JATKO.
Runo tehty Jatkon penkinpainajaisiin 1814/5.
Talo on torin tykönä, Reunamuistutuksia:
Pytinki pyryn pitävä,
Siin' on suuret opin ahjot, Vanhoja pulpetteja,
Tietopajat parahimmat. jotka eivät meille kelpaa.
Pulpeetit on puhtahimmat, Opettajan pöytä
Pelipöydät pienoisimmat. — entinen pelipöytä.
Kipikka on kieronlainen,
Remuvärkki reuhkamainen, Puhujatuoli, jossa
Laakerikin laihanlainen. rukoukset pidetään.
Kello aivan omituinen, Kellon viisareita tarpeen
Joskus eistää, joskus jättää. mukaan, milloin eteen,
Ei oo koskaan mitään "hättää". milloin taaksepäin.
Siell' on suuret Suomen naiset
Aivan kuulut Jatkolaiset. Muutamilla opettajilla
Ne kun oppii, seinät ryskää, oli innostuessaan tapana
Liidut lentää, penkit jyskää. heittää liitu lattiaan.
* * * * *
Yks on tyttö topranlainen,
Viisas, reipas, tarkkaavainen,
Koti-, koulu-vihkot laittaa Hanna Nordfors,
Eikä koskaan ketään haittaa. etevä, vakava.
(katso reunam.)
Entäs vieno Viipurista,
Neito kaunis Karjalasta, Heidi Tallberg sievä
Vilkkusilmä, hymyhuuli, ja iloinen — tanssii hyvin.
Tovereiden hyvä tuuli?
Sitten tyttö pienenlainen,
Aivan ehta "oululainen": Nanni Hanelius — hänen
Hän se aina fraasit fraasaa, sananparsiaan nämä.
"Broikkaillen" ei "aikaa plaasaa"!
Vieressään on Jatkon kumma,
Se on kaiken opin summa, Magda Castrén, etevä ja
Varsin viisas, vakavainen, kaikinpuolin mallikelpoinen.
Tosi, suora suomalainen!
Mutta kukas tuolla virskuu,
Aina nauraa, tunnit tirskuu, Hellin Djupström — se, joka
Absenteeraa ahkerasti, eräänä kesänä kävi meillä.
Oppii ylen ankarasti?
Sitten "poika" Pohjolasta,
Villikissa Kirkkolasta:
Tunnit tyyrää, renkut rustaa, Tämän runon tekijä
Eik'oo sydän syttä mustaa, "Pyryharakka".
Ihaileepi hevosia,
Vaan ei nukkeneitosia.
Mutta täällä! — Mikäs täällä?
Tyttö täällä, pysty päällä! Henne Saksa — suuret ajatukset
Miten neuvoja se sietää, itsestään. Aika sievä tyttö.
Joka aina läksyt tietää?
Tääll' on sitten Jatkon helmi,
Joka milloinkaan ei telmi, Natta Glomerus, Maisteri
Hänestäpä Antti tykkää, Koskikaran suosikki.
Hälle kysymykset lykkää!
Perässä on perämiessä,
Kynsin-hampain opin tiessä Lienu Prutz — hyväntahtoinen
Tyttö tyyni, tyttö tuima, mutta nykyään hermostunut
Ranskan kääntäjäinen huima, liiallisesta huolehtimisesta.
Monet kahvikupit kantaa,
Kaiken hyvän meille antaa.
Sitten seuraa jonkunlainen,
Ahtolasta aikahainen, Mandi Ahonius — fiksu, pulska,
Ainekirjoittaja oiva, aika fiininnäköinen välistä,
Joll' on kieli vallan soiva. mutta käyttää pinsettejä.
Ai! kas pieni, rouvamainen,
Tyttö soma, toimivainen, Jeffi Borenius —
Hänpä kutoo, keittää, paistaa, herttainen, käytännöllinen.
Ruuat laittaa, että maistaa!
Viimeinen on virkkamatta,
Kaikkein kummin kertomatta: Talja Gammelby.
Hento on, vaan kieli laulaa,
Vaikka tauti kalvaa kaulaa.
Siinä kaikki Jatkolaiset,
Nuoret, reippaat Suomen naiset,
Nyt on tullut eron hetki,
Edessä on elon retki;
Vaan jos joku sitä kysyy:
Kyllä Jatkon muisto pysyy!
