19.II. MONOLOOGI.
(Sulkumerkkien välissä).
Toverit ja ystävät! Kauan olen seurassanne kannellut kiveä povellani kärsien salaisesti kovia tuskia. Kauvan on huulillani leikkinyt sanoja, jotka sieluni surussa olen tahtonut huutaa teille ja koko mailmalle, mutta olen ne aina hillinnyt, alentuen edessänne raukkamaiseksi hölmöksi, joka vain pilkkaa ansaitsee. Mutta nyt tulkoon suhteellemme loppu. En voi enempää kestää enkä hetkeäkään elää, ellen saa sanotuksi sitä mikä sydäntäni karvastaa ja elämäni rauhan rikkoo. Että ihminen, joka on varustettu heikoilla järjenlahjoilla, mutta herkillä tunteilla, itse ei ole syypää siihen, miksi hän olojen pakosta on kehittynyt ja että hänkään ei ole halveksittava kipuna luomisen suuressa kruunussa, sen minä tällä hetkellä yhä selvemmin tunnen, koska suru omasta kykenemättömyydestäni minua painaa ja silmäni itkevät kateuden kuumia kyyneleitä. Te ystävät nauroitte lahjattomuudelleni ja sivistykseni pintapuolisuudelle, mutta sanon teille vasten kasvoja: elkää luulko että ihmisen onni ja arvo riippuu siitä, missä määrin hän on kokonainen kulttuuri-ihminen, jolla on elegantit ulkonaiset käytöstavat tai vissi annos poliittisia tai kirjallisia tietoja. Se tuli, joka olemuksessanne palaa ja jota kutsuttanee terveeksi järjeksi, se sama tuli on muuttuva teille kostontuleksi niin pian kun te säälimättä pilkkaatte sitä, jolla tätä tulta ei ole. Sillä tietäkää että sama korkea voima, joka antoi teille järjen, salli minulle tunteen, jonka juuret kasvavat jumalaisessa maaperässä… Kauvan olen seurassanne vaijennut ja äänetönnä niellyt karvaita paloja, mutta nyt tiedän ja näen että tästä hetkestä en enää kuulu seuraanne, josta minulla ei ole muuta kuin kärsimystä ja tuskaa. Ystävät! Minä käännyin puoleenne lohdutuksen toivossa, koska elämä minulle oli taakaksi muodostunut, mutta te ette sitä olleet huomaavinanne, vaan lisäsitte yhä taakkaani. Te löitte lyödyn mieltä ja särjitte särjetyn sydäntä ajattelematta, kuinka kipeästi se kipeään nuorukaiseen koski. Ei ole minulla enää toivoa että millään tavoin olisitte apuna täyttämässä sitä tyhjyyttä, joka sielussani mustana ammottaa, vaan yhdessä-olomme päättyköön vihdoinkin, sillä olemme liiaksi erilaisia kasveja luonnon taimitarhassa ja tarkoituksemme käyvät eri suuntiin. Jääkää hyvästi ja naurakaa keskenänne kummallista toveria, jonka kanssa ennen suvaitsitte olla likeiset tuttavat ja kutsua häntä ystäväksenne, jota hänkin herttaisimpina hetkinä teistä luuli. Ne hetket olivat sokeuden hetkiä ja niitä itkien kiroilen, sillä ne ovat minua paljon, paljon pettäneet. En ymmärrä teitä ettekä te minua. Puristan viimeisen kerran kättänne ja käyn kotia itkusilmin, povi täynnä myrkkyä. Ja salaan ikuisiksi ajoiksi sen hellyyden, joka kaiken katkeruuteni alla piilee…
20 p. helmikuuta. Eilen, sunnuntaina oli se merkillinen päivä, jolloin keisarillinen manifesti julaistiin kaikissa sanomalehdissä. — Olin sitten rauhanaatteen mielenosoitusta katsomassa. Valkoisessa lipussa, joka Kurikan ja Boldtin johdolla kulki ympäri kaupunkia, seisoi sinisillä kirjaimilla:
"Ei sinun pidä tappaman! — Du skall icke dräpa!"
"Eläköön kansojen veljeys! Lefve folkens förbrödring!"
Seisoin likellä puhujalavaa Senaatintorilla ja kuulin joka sanan. Juhlallisuutta enemmän kaipasin. — Illalla olin ollut vieraissa, josta palasin surullisin mielialoin, (mikä kuvastuu edellä kirjotetussa tunnelmassa).
