päivä kesäkuuta. 6 p. kesäkuutahan näet olette tänne kutsutut, te kokemattomat kokelaat ja keltanokat.

Enkö tee sinullekin mieliksi jäämällä tänne etelään sinua odottelemaan? Tietysti en täällä Helsingissä viitsi olla, vaan vetäytynen noin 15 p. tätä kuuta jonnekkin lähistöön maalle tai saaristoon, kunhan ensin hankin itselleni majapaikan. Sitten ilmestyn teidän kekkereihinne, kun te ne valkoiset lakit saatte, ja sitten lähdemme yhdessä — jollei ulkomaille, niin kuitenkin mutkien kautta omille maille, en vielä osaa sanoa mitä teitä, mutta pitäisihän sinun nähdä jotakin armaasta Suomenniemestämme. Ja muistakkin ettet saa kotia hätiköidä! et vähääkään, siitä ei ole itsellesi mitään siunausta. Kyllä sinnekkin keretään. Ja oikea kesä alkaa siellä Peräpohjolassa vasta heinäkuussa. Sentähden olisi parasta viivytellä matkalla täällä vähän etelämpänä, jossa on siihen aikaan jo hymyilevä luonto, kukat ja koivulehdet. Ehkä, kun hyvin sattuu, seilaamme Ahvenanmaalle, jossa juhannuksena on joku suuri suomalainen juhla; sillä matkalla näkisimme vanhan Turun muistoineen ja meren saariston. Sieltä sitten sopisi hyvin kiivetä O—n suureen ylioppilasten muisto- ja kesäjuhlaan, jossa ensi kertaa nuorena civiksenä saisit keimailla vanhempien parvessa ja alkaisit saada hajua "spirituksesta".

Sittenpähän nähtänee. Monestihan ne hyvät programmit menevät kokonaan myttyyn. Ja minutkin saattaa kohtalo viskata minne tahansa, niin ettei vielä varmaan voi mitään sanoa, mutta sen sanon että koetan hyväksesi parastani. Tiedätkö mikä sinua odottaa kotiin tultuasi? Ynnä minua? — Kansansivistystyö!!! Olen ilmoittanut pakosta sinutkin päätoimikunnalle. Jokaisen ylioppilaan velvollisuuteen näet vedotaan. Hauska kuulla sinunkin pitävän esitelmiä esim. Takaruotin kylässä! Ja nähdä kulkevan kontti seljässä liukkaita suoportaita, mökistä mökkiin, neuvomassa torpparijoukkoa. Jaa,, jaa — se on tekevä hyvää sinun "aristokratiiallesi" ja siellä me opitaan rikasta suomenkieltä, jos ei muuta… Mutta välttämättä sinulla pitäisi olla naistoveri koko kesäksi. Muuten en työstäsi usko tulevan mitään. Sinun täytyy sellainen tilata itsellesi.

Terveeksi nyt.

Hyvää jatkoa ja kärsivällisyyttä luvuissa. Kyllä sinä kestät. Ora et labora.

Frater.

4 p. toukokuuta. Kolme vuorokautta olen nyt lakkaamatta ollut yhden ainoan hallitsevan tunteen alainen. Olen pidättämällä pidättänyt itseäni kirjoittamasta hänelle kirjettä, jota sydämmeni vaatii. Olen kuunnellut järjen ääntä, joka on sanonut: "ole varovainen, odota vielä ja tutki sitten, pitääkö sinun hänelle todella kirjoittaa — ehkäpä kaikki vain on satunnaista, sammuvaa laatua!" Olen koettanut viihdyttää itseäni kirjoittamalla kimpun runoja, ne ovat enimmäkseen syntyneet aamusilla, toinen toisensa jälkeen, neljä ja viisikin yhteen jaksoon. Jospa hän tietäisi, että näin sepitän runoja hänelle? Jospa hän tietäisi, mikä poltto rintaani vaivaa!

Miks salaan mä sanat sydämmen, jotka hänelle lausua voisin? Joilla onneni päivyen ikuisen ehkä itselle iloksi loisin?

Ne polttavat tässä mun povellain,
ne huokuvat huulillani —
Mut vaiti, vaiti ma viivyn vain
ja kiusaan mun tuntehiani!

Oi miksikä hävetä hyvyyttään, jonka toiselle vain voi antaa? Ah miksikä lisätä kärsimystään ja yhä vain kaihoa kantaa?

Ei! En voi pidättää itseäni kauvemmin. Minun täytyy päästä johonkin varmaan tulokseen. Kidun selittämättömällä tavalla. En voi sekuntiakaan olla ajattelematta häntä. Rakkauteni häneen on — järkähtämätön. Rakkauteni on puhdas ja henkinen, se on syvällä sydämmessä. En tunne pienintäkään huonoa himoa. Sen täytyy olla sen oikean…

Olen tutkinut itseäni ja punnitsen tunteitani. Syvälle alas painuu rakkauden vaaka. En jaksa sitä käsillä nostaa…

Huomenna hänelle kirjoitan! En voi elää, ellen sitä tee. Ja jos hänkin minua rakastaa, niin hänkin kärsii siitä etten heti ilmaise itseäni. Miehenhän se on tehtävä. Miksi taistelen tunteitani ja sydäntäni vastaan, koska järkikin sanoo että menettelen luonnollisesti, jos tunnustan.

Ellei hän ennen ole saanut rakkaudenkirjettä, niin saakoon nyt, saakoon kaikki tulipunaiset mietteeni tietää, saakoon tietää rajattoman ikäväni ja ihastukseni!