Ilot, surut toveritten
Yhteiset on ystävitten.
* * * * *
11 p. maalisk. lauvantaina. — Juuri kun tulen kotiin Normaalilyseosta, ja rupean syömään einettä, joka huoneeseni kannetaan, ilmoittaa palvelijatar että asunnossani on käynyt eräs mies minua tavottamassa aikoen tulla uudestaan 10:ltä.
— Millainen mies se oli?
— Semmoinen vanhanpuoleinen mies… selitti piika.
— Varmaan joku maalainen, arvelin itsekseni, — joku kotipuolesta lähetetty edustaja siihen suureen deputatsiooniin, jonka on huomiseksi määrä saapua Helsinkiin, tai ehkä joku täällä olevista sen puolen valtiopäivämiehistä…
Olin hädintuskin ehtinyt nylkeä pari perunaa, kun jo etehisen kello soi. Ryyppäsin kiireesti maitoa palan paineeksi ja tapailin salvettia, kun samassa heikosti kolkutettiin ovelle.
— Jaa-ah! äänsin minä ja se ääni merkitsi = astukaa kursailematta sisään, kuolevainen!
Ovi aukeni ja kynnyksellä kumarsi vanhanpuoleinen mies silmälasit päässä… tuiki tuntematon sielu.
— Ä' de magister —?
— Jaa! kuului ääni kurkustani.
Jumala varjelkoon, ajattelin itsekseni, mitähän tuleman pitää, sillä harvinaista on että puoleeni käännytään ruotsinkielellä, jota puhekielenä näin Suomessa ollessa kaikin tavoin karttelen.
Mitt namn ä' Liljeborg! äänsi vieras olento. Kumarsin syvään nimen kuullessani, vähääkään vielä aavistamatta, minkä yhteiskunnallisen arvohenkilön kanssa minulla oli kunnia puhella.
— Jag ville fråga magistern, sku' icke magistern åtaga sig ett vikariat i finska språket i en skola på landsorten?…
Jo älysin, mistä tuuli kävi! Sijaisopettajan tarjous n:o 2… muutaman viikon kuluessa… tämähän on loistavaa… minua pyydetään… minulle tarjotaan, tarjoamalla tarjotaan virkoja… virkoja… oikeita herrasvirkoja… ja tiettävästi rahoja myös!
Tunsin silmänräpäyksessä arvoni nousevan rinnassani ja luulempa rykäisseeni sen merkiksi:
— Vikariat… i finska språket… på landsorten… hm…? hamuilin hämmästyneenä.
— Det vill säga i Nikolaistad svenska lyceum… selitti outo herra.
— Var så god och sitt ner! toimitin minä juhlallisesti kaapaten käsiini keveän tuolin ja asettaen sen keskelle lattiaa. Mutta suureksi ihmeekseni ei herrasmies siihen suvainnut istua, vaan vetäytyi varovasti seinäviereen ja istahti pyytämättäni sohvaan, jolla myös ruokatarjotin istui kanteleen vieressä.
— Ja, sku' int' herr magistern åta sig den tjänsten? kuulin taas oudon herran huulilta.
— Nej! pääsi nyt tiukasti ja kuin parahtamalla suustani, sillä tietenkin tahdoin heti kieltäytyä ettei minusta mitään ennätettäisi toivoa. —
— Nej! Jag kan icke… för auskulterings skull… nej! O' annars också… det är icke sagdt att jag blir…
— Pedagog? auttoi sohvassa-istuja arvaten ovelasti ajatukseni.
— Ja, just så… det är icke ännu… så säkert…
— Jag förstår! Nå — jag ville bara fråga och föreslå… De' ä' en magister Halju som är lärare där i finska språket, men han har insjuknat och ligger nu här på sjukhuset… Jag är Rektor i skolan, men har nu blifvit öfverlärare här vid…
Tunsinpa respektini nousevan huimaa vauhtia kuullessani että olento, joka tuossa istui nuoren kandidaatin luona, oli vanha paidagogos, rector magnificus, obermeister-yliopettaja ja herraties mitä kaikkea muuta — ehkäpä ritarikunnan jäsenkin…!
