AUSKULTANTIN PÄIVÄKIRJA
112
— Mutta oletteko huomannut, kuinka joku pieni laulun sävel johdattaa muistoon jonkun rakkaan hetken menneiltä päiviltä? kysyi hän.
— Niin, olenhan minäkin jotain samansuuntaista huomannut…
Tyttö sanoi matkustavansa pääsiäiseksi maalle metsien helmaan ajelemaan…
Toivotin hauskaa retkeä! —
* * * * *
Hyvä neito! Tämä ihana kuutamoilta on kultakuvana painettu sieluni päiväkirjaan, mutta sen kuvan alle on synkänsinisillä kirjaimilla piirretty seuraavat sanat:
"Oi miksi me taas olimme niin ujot! Miksi taas salasimme toisiltamme sen suloisimman mitä on sieluissamme?"
— Olinhan hänelle aikonut sanoa niin paljon. Olinhan hänelle aikonut sanoa että meistä varmaan tulisi hyvät ystävykset, jos toisiimme saisimme paremmin tutustua… Kun hän kertoi kesänvietostaan ihanassa saaristossa, niin teki mieleni huudahtaa: "Oi jospa minäkin saisin viettää kesäni siellä, missä te!… Siellä missä te noin kuljitte hajahapsin rannan kivillä… avojaloin…"
Mutta — minä vaikenin kuin muuri. Kotiin tultuani tunnahti minusta yhtäkkiä että on mentävä kihloihin, nyt, nyt — hänen kanssaan. Miksihän se niin nyt tunnahtikin? Hänkö nyt on se sieluni kauvan kaivattu, hänkö se valittu? Tuntoni — myöntää… aivankuin myöntäisi.
Tuntuu kuin kihloihin meneminen juuri hänen kanssaan olisi niin luonnollista, tuntuu kuin tuttavat ja ystävät siitä ilostuisivat…
Olisimme tietysti ensin salakihloissa… kuukauden verran. Sitten… vapunpäiväksi sen julkaisisimme… sitä ei siihenasti tietäisi kukaan muu kuin Jumala. Vapunpäivän aamulehdissä letkahtaisi äkisti kaikkien luettavaksi:
Kihloissa:
Impi Inkeri Intomo Bom —
Antero — — — — —
Nimet sointuvat taivaallisesti yhteen! Niistä syntyisi kaunis akordi. Molemmat harvinaisen kauniita supisuomalaisia nimiä, hänellä kolme, minulla kaksi etunimeä… Mikä hellä helähdys, tahtoisin sanoa: mikä tunnelma noissa nimissä! Ja Päivälehden pikku-uutisten joukossa olisi luettavana toimituksen oma lentokohteliaisuus: kihloihin ovat täällä menneet — se ja se, sen ja sen tytär, äidin puolelta omaa sukua, sekä nuori kirjailijamme (tai nuori runoilijamme)—hm. Jaa, jaa, "risum teneatis amici!" — muistaakseni se merkitsee: tässä ei ole leikin sijaa!
Ja kirkkaana koittaisi se vapunpäivä. Lumenvalkoinen, putipuhdas ylioppilaslakki päässä rientäisin heti noustuani sinne merenrantamalle nuorta morsiantani noutamaan. Ilmassa tuulahtaisi ihana kevään tuoksu, kaste kimmeltäisi kuin jalokivimeri nurmen nukassa. Ja linnut laulaisivat puissa ja meren aallot välkkyisivät… Ja mä kulkisin sydän täynnä ihaninta tunnetta mitä nuormies ikinä tuntea voi. Ja noutaisin hänet sieltä. Hän olisi minua jo vartomassa… seisoisi siellä huvilassaan balkongilla, kukkavihko kädessä ja ylioppilaslakki päässään… niillä pehmeillä kiharoilla… ihanana, puhtaana, nuorena, suloisena, koskemattomana, onnellisena…
Aamunraikas olisi se suudelma, jolla toisiamme kohtaisimme. Hän tuoreen ruusun rintaani kiinnittäisi — tuoksuvat kielot hänen povelleen painaisin minä… vai päinvastoinko olisi sopivinta? — Ja me lähtisimme sieltä hilpeinä, kauneina, nuorina… tulisimme kaupunkiin ylioppilastalon edustalle… siellä olisivat jo kaikki koolla… tulomme huomattaisiin… meihin luotaisiin erityisiä silmäyksiä, siellä-täällä kuiskattaisiin vierustoveria nyhjäisten: "katso, tuossa tulevat — — — Olethan nähnyt tämän aamun Päivälehdestä että ovat kihloissa?"