* * * * *

… Olen laihtunut. Kaikki toverit siitä huomauttavat. Kolmessa vuorokaudessa olen laihtunut. Kasvoillani lepää outo kalpeus, tunnen palttooni riippuvan väljänä ympärilläni. "Sinä olet rakkaudesta kipeä: sinun täytyy mennä naimisiin!" nauravat he. "Tai osta hanuri ja soittele sillä, kyllä ikävä lähtee! Oletko jo viinaa ja saunaa koetellut?"

Tänään kello 5 riensin satama-alueelle häntä kohdatakseni, näet näihin aikoihin hän aina palaa päivälliselleen työstään. Näin hänet seisomassa torin laidassa puhuttelemassa jotain naishenkilöä: hän oli kotia menossa. Tervehdin häntä lakkia nostamalla ja menin sivu, käännyin sitten takaisin ja riensin hänen jälkeensä, sillä olin nähnyt hänen eroavan naishenkilöstä, joka häntä puhutteli. Mutta juuri kun olin hänet tavottamaisillani, suuntasi hän askeleensa torin toiseen laitaan ja jäi puhuttelemaan toista naishenkilöä, joka käveli pienen lapsen kanssa. En voinut enää kääntyä takaisin: minun täytyi taas hänet sivuuttaa ja rientää siis hänen edelleen. Tämä oli jo hirmuisen koomillista: hän oli minut huomannut jäljessään juoksemassa ja — niinkuin näytti — nähnyt sen epämieluusti. Sillä nyt hänen täytyi minut kohdata, koska taas käännyin takaisin ja hän pääsi vihdoinkin yksikseen tulemaan.

Ensimmäiset sanani olivat että pyysin anteeksi kummallista käytöstäni: tätä sekä hänen edellään että jäljessään juoksentelemista. Kirotut tuttavat! ajattelin sanoa. Minua todella sekä harmitti että hävetti…

Ilta oli kaunis, mutta kylmä. Meri aaltoili hiljalleen likaisenkeltaisena — jäät olivat vihdoinkin menneet. Puheleminen kävi molemmin puolin hiukan väkinäisesti, kiusallisia pausseja syntyi: huomasin olevani suuri hölmö… En saanut sitä kysytyksi mitä varmasti olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, tänään häneltä kysyä: nimittäin lupaa saada hänelle kirjoittaa.

— Lieneeköhän osakunnan kokousta ensi maanantaina? kysyi neito sitten, nähtävästi jotakin sanoakseen.

— Suokoon Jumala että olisi: että saisin vielä kerran teidät tavata ja kotia saattaa! pääsi minulta.

— — Te olette hassu! — huudahti hän.

Mitä lienen, jumalaparatkoon, mutissutkaan tähän…

Taisimme kävellä hitaasti, koska — ennenkuin perille saavuimme — hänen serkkunsa tuli jäljessämme ja tavoitti meidät. Hän toi seuraamme hiukan vilkkautta ja meidän keskinäinen ujoutemme katosi.

Lausuin kohteliaat hyvästit ja lähdin takaisin. Linnut lauloivat lehdettömissä puissa. Ne olivat kevätlintuja. Olin toivonut tämänpäiväisestä tapaamisestani enemmän, paljon enemmän. Nyt olin alkanut epäillä: mitä hän minusta ajatteli? "Ehkä olenkin hänelle sangen vastenmielinen olento, ehkä en ikinä saa toivoa hänen vastalempeään?"

Koko illan harhailin sitten siellä-täällä toverien luona ja kaduilla.
Mutta lohdutusta en saanut. Minua kaiveli ääretön ikävä. Herra
Jumala! mitä pitää minun tehdä? En tahdo tappaa tätä lempeäni, jonka
luulen vievän onneen. En tahdo! en saa, enkä voi!…

5 p. toukokuuta. Tänään en mene häntä kohtaamaan! Häpeän omaa itseäni. Lisäksi tuntuu kuin hän pelkäisi minua tavata. Olin näkevinäni hänet tänään kaukaa; jos se todella oli hän, niin kulki hän nyt eri tietä kotoaan… Olen joutunut ikävään asemaan: — hän pitää minua jonkunlaisena vainoojanaan (kunpa kaikki taas olisi omaa kuvitteluani — lienen luulosairas).

… Kotioppilaani on tuhma ja hiukan hölmömäinen olento. Hänellä on peräti katkonainen ajatuskyky. Minkä hän edellisenä sekuntina on päähänsä iskenyt, siitä hän seuraavana silmänräpäyksenä ei kuolemakseenkaan tiedä… Vai lieneekö hänkin salaa rakastunut johonkin tyttöön? Jonkun verran luulen hänen kuitenkin tunneistani hyötyvän. Sitä hän itsekkin arvelee. Kertoo nauraen ja irvistellen että hän tosin jääpi luokalleen toiseksi vuodeksi, mutta: "mitä se tekee? — mihinkä on kiire!" Kolmannella ja neljännellä luokalla sanoo hän myös istuneensa kaksi vuotta. Papalla nähtävästi on varoja häntä kouluttaa kuinka kauvan tahansa…