Olisin tarjonnut senjohdosta tupakkaakin, mutta minulla sattui olemaan ainoastaan yksi Sevilla-paperossi — enkä voinut tietää, polttavatko yliopettajat Sevillan paperosseja; piipputupakkaa olisi kyllä ollut, ja ehkä olisi sopinutkin sitä tarjota vanhalle ludi-magisterille…
Kun herra Yliopettaja näytti heti uskovan kieltoni todeksi, alkoi hän kysellä, enkö tietäisi niitä, jotka mahdollisesti…
Niin, tunsinhan auskultantteja suomalaisessa normaalilyseossa.
Saatanhan heille sanoa…
Herra "Öfverlärare" pyysi minun olemaan niin hyvän ja, jos joku haluaisi viran, niin pitäisi hänen hetimiten ilmoittautua hänelle… hänen luokseen sopii telefonoida… se on telefoonissa professori Liljeborg — hän, herra "Öfverlärare" näet asuu herra veljensä luona…
Yhym, ajattelin yskän ymmärtäen, professorinkin veli… jumalaties vielä jonkun senaattorin serkku?… ja arvonsa nousi alituisesti silmissäni.
Luulen hiukan kumartaneeni oman halpa-arvoisuuteni osoitteeksi — professorin veljelle.
Ovesta saatellessani herra Yliopettajaa, sopersin hänelle kohteliaisuuksia:
Det var nu mycket ledsamt att… att… herr Ofverlärarn… Ja mitä komplemangeissani oli vaillinaista, sen koetin korvata lisäkumarruksilla herra Yliopettajalle, joka ovesta mennessään myös näytti pahasti pyllistävän kohteliaisuutensa merkiksi. Sitten palasin jatkamaan keskenjäänyttä aamiaistani, jonka ruuat olivat ammoin kylmiksi jäähtyneet.
— — Sydäntäni kuitenkin karvastelee että täytyy alituisesti kieltäytyä tarjouksista. Totisesti tässä ei ole leikinsijaa ja tunnen tekeväni väärin että aina ivaan itseäni kokeneempia. (Mitä lemmon syytä minulla on esim. ivata tuota herraa joka juuri luonani kävi?) Enhän taaskaan kieltäytynyt sentähden ettei minun sopisi, vaan sentähden että tunnen sisällisen taitamattomuuteni, jota häpeän paljastaa. Sillä vaikka se myös on totta että en ole viehätetty aamusta iltaan ikäni selittämään "supistuneesta ja typistyneestä vartalosta tai passiivin partisipin preesensistä", niin on myös totta että todellakaan en näistä asioista paljoa tiedä, vaan täytyisi minun yhtärintaa oppilasten kanssa läksyjä päähän päntätä, jos mieli jotakin ymmärtää. Mutta olisiko se oikea opettaja, joka ei tietäisi enempää kuin oppilaatkaan? Eikö olisi väärin silloin olla opettajana?…
15:s päivä maaliskuuta. — Elämäni on äärettömän ristiriitaista. Samalla tunnilla, jolla olen tuntenut olevani onnettomin olento mailmassa tai kirjoittanut jonkun synkimmistä runoistani, jo samalla tunnilla saattaa sattua että tunnen olevani verrattain onnellinen ihminen, jolla ei ole syytä valittaa eikä surra. Mutta ne ilonhetket ovat kuin harvinaisia välähdyksiä elokuun tummalla taivaalla. Ei, eihän ilon syytä olekkaan, vaan surun. Mikä oikeastaan lienee tullutkaan, katkeruus vain aamusta iltaan povessani asustaa ja huomaan sellaisten intohimojen, joista etinen en ole tiennyt, nyt saaneen jalansijaa sydämessäni. Saatan tuntea kateutta ja vihaa niitä kohtaan, joita ennen pidin parhaina ystävinä. Olen epäluuloinen siinä määrässä että se minussa on muuttunut sairaudeksi…
Olen ollut huolimaton etten tähän päiväkirjaani viime päivien asioista ole mitään kirjoittanut. Ja niin paljon niitä olisi ollut ja niin paljon sillä ajalla olen sielussani tuntenut!…