Tänään on minulla ollut pari suomenkielen virkatuntia maisteri V:ltä, joka isänsä kuoleman johdosta on ollut poissa lyseolta. Sain selittää lylystä ja kalhusta, jousesta ja jänteestä…
Mitenkä laitani oikeastaan lienee? Pelkään että auskulteeraus jotenkin minua muuttaa. Tietämättäni, salaisesti. Taivas nähköön: enhän ole pitkiin aikoihin kirjoittanut pienintäkään runoa. Siksi tuntenenkin itseni niin suruiseksi ja kuolleeksi, aikani on kuin hukkaan mennyttä.
21 p. — Astellessani yksikseni pitkin bulevaardia säpsähdin äkisti omia ajatuksiani. Huomasin näet ajatelleeni sitä että mikäs nuoren miehen lienee oikeastaan hätänä elellä, jos saa rahaa. Rahaa niin että kukkaro pullottaa! Silloin on mies tukeva, ei sitä tuulet heiluttele, pääkin on tavallista pystympi, ryhti miehekkäämpi, koko käytös ja olemus niin ihmeen varma… ja kaikki sairaloiset mietteet unhoituksissa. Terve ja hyvinvoipa… tulevaisuus… pohja, jolla seisoo… arvo yhteiskunnassa… kunnon mies… kansalainen. Oikein hytkäytti ja suu meni leveään hymyyn.
Näitä ajatuksiani minä yhtäkkiä säpsähdin. Varmaankin — ajattelin — on turvattu toimeentulo ja hyvinvointi jossakin suhteessa vahingollinen. Kun tuntee olemuksessaan sen ryhdin, jonka vaikuttaa tuo pulleva kukkaro taskussa, silloin ei sielu vaella runotarten tarhoissa, henki ei keskustele jumalien kanssa — ei, se on niin äärettömän tyhjä ja tylsä, äärettömän hiljainen ja mykkä, niin että oikein kauhistaa… mitenkä olisikaan se altis totuuden tutkisteluille, kun ei ole mitään puutteita, mitään huolia tai hätää? Juuri sellaisina hetkinä, jolloin sielussani on asunut suru ja tuska, olen mailmalle voinut henkeni paraimmat pisarat antaa. Surussa on syvyyttä, ilossa hyvyyttä, mutta kun on sellaisessa välitilassa kuin minä nyt olen: ettei ole huutavia huolia eikä remahtelevan riemun aiheita — niin sehän on köyhää… sehän ei ole elämää! Jospa kiihkeästi voisi rakastua johonkin naiseen, niin sekin ehkä sytyttäisi sen oikean elämänkipinän? Eläisin, joskohta kärsisin! Elää tahdon, sillä näin jääden olen kuin kadotettu, kuin tapettu…
24 p. helmikuuta. — "Skakkus" on omituinen ilmiö lukumiesten elämässä. Se alkaa aivankuin tauti, hiljaa ja viattomasti, kehittymistään kehittyen tuskalliseksi painajaiseksi. Meillä auskultanteilla alkaa se huomattavasti noin vuorokautta ennen harjoitustuntia. Tuntee olevansa hengästynyt, sydän alkaa levottomasti pamppailla, posket punehtuvat! Yöllä ei saa unta, ei ainakaan virkistävää unta, vaikka olisikin illalla vartavasten käynyt kävelyssä ja vetänyt syvästi henkeensä raitista ilmaa. Unet ovat katkonaisia, kummallisia, pelottavia. Aamulla nousee vuoteeltaan valmiiksi väsyneenä. Kun sitten rupeaa läpikäymään läksyänsä, valtaa äkisti kova kauhistus, veri nousee päähän, mutta pakenee käsistä, jotka ovat kylmät ja sinertävät. Hengitystä salpaa, rinnasta kuuluu sydämmen lyönti ikäänkuin seinäkellon raksutus… Se on onnettomimpia tiloja, missä ihminen ikinä olla voi. Sillä orjuuden kahleet ovat oman itsensä päälle-panemat. Harjoitustuntia ajatellessa alkaa korvissa soida kaikenlaisia kysymyksiä. Näet itsesi hengessä luokan edessä. Kuulet pitäväsi niin tai näin kuuluvan pienen johdannon tai esitelmän, jonka