* * * * *

Uusia huolia! Huomenna lankeaa maksettavaksi seitsemänsadan markan vekseli eräälle toverille — minä ja eräs toinen olemme takuussa. Kirottu olkoon se hetki, jona hän minut sai houkutelluksi allekirjoittamaan! Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, sen vannon. Mies on itse Pietarissa, sähköttää sieltä, makaa sairaana 39 asteen kuumeessa. Siinä nyt oli. Ei ollut saanutkaan seisovaa lainaa, vaikka pyhästi vakuutti. Meillä takuumiehillä tuli kiireellinen rahan haku, kolmesataa oli hän lähettänyt ja pyysi hankkimaan sata lisäksi sekä sitten ottamaan uuden kolmen sadan vekselin… Kirurgilla käynti: muuan mies oli pudonnut, kalliolta ja murskannut pääkallonsa. Vekselin takia tuli sielläkin käyntiä. Muuten en itse ymmärrä, mitä vekseli onkaan, toverit minulle nauravat. Sadattelen vain ja kiroilen kaikkea vekselihommaa. Minulle selitetään että pitäähän toki tovereitaan auttaa. "Auttaa?" Tämäkö on auttamista? Kukkarolla ja kynällä — sydäntä ei mukana. En ymmärrä mokomaa auttamista.

— Saat oppia kokemaan elämää! sanotaan minulle. "Vai elämää, tämäkö on elämää, tämä on tyhjää tyhjempää. Miksikä ensinkään sotkeutua noihin viheliäisiin vekseleihin?"

Tyynnyn — mitäpä asia minua koskee.

Toinen toverini näkyy tekevän kaikki (on asianomaisen ystävä). Hän lainaa rahat muilta tovereilta, minun tarvitsee panna ainoastaan puolensataa markkaa ja huomenna vekseli maksetaan. Raha-asioissa lienee minua aina pidetty "huonona toverina"…

6 p. toukok. Aamulla kävin torilla ostamassa itselleni kukkamaljan, jossa kasvaa valkoisia ja sinisiä hyasintteja, muutamia kieloja sekä yksi kellertävä narsissi. Pidän kukista — huomenna on syntymäpäiväni. Vietän syntymäpäivääni salassa kukkieni kanssa. Vai kutsuisinko vieraita, hyviä ystäviä…, syöttäisin appelsiineja ja juottaisin viiniä?… Päivä on lämmin ja ihana. Hän tuli päiväsydännä minua vastaan. En mennytkään hänen seuraansa, — ajattelin: kärsikäämme kumpikin toinen- toisemme takia; jos hän minusta välittää, niin hän tänä iltana hiljaisuudessa itkee sitä etten ollut hänestä näyttänyt enää piittaavan! — Olen istunut ypöyksin kolme tuntia Suomal. Kirjall. Seuran lukusalissa ja jäljentänyt muistikirjaani kansanlauluja. Tosin muistelin häntä koko ajan. Muistelleeko hän minua koskaan kirjoitustyössään? Kunpa tietäisi! Kunpa näkisi, mitä tuon nuoren tytön sydänsopukoissa liikkuu…

Seuraavana aamuna. Eilen illalla oli meitä muutamia siiviksiä Suomal. teatterissa katsomassa, kuinka kolme neitosta "debyteerasi".

Siellä tapasin hänet serkkuineen, kaikilla oli esitystä katsoessa valkolakit päässä, meitä oli kuusi saman osakuntalaista. Teatterista päästyä poikkesimme Kappeliin "suklaata juomaan". Kun sitten piti lähteä neitojamme kotia johdattamaan, tehtiinkin yhtäkkiä hurja päätös: jatkaa illanviettoa jossakin lämpöisemmässä paikassa. Syöksyimme kaikki "Kleihneen", kaksi naisylioppilasta tilattiin telefoonitse lisäksi (kello lähempänä 11 ill.), he tulivat, esitettiin — seksa tilattiin. Puhelu oli vapaata. Johduttiin puhumaan kihlauksista ja siitä vähitellen — rakkaudesta. Hän oli sitä mieltä että julkikihloissa oleminen olisi ilkeää ja runotonta: ensin oli oltava salakihloissa ja sitten suoraan mentävä naimisiin. Keskusteltiin myös siitä, missä määrin muka nainen ja mies ovat syvät rakkaudessaan. Hän sanoi halveksivansa sellaista miestä, joka rakastuksissaan, saamatta vastarakkautta, suree niin että esimerkiksi ottaa itsensä hengiltä. Miehellä ei rakkaus saa olla hallitsevana tunteena eikä koskaan pääasiana! Sen pitää olla sivuasiana (hänen serkkunsa sanoja). Naisen rakkaus on muka syvempi ja kestävä hautaan asti. Miehen rakkaus voi olla tulinen ja kiihkeä, mutta "menee ohi". Minä ja pari toveriani olimme toista mieltä kuin neidot. Miksei miehellä rakkaus yhtähyvin kuin naisella saisi olla pääasia elämässä, miksikä hän sen kautta olisi halveksittavampi? Kolmas toveri oli naisten kanssa samaa mieltä: "Semmoinen mies, joka antaa onnettoman rakkauden vaikuttaa itseensä niin ettei enää anna omalle elämälleen mitään arvoa, vaan tekee itsemurhan, hän on", väitti tämä kolmas, "jo sillä osoittanut ansaitsevansa rukkaset!" Keskustelu oli todellakin intresanttia. Tietysti ajattelin koko ajan suhdettani häneen, joka istui minua vastapäätä, koetin tutkia häntä, mutta sain hämäriä tuloksia, näytti siltä kuin en hänen sielunelämäänsä vielä olisi päässyt hituistakaan tunkeutumaan. Tunsin itseni melkein loukatuksi ja kovasti nöyryytetyksi. Murheelliseksi tulin muutenkin tässä iloisessa seurassa ollessani. Taas rupesi vanha haava verta vuotamaan: "en ollut se, mikä minun asemani mukaan olla pitäisi". Sain hävetä sivistysaukkojani, kun esimerkiksi puhuttiin Göthestä, Ibsenistä (jotka tietenkin minäkin tavallaan tunnen) y.m. Varhainen kevätaamu jo kajasti meren ylitse, kun vihdoinkin joukolla saatimme kaikki neitoset koteihinsa.