Meillä pohjalaisilla oli toisiltana merkillinen illanvietto ylioppilastalolla. Olivat näet vierainamme ne avaran maakuntamme eri kunnista saapuneet edusmiehet, jotka näinä päivinä ovat kerääntyneet tänne pääkaupunkiin matkustaaksensa täältä joukossa keisari-suuriruhtinaamme eteen viimeistä pelastusta koettamaan. Siellä oli miehiä aina Kittilästä saakka — ikävä vain ettei minun kotipitäjästäni ollut, vaikka naapurikunnista oli. Oleksin pitkän aikaa P—n ja H—n edusmiesten seurassa. Kumpikin oli ensi kertaa Helsingissä eikä ikinä ennen Oulua etempänä käynyt. Arvaa sen, kuinka paljon uutta heille oli täällä pääkaupungin hälinässä ja millä mielellä he näkivät ylioppilasparvet veljinä ympärillään. Ja miten he vastaanottivat kaikki ne kauniit ja liikuttavat puheet, jotka heille pidettiin ja ne laulut, jotka Pohjankööri ja Y. L. esittivät! Varsinkin Porilaisten marssi riemastutti sarkatakinkin alla sykkivää sydäntä. "Se vasta ääntä — mistä hurratahan?" Olin jo paripäivää ennen innostuksissani kirjoittanut tervehdysrunon näille edusmiehille ja lähettänyt sen P:lehteen. Päivälehti ilmestyi painoesteen takia vasta illalla — juuri silloin kun juhla alkoi, mutta harmikseni huomasin että runosta oli pyyhkäisty yksi säkeistä, jossa mielestäni tunnelman huippu oli. Annoin sentähden alkuperäisen käsikirjoituksen eräälle civikselle, ja tervehdysrunoni lausuttiin juhlallisesti satojen kuullen. Istuin paraikaa erään hienomuotoisen naisylioppilaan vierellä, kun runoni lausuttiin. Hänellä ei vielä ollut tietoa, kuka runon sepittäjä oli ja sentähden oli minulla hauskuus kuulla hänen suustaan vilpitön arvostelu.
— Kukahan sen lienee sepittänyt!… kuiskasi neito.
— En tiedä… mitä piditte runosta?
— Se oli oikein hyvä!
— Niin… olihan tuo paikoin, — sanoin kylmästi.
— Niin, paikoin erinomaisen sattuva, — toisti neitikin.
— Runon sepittäjä näkyy muuten istuvan — vieressänne.
— Te!?…
Ylioppilasneiti hämmästyi todella niin että oli lentää tuolilta. Punastui, naurahti ja alkoi ikäänkuin peruuttaa viimeisiä sanojaan, joissa kuitenkaan ei ollut mitään pahaa. Runo oli kai nyt kokonaan hyvä!
Osakuntamme naisylioppilaat olivat todella isänmaallisella tuulella. Hekin kilistelivät raittiusboolejaan maalaisukkojen kanssa ja hieroivat tuttavuutta. Juhla ja rähinä loppui virteen "Jumala ompi linnamme!" Kello oli silloin 1 yöllä. Saatoin kaunokaisen immen kotiinsa. Yö oli tähtiyö; kevään varhaisinta tuoksua tuulahti jo ilmassa… Tietysti kotiintultuani tunsin olevani — "rakastunut". Siitä onkin pitkät ajat, kun olen ollut rakastunut. Varmaankin monta kuukautta! — Tuo kaikki tapahtui toisiltana. Seuraavana päivänä lähetin hänelle sen runon, jota hän oli arvostellut, "pieneksi muistoksi". Muuten olen saanut runosta tunnustusta monelta taholta: sitä pidetään hyvin hyvänä ja valtavana. Eräs toveri nykäsi jo samana iltana minua hihasta ja sanoi totisena: "kuule, sinähän olet kirjoittanut hyvän runon!" (aivankuin ennen olisin pelkkää roskaa ihmisille syötellyt). Ja kun tänään lähestyin normaalikoulua, kuulin erään VI:nnen luokan oppilaan, joka seisoi avatussa ikkunassa, juhlallisesti siteeraavan muutamia sanoja runostani. Ja kun tapasin taiteilijatar X:n, kertoi hän siskonsa, joka on yhteiskoulussa, suurella innostuksella puhuneen runostani… Poeta inglorius on siis tällä kertaa saanut seppeleensä (ja anteeksi syntinsä, josta ennen on puhuttu).
Toisiltana oli "Sielujen seura" koossa Kaisaniemellä. Siitä illasta olin toivonut paljon, mutta se meni myttyyn. Povessani kannan yhä lukemattomana "kansalliskielemme hymniä", jonka sepitin samana iltana, jona olin saanut Pyryharakan koulurunon. Sitä ei lueta kuin aivan, aivan arvokkaassa seurassa, jonakin merkkihetkenä! Tunteeni niin vaatii. Sillä runon tiedän olevan "objektiivisinta, mitä ikinä olen kirjoittanut". En syyttä sydämmeni tunteita ole tulkinnut. Olen todella tuntenut ja ajatellut niinkuin runossani olen laulanut… Maalaiskirjailija Jalokiveen tutustuin eilen. Hän poikkeaa edukseen kaikista muista.