viimeisen lauseen johdolla vasta voit onnellisesti ja luonnollisesti luiskahtaa ensimmäiseen kysymykseesi ja siis alottaa tunnin (jumalavarjelkoon jos sen lunastuslauseesi unohdat!) Sinä sovittelet yhä suutasi ja saat niin tai näin kuuluvia vastauksia — ja yhtenä hurinana menee tunti (kaikki fantasiassa). Pausseja, noita töksähtäviä rakoja ei tule, sillä kaikki on edeltäpäin mietitty. Näet syrjäsilmällä yliopettajan ja auskultanttien istuvan kuuntelupenkillä, kirjat kourissa. Yliopettaja kirjoittaa suhistaa mustakantiseen tuomiokirjaansa, kirjoittaa toisinaan niin että rapisee. Sinä tiedät sen jo edeltäpäin. Varustaudu siis sitä vastaan eläkä hämmästy! Korota yhä ääntäsi ja ole ryhdikäs, rykäise joskus kaikuvasti, jos jumalat sen suovat, ikäänkuin kaikki olisi "parfaitement bien", vaikka olisitkin juurikään tehnyt jonkun kamalan virheen tai yliluonnollisen tuhmuuden! Eteenpäin vaan — Jumalan nimessä. Ah! vihdoin koittaa se lunastuksen hetki, jolloin sähkökello kilahtaa (jumala siunatkoon vahtimestaria!), vielä pari kärsivällistä minuuttia ja vapautuksen symbaali soi. Sinä käännyt yliopettajan puoleen silmissä sellainen ilme että: "niin, nyt se on tehty… divide et impera!… herra on hyvä ja tekee nyt puolestaan mitä ikinä tahtoo… minä en voi hiuskarvaakaan enää muuttaa siitä, mikä tapahtunut on!" — — Niin, hyvät ystävät, nyt on harjoitustunti ohi, nyt se on ohi. Tunnille tultua haihtui skakkus. Pari auskultanttia oli kuuntelemassa, toinen heistä oli hameisiin puettu. Tunti sujui keskinkertaisen hyvin. Satukirjailija Krylovin "Aasi ja kettu" kerrottiin kahdella kielellä; myös "Korppi ja Kettu" saivat osansa mukaan. Olisi ollut paljon kyseltävää ja seliteltävää, mutta tunti loppui kesken. "Se on sangen vaikeaa se Krylovin satukieli", virkkoi kielten yliopettaja tultuamme koridooriin ja selitti ettei hän ollut oikein pätevä slaavilaisia tunteja arvostelemaan. Skakkus oli perinpohjin kuollut. Tunsin itseni lämmenneeksi ja vilkkaaksi ja laskin leikkiä auskultanttien kanssa. Olinpa lisäksi niin huvitettu kouluasioista että yhteenperään menin kuuntelemaan toistenkin opetusta. Se kiltti ja kiitollinen I luokka! Katselin koko tunnin vain poikasia. Ihmeen hauskoja olentoja! Siellä oli monta sellaista joita katsellessa suu väkisinkin meni leveään nauruun, hyväntahtoiseen nauruun. Ja merkillistä oli että kun jonkun oppilaan silmät osuivat minuun, kuuntelijan silmiin, oppilaskin alkoi hymyillä ja nauraa, painoi päänsä pulpettia vasten ja oli katketa riemuunsa. Mistä ne riemuitsivat ja nauroivat nuot pienet pojat? Mille itse hymyilin ja hyrähtelin? Sitä en tiedä. Hyvinvoinnin tunne näkyy väliin väkistenkin panevan ihmisen nauramaan kaikelle. Tällä tunnilla oikein tunsin rakastavani muutamia noista luonnon lapsista. Ymmärsin heitä — ja he minua. Muuan nykäsi minua veitikkamaisesti saappaankin kärestä ja nauroi sitten tempulleen herttaisen hartaasti.
Päivällispöydässä ruokapaikassani istui minua vastapäätä nuori, täyteläinen naisolento, jonka punaisia poskia olen ihastuksella katsellut. Minun oli vaikeaa pidättää ääneeni nauruun pyrskähtämästä. Tekipä mieli "hypätä melkein kaulaan" ja nauraa, nauraa oikein lämpimästi. Onnellinen auskultantti!