(Illatsu oli tullut kukkarolle kalliiksi).

7 p. toukokuuta. Tänään on syntymäpäiväni. Hiljaisuudessa huudahdan Oksasen runon mukaan:

Jo viisikolmatta vuotta?
Ja lapsena ruikutan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks kuin muutkin…

Kello 12 on meidän, tuon yöllisen seurueen, taas aikomus kokoontua yhteen Paciuksen patsaalle sekä lähteä jonnekin tuulottelemaan. Tahdon ikäänkuin muiden kiusalla olla mukana. Minulla on se tunne että olen aina kuin viides ratas vaunussa — liikaa. Ei kumma, jos ei minusta pidetä. Huomaan itse parhaiten olevani seurassa tyhjä ja tuhma. Silmäni aukenevat aukenemistaan näkemään omaa elämääni…

* * * * *

Rendez-vous! Heitä oli kaksi, meitä neljä. Suloinen sunnuntai-ilma. Kuinka ylpeä olinkaan kävellessäni hänen rinnallaan — minusta tuntui että meidät "huomattiin". Siellä oli paljon tuulottelijoita Alppilan pihalla istuksimassa — eräs tuttu, laiha luutnantti näkyi uteliaasti katsovan, millaisessa seurassa muka kuljen. Ajattelin: katsele vaan, kyllä kestää! Ylpeilen hänen suloudestaan. Valkovuokkoja. Kiipesimme vesitorniin. Kapuilimme kallioilla. Eräs toveri heitti kiven kallion seinää vasten ja samalla kuului metallin kilinää jalkaini juuresta. Sormus oli lentänyt sormesta — kallis maisterisormus. Ihmeellistä — me löysimme sen kuitenkin. Me olimme vallattomat kuin lapset vuorilla juostessamme. Hän ja minä levähdimme samalla paadella (että se tapahtui samalla, on tietysti mainittava), hän leväten kyljellään — minä istuen. Toinen pari istui rotkon toisella puolella. "Meidän ryhmäkuva on kauniimpi!" huudahti hän yli rotkon. Me hyräilimme Ateenalaisten laulua, jonka sanat hänellä olivat taskussaan. Kuinka ihana hän oli tuossa paateren palleassa levätessään! Nuori, iloinen, kirkassilmäinen, posket kiipeämisestä lämpöisinä, punehtivina, huulet huolettomassa hymyssä, hienot kiharat pehmeinä kiiltäen ylioppilaslakin alta. Puhdas neitseellisyys ja akateeminen ylevyys ja kunnia — voiko kauniimpaa näkyä itselleen nuoresta naisesta kuvitellakkaan? Kuinka häntä ihailin! Ja tämä oli syntymäpäiväni, josta en hänelle sanaakaan hiiskunut…

8 p, toukok. — On sentään suloista että on oikeus kantaa valkoista lakkia! Mikä tuores tunnelma kirkkaana toukokuun aamuna laskeutua uudessa kesäpukimessaan keppiä heilutellen tuonne puhtaaksi lakaistulle esplanaadille!… Kun ei ole mitään pakottavaa työtä… koko maailma tuntuu hymyilevän vastaani… kesän ohjelma on hämäryytensä tautta juuri suloinen. Tuntuu kuin voisi matkustaa ulkomaille, milloin hyvänsä… Reinin vihreille rannoille: Sveitsin hymyileville alppijärville… Naiset leijuvat jo keveissä kesäpuvuissaan… torilla myödään alati ruusuja. Pikkuinen avojalkatyttö tarjoilee sinivuokkoja, joita ei voi olla ostamatta… Meri kimmeltelee raikkaana aamupaisteessa, satamassa vilisee laivoja. Taivas seljastaa pääsi päällä sinisenä ja korkeana, koko ilma kuultaa ja heloittaa. Koivu ei tosin vielä ole hiirenkorvalla, sillä lämmintä vesisadetta puuttuu. Mutta nurmi jo hiukan vihoittaa. Runebergin patsaan ympärille on istutettu kallisarvoisia kukkia, taimet versovat päivä-päivältä, pian on sieltä tuulahtava suloinen tuoksu. Kevät on kevättä sentään pääkaupungissakin!…

10 p. toukok. Tämä lienee tulevaisuudessa oleva minulle muistossa ihanaa aikaa.