* * * * *
Tänä iltana olin asemahuoneella, kun suurlähetystö (yli 500 miestä) läksi Pietaria kohti. Siellä oli joukossa eräs kookas talonpoika, pohjalainen, lakki takaraivolla. Sanotaan Edelfeltin hänet jo ikuistaneen. Mies oli Yli-Härmästä. Semmoinen mies ei pelkää piruakaan, saati sitten… Jumalankiitos ja kunnia synnyinmaalleni, että on vielä sellaisia eksemplaareja. Ei voi hukkua kansa, jolla moisia miehiä on. Ei! —
16 p. maaliskuuta. Kirje Pyryharakalta. Ilmoittaa kaksi "prässiä" ylioppilaskokeista läpäisseensä. Isonvihan ajoista oli aineensa sukaissut. "Torstaina" kuuluu "kovasti reppuja pelkäävän"… "Voi sentään kun menisi onnellisesti se torstaipäivä, niin sitten jo uskaltaisi vähän huokaista!" — Minulta hän sitten kysyy että: "miten voit sinä siellä mustien pilvien keskellä? Varo toki, ettei salama sinuunkin satu!" Ja hän lupaa ilmoittaa heti kun kokeet ovat ohi.
* * * * *
Kirjoittelen sururunojani. Ääretön ikävyys ja tyhjyys rinnassani. Kevään tuoksua ilmassa… Miksikä annan tulevaisuuteni tiedottomuuden itseäni masentaa? Miksi ensinkään ajatella tulevaisuutta?…
17 p. maaliskuuta. Tänään sanomalehdistä nähtyäni ylioppilaslaskut, jotka eilen ovat olleet suoritettavina maan kaikissa kouluissa, pääsee rinnastani huokaus: "Pyryharakka parka!" Sillä laskut näyttävät vaikeilta. Olen melkein patentti siitä että Pyryharakka on laskenut itselleen repposet. Tänään lennätin hänelle varalta lohdutuskirjeen. Lohdutin häntä sillä että nythän "harakka" pääsee kotiinsa, kerrankin näkemään korven kevättä! "Kadehdin sinua!" niin kirjoitin hänelle. "Nähdä hankien sulavan, kuulla purojen lorisevan, kiurun laulavan korkealla sinervässä ilmassa, tuntea havumetsien huumaavan tuoksun!" —
* * * * *
20 p. maaliskuuta.
VENI, VIDI, VICI!
Kolme voitonsankarin sanaa! Ne seisoivat postikortilla, jonka tänään Pyryharakalta sain. Hän oli siis läpäissyt ylioppilaskokeet — ja minä olin onnellisesti erehtynyt.
Riemuissani lähetin hänelle helsinkiläisen loistokortin, joka sekin oli olevinaan latinaksi kirjoitettu. Panin siihen kaiken latinani, mitä suinkin sillä hetkellä muistin. Se kuului seuraavasti:
Soror carissima!
Docta, clarissima!
Non dubito qvin verum sit. Vivant puellae Botnienses! Sint tibi tentamina leves. Jubil… (päätettä en tiedä) coelum et terra, mare silvaeque. Gaudeamus igitur… lopuksi taisi tulla ainoastaan qvi, qvae, qvod — pax tecum! — ja munkkilatina oli täydellinen. Toivon ettei kortti ikinä satu latinanprofessorin käsiin.
19 p. maaliskuuta (1899). Päivä kirottu! Mutta ei siunattu! Suurlähetystöämme Pietarissa ei vastaanotettu. Se tämän päivän uutinen…
Se oli kuin meteoori, joka hetken kirkkaasti valaisi Suomenmaata, yhtäkkiä räjähti rikki, valo sammui — ja korven peittää synkkä pimeys. Ja pimeydessä huokailevat toivottomina Suomen aallot — — —.