Samalla kajahtaisi Y.L:n suusta laulu:
— — "joka rinta riemastuupi, laulu, lausu sydämille: Eespäin…"
Ja samalla nähtäisiin meidänkin hiljaa vierivän joukon ohi rattailla — edeltäpäin Alppilaan… Ja siellä… Niin: siellä sitten kummankin lukuisat tuttavat tulisivat kilistelemään maljojaan meidän onneksemme. Meille pidettäisiin joku sievä puhekkin… joku tuttu kirjailija tai poeta laureatus sen pitäisi… Me vastaisimme onnentoivotuksiin — simamaljoilla. Y.L. esittäisi hienoimman, piano-pianissimon lemmenlaulunsa… vähän niinkuin meidän kunniaksi…
Se olisi onneni, nuoruuteni, maineeni ihanin kevätpäivä. Minusta, murheellisesta, elämänhaluttomasta sielusta olisi äkisti tullut onnellisin, kadehdittavin olento… olisin suvannon suuri sulho, hän — Kalevan ihanin morsian…
* * * * *
28 p: maaliskuuta. Isänmaallinen innostus maamme polttavassa kohtalossa on minutkin vallannut. Vaikka en yleisiä asioita vielä paljon tunne enkä ymmärrä, enkä niistä ole huvitettukaan, niin uskallanpa väittää että on minulla kuitenkin syvä myötätunne kotimaani ja kansani kansallisuuden pelastamiseksi venäläisten uhkaavaa ylivaltaa vastaan. Ja kun en muuta pysty tekemään isänmaani varjelemiseksi, niin tahdon osaltani sitä laululla puolustaa. Olen viettänyt suuria hetkiä silloin kun todellinen laulutuuli on päälleni puhaltanut. Tuntuupa kuin tässä kuussa olisin sepittänyt pysyväisimmät runoni… Ehkä tunne kuitenkin on liian tulvainen ja ehkä jo vuoden perästä ankarammin arvostelen tämänkin ajan tuotantoa. Ihanat ovat ne hetket, joina tuntee pontevan runon soivan sielussaan. Astelenpa silloin huoneessani vahvana kuin jättiläinen, joka ei ketään pelkää. Ja jos minut silloin siitä työstä väkisin poisvietäisiin, olisi se kuin murha, kuin kuolema… Sillä silloin vain todella elän!
Mistä syystä on minulle nykyään mahdollinen pontevain runojen kirjoittaminen? Siitä syystä että olen nykyään ollut terveempi kuin ennen. Kun tuntee rintansa leveäksi ja lihaksensa vahvoiksi sekä tuntee nuoruuden suonissaan virtailevan — silloin on mahdollinen tämmöinen työ. "Veressä on ihmisen sielu!"…
* * * * *
29 p. maalisk. — Pääsiäislupa alkaa kouluilla. Olen tänään istunut sadannen kevätkausituntini normaalilyseossa. Mitta on täysi! Syntikuorma kannettu. Yhden tunnin kiirastuli on vain jäljellä, nimittäin harjoitustunti suomenkielen alalla.
* * * * *
30 p. maalisk. — Pitkänperjantain aatto. Koko päivän olen sateessa ja liassa juossut ympäri kaupunkia rahaa lainatakseni joltakin toverilta. Turha vaiva! — Kaikilla matti taskussa. Ainoastaan maakuntatovereilta tahdoin lainata: tiesinhän saavani joltakin pätevältä koulumieheltä, mutta "paraiden ystävien" luo en ensinkään kehdannut. Jotakin saatavaa olisi ollut sanomalehdiltä, mutta en niidenkään puoleen iljennyt kääntyä. Kello läheni jo 4:jää j.pp. — kuljin katua 35 penniä taskussani. Täytyi ensi kertaa elämässään mennä syömään päivällisensä — velaksi. Päivällispaikasta ulostultua ryntäsi iso koira kimppuuni ja oli vähällä purra sääreen… ajattelin silloin että varmaan koira vainusi kurjuuteni, miksi se juuri minun kimppuuni kävi? kulkihan kadulla muitakin! Vihdoin sain hyvältä tuttavaltani "Strutsilta" yhden punasen lainaksi kahdeksi viikoksi.
Ei ole hauska olla rahatta. Elämä tuntuu kovin tyhjältä ja on kuin kulkisi aseettomana aseellisten joukossa. Jospa voisi ottaa rahapulan humoristiselta kannalta kuten niin monet muut! — Tänään lähetin Päivälehdelle runoni "Alas sortajan valta!" Saa nähdä, läpäiseekö eheänä senssorin kiirastulen? Ujostelin itse viemästä sitä toimitukselle…