Ajatellappa että saa olla ja elää aivan kuin itse tahtoo! Ei ole kiinni minkäänlaisessa virastossa tai koulussa. Ja rahastakin näyttää onnellinen kohtalo sentään huolen pitävän…

Näiden päivien ohjelma on seuraava: Aamulla astelen lempeässä päivänpaisteessa alas Espikselle, ostan pikkutytöltä kimpun sinivuokkoja rintaani, istahdan esplanaadipenkille ja vedän povestani Juhani Ahon uuden teoksen "Katajainen kansani". Saan tällätavoin tehdyksi kolme tärkeää asiaa: primo: hengitän raitista ilmaa keuhkoihini! secundo: luen uusinta kirjallisuutta; tertio: varron ohi menevää armastani! Ihana ohjelma?… Entä nämät hempeät illat, kun etelän leyhkeys hivelee kasvojani ja koko mailma on kuni pumpulia. Meri tyyntyy illaksi, lahdelmat kimmeltävät peilikirkkaina, taivas on haaleansininen, lieto, laskevan auringon rusko… hienonhieno hämäränhuntu peittää vienosta soitosta raikuvan kaupungin… Jos olen jäänyt yksin kadulle tai eksynyt iloisista tovereista, niin tosin tapaa minut lemmenkaiho ja hempeässä kärsimyksessä astelen meren avaralle rannalle. En häntä tavanne? Silloin keksin sen keinon että riennän iltaani kuluttamaan johonkin perheeseen, jossa tiedän minulla olevan luotettavia ystäviä…

Nuori mies on kaikkialle tervetullut!

Kohta toivon pääseväni saaristoon asumaan…

Samana päivänä: Tapasin hänet. Hän on nyt minua kohtaan kylmänkohtelias. Hän kieltäytyy kaikesta mitä hänelle ehdotan. En voi tehdä hänelle ainoatakaan palvelusta. Hän ei huoli piletistä, jota hänelle tarjoan, hän tahtoo käydä itse sen ostamassa, hän ei halua kirjaa, jota hän ennen on sanonut haluavansa: hänellä on muka niin paljon muuta lukemista… ja saapihan hän sen itse kirjastosta, jos haluaa. "Kuten suvaitsette" soperran minä kohteliaasti, mutta sydämmessä tunnen kovaa kipua.

Illalla: Olin norjalaisen kirjailijan Knut Hamsunin esitelmää kuulemassa Yliopiston juhlasalissa. Hän oli myös siellä ja me tapasimme toisemme ulostultua, vaikka hän nähtävästi koetti päästä minusta.

— Tunnetteko Hamsunia, neiti?

— Olen lukenut hänen viimeisen teoksensa — se mies on kärsinyt paljon.

Mitähän hän tarkoitti norjalaisen kirjailijan kärsimyksillä?

— En ole vielä lukenut ainoatakaan teosta Hamsunilta, sanoa höläytin minä, vaikka tietysti olisi kuulunut asiaan salata tämä sivistymättömyys.

— Ymmärsittekö hyvin esitelmän? kysyin lisäksi.

— Ymmärsinpä tietenkin… olenhan lukenut norjaa.

— Minun täytyy tunnustaa että ymmärsin vain paikkapaikoin. Minua sattui nukuttamaan ja väsyttämään. En jaksanut oikein seurata… Tuntui terävältä mieheltä!

Hän oli menossa nimipäiville jonkun luo. Saatoin hänet Vladimirinkadulle. Erosin hänestä syvästi murheellisena ja palasin kotia onnettomana, hyljättynä. Koetin pukea surumieliset tunteeni runonmuotoon. Tuntui ihan siltä kuin hänen joskus pitäisi saada tietää, mitä tänäkin iltana hänen tähtensä kärsin…

11 p. toukok. helatorstai. Huvimatka Borgå-laivalla Helsingin ympäristöön. Se raitisti. Iltapäivällä kävelyssä Alppilan takalistossa. Vieraissa Unioninkad. v… Kieltävä vastaus. Surullista! En siis pääsekkään siihen meren saareen. Ei kukaan näy tarjoavan huonetta näin aikaiseen keväällä. Iltapäivällä italialaista blai-soittokuntaa kuulemassa. Ei sellainen siveellisesti ylennä.

I skutshno i grustno i njee kamu ruuku padatj! on Lermontov aivan oikein laulanut yksinäisestä mielestä.

12 p. toukok. — Käväsin Normaalilyseossa rehtorin kansliasta hakemassa lanketin tilintekoa varten. Nyt siis pääsemme erilleen tästä kuritushuoneesta, me auskultantit. Jään odottamaan auskultanttistipendiä. Jaan maalliset tavarani kolmeen osaan: yhden osan lähetän edeltäpäin kotipuoleeni, toisen pidän mukanani matkoja varten ja kolmannen jätän tänne pääkaupunkiin, vaikka en tiedä, tuleeko tänne enää tuloakaan.

Ei mitään tienviittaa ole minulle tulevaisuudessa! Sydämmelläni on paino. Mihin joutunenkin tulevana syksynä? Johonkin pikkukaupunkiinko "sijaiseksi"? — kauheaa!…

Jos olisin onnellisissa kihloissa, varmaan saisin elämänhalun. Nyt sitävastoin tunnen itseni halveksituksi ja ajattelen kuolemaa. Rakkaus tekisi minut eläväksi, olen varma siitä…

Tavannenko häntä enää, en tiedä. Saanenko häneltä kysytyksi koskaan, saisinko hänelle kirjoittaa? Jaksanenko salata sydämmeni tunteet ja tämän kevätlemmen? Onko rakkauteni sammuva siksi vain etten uskalla enää toivoa vastarakkautta?…

13 p. toukok. Yö… Tulen laivaretkeltä Itäisestä saaristosta, jossa olen viipynyt koko päivän siten laiminlyöden yhden yksityistuntini. Minulla on siellä salaisia ystäviä…

Kuinka mukava on huvila siellä kuusien ja mäntyjen keskellä, meren kalliolla! Meren? Aava, sinervänvihreä ulappa jolta valkoisia purjeita pilkoittelee. Aallot siellä loiskivat hiidenhinkaloissa, tuuli humisee metsäkruunuissa, kuusten latvat nuojuvat, nuojuvat… paiste kimmeltää jättiläislaineilla, peipponen piiskuttaa…

Kas siellä on vapaus, siellä hiljainen rauha, siellä on viihdytys… Juoksentelin siellä ylös ja alas kallioita, poimiskelin vuokkoja, kevään ensi kukkasia, joita siellä oli paitsi valkoisia ja sinisiä, myös punaisia. Raidat kukkivat! Kukkiva raita on runollinen esine — niin varhain se uskaltaa kukkia, vaikka rannoilla vielä siellä-täällä hohtaa jäätä ja lunta, ja tuuli lietsoo kylmästi pohjoisesta.