20 p. maaliskuuta. Kuutamoyö. Tulen saattamasta häntä johon viikko takaperin tutustuin. Me tapausimme Osakunnassa, kokouksen loputtua. Kokous oli ollut mieltäkiinnittävä — siellä pohdittiin tärkeitä — kansanvalistusta koskevia asioita. Jokaisen ylioppilaan pitäisi ensi kesänä uhrautua kokonaan kansan hyväksi, asettua asumaan talonpoikain keskuuteen, ottaa osaa heidän askareihinsa ja töihinsä, syödä yhdessä heidän kanssaan, siten päästä likeiseen yhteyteen heidän kanssaan, puhella, keskustella ja pitää esitelmiä j.n.e…
Nyt, ennen kaikkea, on isänmaan merkitys selvitettävä kansalle, nyt on sen oikea kansallistunto herätettävä — jotta se kestäisi ne myrskyt, jotka sitä uhkaavat ja jotka jo ovat alkaneet.
Me puhelimme hänen kanssaan näistä päivänkysymyksistä. Hän on puheista päättäen erittäin isänmaallinen ja kansallinen naisylioppilas. Aina kun hän kulkee kenraalikuvernöörin palatsin ohi, sanoo hän "puivansa nyrkkiä" sille — mutta "Majanderilla", tietää hän, on "kolmenkertaiset ikkunat". Niiden läpi ei se näe nuoren neidin nyrkinheristelyitä!
— Onko oikein rukoilla Bobrikoffin puolesta? kysyi hän yhtäkkiä minulta.
Hän oli sitä itsekseen aprikoinut näinä päivinä. — Eikö se ole ristiriidassa isänmaan onnen kanssa? arveli hän. — Semmoisen miehen puolesta!
— Mutta voittehan, hyvä neiti, sovittaa rukouksenne niin että rukoilette taivasta muuttamaan herra Bobrikoffin sydämen suopeaksi ja suomalaiseksi, silloin rukoilette oikein! huomautin minä.
— Ah niin, tosiaankin!…
— Joka yö, — jatkoi ihana neitoni, — uneksin jotakin kummaa.
Viimekin yönä oli ikäänkuin minä tai joku muu minussa olisi heittänyt
tulisia kuulia Bobrikoffin seinään. Ajatelkaas — tulisia kuulia!
Enkös ole paatunut näin nuoreksi tytöksi?
— Hirveän paatunut! myönsin minä…
— Kuulkaas maisteri, tänne Kaivopuistoon on eräs mies hirttäytynyt! sanoi hän yhtäkkiä.
— Herran tähden, hyvä neiti, elkää kertoko… en tahdo kuulla sellaista teidän suustanne.
— Miksikä ette… minä näytän teille koivunkin, jossa se tapahtui!
— Ei, ei… en tahdo tietää… tulen sitte aina muistamaan sen koivun, kun täällä K:puistossa kuljen. Elkää herrannimessä pilatko sitä kaunista kuvaa, jonka teistä… ymmärrättehän?
Mutta huolimatta kaikista vastustuksistani kertoi neito jutun, näyttipä kovanonnen koivunkin. Kaikeksi onneksi, siunatuksi lopuksi hän veitikkamaisesti ilmaisi että hirttäytynyt mies olikin "stopattu" ja naamioitu olento, kukkavihko kainalossa…
Tätä naista saatellessa tunsin yht'äkkiä omituisen piston sydämessä. Minusta näet tunnahti etten häneen voi tutustua, en ole tilaisuudessa tutustumaan, en saa… kova kohtalo, kierot yhteiskunnalliset olot ja nurinkurinen seurustelutapa sen tekevät mahdottomaksi… En saa, vaikka sydämeni halu sanoo toisin… Tulin kovin murheelliseksi mieleltäni. Ja — erosin kohteliaana, mutta salaten tunteeni. Miksi olimme niin vieraat toisillemme? Miksi emme olleet luonnolliset keskenämme? Kaksi nuorta — kuutamoyössä, hiljaisessa kuutamoyössä, jossa ei muita kulkijoita näkynyt… Saa nähdä, tapaanko hänet vielä ja milloin? Ja tuleeko meistä koskaan lähempiä ystäviä? Mikä on kohtalo? Määrääkö kohtalo tuttavuuksien rajat? Onko sallimus yksin avioliittoon-johtaja?… Lienenkö rakastunut?… Lienenkö kipeä! Mitähän hän ajattelee ja tuntee?…