Siellä oli "höga berg och djupa dalar". Siellä oli syvä laakso, jossa lainehti viheriä laiho, laihon pientarella rusotti punainen lato.

Rantakallioista löytyi syviä hiidenkirnuja…

14 p. sunnuntai. Iltayö… Tulen M. M:n konsertista. Olen väsynyt, väsynyt ruumiiltani, väsynyt sielulta — elämän haluni on taas sairas… olen kokenut ja tuntenut ja ajatellut elämääni tänäpäivänä… huomaan itseni niin mitättömäksi, näen sen suhteistani tuttaviin.

Naapuri-toverini Leo Lemmetön yhä nauraa mieltymystäni häneen. Sanoo ettei hän puolestaan voi ymmärtää, miten häneen vakavammin voisi mieltyä. Hän haavoittaa minua, saattaa minut yhä enemmän hautomaan, särkee kauniit kuvani ja unelmani kuivalla järjellään… Mutta minä halveksin järki-ihmisiä! En heistä pidä. Minkä sille voi, että olen tunneihminen?

Jaksanenko huomenna nousta 1/2 7 keretäkseni laivaan. Lupasin näet käydä tiedustamassa "siellä", saanko asuntoa. On nimittäin aikomus asettua saaristoon muutamiksi viikoiksi. En ikinä ennen ole asunut meren saarilla…

Häntä en ole nähnyt moneen päivään.

* * * * *

15 p. toukokuuta.

Yöllä klo 1/2 1…

Yö tumma, kaunis, toukokuun
Ja meri tyyni niin!
Me hiljaa soutain soljuttiin
Venheessä kaupunkiin.

Ol' ilta ollut ihana,
Nyt nousi öinen kuu…
Oi moisen hetken helmassa
Maailma unhoittuu!

Ol' yöhyt täynnä tunnelmaa
Ja laulun hyminää…
Ma haudoin yhtä unelmaa
Ja yhtä elämää.

Se vieno istui vierelläin,
Ma hälle kuiskailin,
Mut kylmäks, kylmäks hänet näin
Ja salaa huokasin.

Yö tumma, tyyni, keväinen,
Sä tuutu tunnelmain…
Liet muille muisto riemujen,
Mut mulle — tuskan vain!

Jääkööt selitykset yhdessä-olosta armastettuni kera tänä iltana tämän laulun varaan…

16 p. toukokuuta. En koeta enää häntä kohdata, en vahdi hänen tuloaan katujen kulmauksissa, en juoksentele hänen perässään… Lempeni on muuttunut hiljaiseksi, sisällisesti kalvavaksi suruksi, jonka huntuun kiedottuna katselen mailman menoa oman onnettomuuteni valossa… minusta on kuin päivieni loppu piankin tulisi, näen tulevaisuuteni oman elämäni riutuvassa iltapaisteessa. Minulla ei ole mitään toivoa enää, näen haaveeni haihtuvan arkipäivän runottomaan toimintaan… tekisi mieleni ääneen huutaa sitä tuskaa, jota povellani kantelen… en huuda, olen tyyni…

Oi nainen! sinä, joka voisit niin vähällä minut tehdä elämänhaluiseksi, sinä et sitä vähää minulle salli, sinä hylkäät minut pikkumaisesti, sinä halveksit minua ymmärtää ja oikein tuntea…

Toverini, joka tietää rakkauteni, säälii minua, mutta ei voi olla pilkkaamattakaan. Hänestä on hulluutta sellaiseen mielistyminen. Hänen sanansa ovat kuin kylmä vesi, jonka alla vilusta värisen.

Tiedän että tämä rakastumiseni on jonkunlaista kummallista hermoheikkoutta, olkoon vaan, mutta varma on että on olemassa sisällistäkin vakaumusta, että rakkaudessani on jotakin enempää, jotakin suurempaa, korkeampaa…

Uskon kyllä että saan tämän rakastumiseni sammutetuksi, jos tahdon, jos heittäyn sille välinpitämättömäksi; ehkäpä lähimmässä tulevaisuudessa voin sille irvistellen nauraakkin ja pilkata omaa lapsellisuuttani — mutta onko se oikein, jos niin annan käydä? Onko oikein repiä sielustaan sitä, mikä siellä on suloisinta, parhainta, puhtainta ja jalointa?…

17 p. Nuot suuret Moskovan-stipendit ovat julistetut haettaviksi. Miksi en ole ryhtynyt mihinkään hakupuuhiin? Kävin yliopiston mustaa ilmoitustaulua katsomassa. Julistuksessa sanottiin että opintorahan voi saada ainoastaan se, jolla on varmoja teoreettisia tietoja… Nuot sanat minut masentivat. Ne olivat ikäänkuin minua varten siihen pantu, ne ikäänkuin kuiskasivat: "sinä raukka, jolla ei teoreettisia tietoja ole, et ole oikeutettu ikinä tuota matkarahaa nauttimaan".

Muistan niin hyvin kandidaatiksi-tuloni, vuosi takaisinpäin. Muistan tarkoin, millaista koko tutkinto oli, muistan professorin paheksuvan katseen ja muistan että minut vain "armosta" päästettiin läpi, armosta! — ja sentähden että muka olin kirjailija. Muistan publiikista professorin sanat, kun huonosti osasin tehdä selkoa Venäjän suurista runoilijoista: Mne skazali shto vy poet — a razvje poet ne dolzshen znat drugih poetov. [Minulle on sanottu että Te olette runoilija — mutta eikö runoilija ole velvollinen tuntemaan muita runoilijoita?]

Se oli nöyryyttävä hetki, joka ikuisesti on painunut sieluuni, vaikka siitä tovereille usein lienen leikkiä laskenut.

Saada Moskovan stipendi? Muuttaa Venäjän kuuluisaan suurkaupunkiin kahdeksi vuodeksi? Uusi elämänvaihe se minulle olisi! Ja jotain uudistusta ehkä olisikin tarpeen. Ehkä siitä koituisi siunausta… ehkä päinvastoin. Jos sinne joutuisin olematta kihloissa kenenkään kanssa omassa maassa, vaara olisi tarjona — rakastuisin siellä johonkin venäläiseen (jota tällä hetkellä inhoan ajatella) ja menisin naimisiin. Mutta se olisi vastoin kaikkia isänmaallisia unelmiani ja mielipiteitäni! Minun, joka olen laulanut kotikielen puhtaudesta?

Arvaan että jos menisin professorilta stipendistä tiedustelemaan, hän ivanhymy huulillaan huudahtaisi: Hospodi Booshe moi, tekö tätä apurahaa himoitsette? te, joka… muistatteko miten tutkinto meni? ja muistatteko että jotain lupasittekin?…

* * * * *

Olen nyt jakanut tavarani kolmeen osaan. Huomenna kello 1/2 5 iltapäivällä on minulla vakaa aikomus pudistaa Helsingin tomut jaloistani ja astua höyryvenheeseen, joka minut vie saaristoon. Pääsen näet sinne asumaan. Jumalankiitos… Saanhan nähdä meren loiskivan jalkaini juuressa joka-päivä, saan nähdä purjeiden puuntelevan ulapalta ja kuunnella tuulen huminaa nukkuessani. Siellä, Tyynelässä, olen muisteleva rakkauttani ja, jos Jumala suo, sepittävä merirunoelmia. Surulliselta ja ihanalta tämä kaikki tuntuu. Jos sinne kuolisin, olisi se lohduttavaa: kuolisinhan puhtaasti rakastuneena, ja ainoastaan meren aalloille valitellen etten kohdannut vastarakkautta.

Tätä kirjoittaessa loistaa kuunpuolikas suoraan sisään ikkunastani. Se on kasvava kuu. Minua odottaa siis romantilliset illat siellä saaressa…

Silloin-tällöin olen saapuva kaupunkiin asioille.

18 p. toukokuuta. Jää hyvästi päiväkirjani! Jää hyvästi sinä salaisten tuskieni tulkki, sinä toverini uskollisin iloissa ja suruissa! Nyt upotan sinut — sukkien sekaan ja lähetän sinut kaukaiseen kotoon, halki Suomen. Meren saaristoon en sinua mukaani huoli. Alkakoon siellä uusi elämä ja uusi päiväkirja. — Jää hyvästi Sinä vieno, jota eronhetkenäkään en tavata saa, vaikka minusta tuntuu että jos olen uskollinen hyville tunteille, meidän vielä täytyy toisemme tavata. Ja Sinun täytyy vielä kerran saada tietää, mitä olen kärsinyt ja kuinka hellästi olisin ollut valmis sinua omanani pitämään. Sinun täytyy kerran sinunkin tulla lemmensairaaksi ja lemmenhölmöksi — siitä että minä olen ollut lemmensairas ja lemmenhölmö…

Minä kuulen jo meren mahtavan kohinan ja näen valkoisten purjeiden nousevan taivaanrannalle. Jää hyvästi, Sinä vieno. Tahdon rukoilla taivasta meidän molempien puolesta…

* * * * *

1 päivä elokuuta, Lapin rajoilla…

'Hyvä Neiti.

Minä, allekirjoittanut, rakastin Teitä ja aijoin pyytää Teitä omakseni. Sieluni oli kuin polttava maa, joka janoaa kastetta…

Tutustuin Teihin viime talvena ja näin Teidän sielunne teidän silmistänne sekä tulin tuntemaan Teidän sydämmenne hyvyyden Teidän puheistanne. "Hänellä on jalo ja hellä sydän", sanoin itsekseni kerran palatessani Teitä saattamasta. "Hänessä on se, mikä minutkin tekisi eläväksi ja onnelliseksi. Hän on hienotunteinen ja tunteellinen tyttö ja hän on samalla henkisesti hyvin kehittynyt — hän on ehkä etevämpi minua ja juuri sellaisena voisi hän tehdä minut eheäksi ja hyväksi."