22 p. maalisk. — Tulen normaalikoululta. Eräällä auskultantilla oli suomenkielen harjoitustunti IV luokalla. Kun tulin ulos kadulle, kuulin jonkun saman luokan oppilaista virkahtavan itsekseen ääneen: "kyyppari! — istuskella sain!" Ymmärsin heti mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. Edellisellä hän nimittäin ilmaisi sen persoonallisen vaikutelman, minkä auskultantti häneen oli tehnyt. Jälkimäisellä hän ivasi hänen opetustaan; erästä runoa luettaessa oli näet auskultantti tullut panneeksi liian painokkaan koron runotavuulle, niin että se koko luokkaa hytkäytti. En olisi tahtonut olla tuon "kyypparin" sijassa…
* * * * *
27 p. maalisk. — Latinankielen kokeita kuuntelemassa: — Amabor, amaberis, amabitur — amabimur, amabimini, amabuntur… Oi sinä iankaikkinen klassillisuuden huippuvuori — Amabimini! Vieläkö kummittelet, sinä vanha laihtunut luuranko muinaisajan raunioista irvistellen, nykyajan eläväisten keskellä? Luulinhan sinulle lausuneeni ikuiset jäähyväiset silloin kun "Konstaapeli" maisteri viimeisen kerran sinut vetäsi esiin klassillisen lyseomme romulaatikosta, silloin kun Apollon kultainen lyyry vapautta ennustaen kiilteli pohjolaisen nuorukaisen silmien edessä… mutta nyt minä vieläkin sinut olen nähnyt ja kauhistuksella naurahtanut sinun irvihaamullesi. Amabimini? Enkö, enkö, todentotta kuuna kullan valkeana sinun rimsuistasi irtipääse, etkö sinä siunattu-kirottu Amabimini ikinä aijo päästää minua rauhaan? Ah ja voi, sinä armas-karmas Amabini, jokaisen ylioppilaan ihanan-ilkeä henttu!… Saammeko koskaan sinulle laulaa hautauslaulua "Integer vitae…"? Qvousqve tandem abutere, Catilina, patientia nostra?
27 p. maalisk. —
Tyttöä saattamasta tultua:
Oi unelmani utuisin, ah armain ajatelma,
Sieluni puhtain punelma, ihanin ihannelma,
Ah milloinka
Taas sinua
Saan, impi, illoin kohdata?…
Sa kuljit kuni keijunen hohteessa kuutamaisen:
"Oi jos sais maata helmoissa tuon pilven hopeaisen!"
Niin lausuit Sa,
Vaan siihen ma
Noin lisäsin: oi varoppa!
"Ma, näet sen, soisin istuvain kuun kultareunustalla
Ja kanteletta soittavain sen lepopilves alla,
Niin sillonpa
Myös minulla
Ois onni Sullen kuiskailla!"…
Auskultantti parka! Taidat olla auttamattomasti Veenuksen verkoissa?
Runo?
Niin, runo — jahka se puhtaaksi kirjoitetaan ja viimeistellään — on soma… Se ei ole ainoastaan soma, vaan myös… erinomainen… se on hienonhieno Liebeslied, jonka vain… No, en tahdo itseäni kehua, puhukoon runo puolestaan. Mutta siltä vain tällä hetkellä tuntuu. Ehkä huomenna runo jo tuntuu huonolta — ja kymmenen vuoden päästä ihan surkuteltavan kömpelöltä; mutta elkäämme nyt siitä huolehtiko.
Runo on myös siitä hyvä että se perustuu todellisuuteen. Juuri tuollainen keskustelu oli minulla hänen kanssaan, jota nyt kolmannen kerran saatoin kotiaan — sinne meren rannalle. Me olimme tapautuneet jälleen Osakunnan kokouksessa… Mitähän varten hän tuli Osakunnan kokoukseen? Yksikseen — ilman toisten naistoverien seuraa! Kysyin häneltä, kirjoittaako hän päiväkirjaa nykyisistä asioista. Ei kirjoita — sillä hänellä ei ole vielä lipasta, mihin vihkon kätkisi, siksi ei kirjoita… Kertoi lukeneensa "Gottlundin päiväkirjaa"… nauroi sille… se oli kuulenma niin ihmeen hauska ja lystikäs!
Kirjoittaakos hän runoja? Ei… ei, ei!… niin, no, tietysti on kullakin entisellä koulutytöllä ollut omat hupinsa joskus kirjoittaa "värssyjä", mutta eihän se…