"Hän rakastaa luontoa ja luonnollisuutta eikä ole suurmailman
muodin orja"…

"Hän säälii onnettomia ja kärsiväisiä ja tahtoisi kaikkia
auttaa"…

"Hän rakastaa lapsellista riemua ja näkee pienessäkin kaunista"…

"Hän ymmärtää tunnelmia ja rakastaa todellista runoutta…

"Ja hän on nuori ja muodoltaankin suloinen…

"Vaatisinko enempää? Edessäni heloittaa hento kukkanen, joka
minua miellyttää ja jonka tuoksu minut ihanasti hurmaa".

"Voi kukkanen, voi kukkanen, haluan sinut painaa povelleni enkä
ikinä sinua heittää"…

"Minä, joka en koskaan naista ole syleillyt, tahdon vihdoinkin
toteuttaa lemmenlaulujeni levottoman mielikuvituksen"…

"Jos me saisimme tutustua toisiimme enemmän, niin tulisi meistä ehkä hyvin hyvät ystävät!" — muistatteko näitä sanojani, kun ylioppilasten juhlasta saatoin Teidät kotiin pimeänä vapunpäivän yönä? Te vastasitte hiljaa: "niin"… Ne eivät olleet kevytmielisesti lausuttuja sanoja, vaan ne olivat puserretut palavasta joskohta ujostelevasta sydämmestä. Voi miksi emme me nuoret aina noudata sydämmiemme ääntä? Miksi ujostelemme asioita, jotka ovat pyhimmät elämässä? Miksi teeskentelemme itsemme kylmiksi silloin, kun sisässämme tunnemme suloisimman lämmön?

Jospa silloin olisin tietänyt Teidän sydämmenne tunteet! Mutta niitä en tietänyt ja minun täytyi olla varovainen. Ja tahdoin myös tutkia itseäni: kestääkö lempeni Teihin, vai onko se vain hetken heikkoutta? Sillä minä en tahtonut pitää Teitä tunteitteni leikkikaluna.

Koko keväimen kuluessa ajattelin ainoastaan Teitä ja olin kuni kuumesairas. Toverini minulle nauroivat ja ne, jotka kiintymisestäni Teihin tiesivät, laskivat siitä pilaa. Mutta se ei muuttanut salaista rakkauttani Teihin, se vain teki tuskat kovemmiksi. Mitä oli minun tekeminen päästäkseni Teitä lähemmäksi? Te vieroitte minua ja kahden kanssani ollessanne näytitte väliin kylmältä, sellaiselta kylmältä, joka on kohtelias, mutta ehdottomasti työntää luotaan. Noli tangere!

Ei ollut minulla helppo sellaisten hetkien perästä. Minusta tuntui kuin joku olisi kertonut minusta Teille jotakin vastenmielistä ja kuin olisi minun mahdotonta näyttää Teille että minullakin sentään oli hyvä sydän, kuinka karkeankummalliselta tahansa persoonallinen käytökseni Teistä näyttikään!

Päästäkseni Teidän kanssanne tutustumaan syvemmin, aijoin Teille kirjoittaa ensin lyhyen kysymyksen: "saisinko ruveta kirjevaihtoon?"

Mutta — ajattelin että Te sellaisen kysymyksen saadessanne pitäisitte minua hassuna tungettelijana. Ja jäin siis vartomaan sitä päivää, jolloin vielä saisin Teidät kerran tavata ja suusanallisesti sitä Teiltä kysyä. Tahdoin vain vähitellen saada itseni vahvistetuksi siinä uskossa ja tiedossa että todenteolla Teitä rakastan enemmän kuin muita.

Mutta! — minä en Teitä enää saanutkaan tavata, minun täytyi matkustaa kauvas pois ja silloin jäin ikäänkuin polttaville hiilille: kirjoittaakko vai odottaakko vastaisia tuntemattomia aikoja, jolloin taas ehkä palaisin pääkaupunkiin ja saisin Teidät nähdä?

Silloin samalla tapahtui se mitä olin salaisesti peljännyt, mutta mitä en sydämmessäni ikinä ollut vielä uskonut: — Teidät oli toinen valloittanut!…

Luin sen sanomalehdestä.

Se oli minulle äkkiarvaamaton isku ja tulevaisuuteni taivas peittyi murheen mustiin pilviin.

"Myöhäistä! myöhäistä!" huusi ääni sielussani.

Minä kirosin itseäni, kirosin kohtaloa. Kaikki kadotettu… hiljaiset unelmani usvana haihtuneet… Minun toivoni ja pelastukseni, minun onneni ja minun elämäni. Särkynyt, särjetty!…

"Myöhäistä! myöhäistä!"

Jääkää hyvästi.

A.A.

P.S.

Nuorena, herkkätuntoisena naisena ette tätä kirjettäni pane pahaksenne. Sentähden uskallan sen lähettää. Avomielisyys ja sydämmen suoruus — eikö se ole kultaa? Sellaista en häpeä.

Jos Te joskus mailmassa minut näette — ja näette sellaisena kuin näette — niin muistakaa silloin että tuossa oli kuitenkin se, jonka sydän kerran hellästi sykki vain Teille ja Teidän kauttanne tunsi tai unelmoi saavuttavansa sen elämän eheytymisen, mitä väsyneet sielut ikänsä etsivät, mutta jota eivät kaikki kohtaa. Sen nimi on naisen rakkaus, joka voisi sulattaa jäykimmätkin jäät ja huuhtoa puhtaiksi haikeimmatkin huolet. Ilman sitä lämpöä olen ainakin minä kuni kurja kukkanen, joka vailla auringon paistetta erämaan korvessa kasvaa.'