25 p. helmikuuta 1899. — Merkkipäivä elämässäni. Ensikertaa on käännytty puoleeni tärkeissä yhteiskunnallisissa, päivänpolttavissa asioissa. Minua pyydettiin näet matkustamaan kauvas Perä-Pohjanmaalle, aina kotiperukoille asti… Huomenna olisi jo matkalle lähdettävä. Huomenna saisin tarpeelliset ohjeet käsiini ja matkarahat kukkarooni. Onko maisteri A:lla mitään esteitä? kysyttiin. Toivottavasti ei ole? Mutta minä ilmoitin kaikkien kummastukseksi — kieltäytyväni. Syitä ei kysytty enkä itse niitä sanonut. Selitin ne vain muutamille läheisille tovereille kahdenkesken. Mutta he eivät ottaneet syitäni korviinsa, pitivät minua varsin sopivana. "Isänmaa on vaarassa! Viimeistä pelastuskeinoa on vielä koitettava. Katsokoot pohjalaiset puolestansa etteivät itseänsä häpäise!" Minuun närkästyttiin. Istuin vaijeten kuin muuri. Ja kun sieltä tulin, olin sangen alakuloinen. Enkö tehnyt aivan oikein että kieltäysin? Koko sisällinen itsearvostelun tuntoni puhui suoraa kieltä: sinusta ei ole tällaisiin! se sanoi. Kuuntelin totuuden ääntä. Mutta velvollisuus! kuiski toinen ääni. Mikä on velvollisuus? kysyin… Mikä on minun velvollisuuteni… Minun, joka olen se mikä olen… Tiedänkö selvää eroitusta oikeuden ja vääryyden välillä? Joskus tuntuu kuin en tietäisi…
Pitääkö mennä virran mukana? — tehdä niinkuin toveritkin tekevät? — toimittaa asioita, joita aivan pintapuolisesti ymmärtää? Kunniatoimi? — niin, mutta kunniatoimikin hävettää, jos ei siihen sisällisesti ole ansiollinen. Olen jo kyllästynyt maailman edessä kulkemaan kuvana, joka on valheen kuva. "Jumala käyttää usein halpoja välikappaleita suuriin asioihin" muistan tässä. Koskeeko tämä asia jotain sellaista. Ehkä…
Olin jyrkästi kieltäytynyt kokouksessa, mutta illalla mieleni alkoi muuttua. Tapasin toverin, hyvän toverin, jolla olisi kohta joku tärkeä tutkinto suoritettavana, mutta nyt hänet on määrätty yhtäkkiä ja kesken kaikkia puuhiaan matkustamaan äärimmäisiin maanosiin — sinne Lapin rajoille saakka. Ja hän suostui — nurkumatta. Yksityisesti hän kuitenkin valitti kohtaloaan. Kehoitti minua lähtemään sijaansa. "Sinä kykenet siihen kuten muutkin! Sinä, mielialainmies olet omiasi ajelemaan siellä Kolarissa vaikka porolla!…"
Kyllähän matkalla olisi viehättävät puolensa, mutta nuot laajat, kymmeniä penikulmia pitkät taipaleet talvisäällä, rekikyydillä — ne peloittavat. Olen vilunarka ja sairastun aina tuommoisilla matkoilla rekitautiin. Ja siinä tilassa ei ihminen pysty isänmaallisia asioita toimittamaan. Toista olisi, jos saisi hiihtää, mutta sillä pelillä ei kerkeä… Toveri parka, säälin häntä etten voi sijaansa lähteä. Minua oli ajateltu erään valtiopäivämiehen kumppaniksi. Silloin olisin ollut tilaisuudessa matkustamaan aina kotipuolessa saakka. Mutta, kuten sanoin — minä kieltäysin. Nyt minua tuo matka jo viehättää ajatella. Kotiseudulle — äkkiarvaamatta? Kauniina talvipäivänä ajaa karauttasin pappilan pihalle. Kulkuset hurjasti heliseisivät! Koirat haukkuen ryntäisivät vastaan! Ikkunasta kurkistaisi isävanhus uteliaana: kuka ajoi pihaan? Hyppäisin reestä komeissa turkeissa, kookkaana ja juhlallisena, rientäisin etehiseen. Rovasti raottaisi etehisen ovea… Hämmästyisi hyvänpäiväisesti, äijä parka! Siihen tulla tömähtäisi ruustinnakin: "Nå men i alla tider!"… ääretön ihmettely! Mutta minä vetäisisin povestani paperipinkan: Isänmaa on vaarassa, hälyttäkää kokoon ihmiset — soitattakaa kirkonkelloilla!… Minulla olisi tietysti hirmuinen kiire. En joutaisi viipymään kuin muutamia tunteja… Ehkä matka minua virkistäisi! Palaisin pääkaupunkiin uutena miehenä — auskulteeraamistani jatkamaan. Auskulteeraus? peijakas! Lupasin tänään ensi tiistaiksi ottaa harjoitustunnin. Jos huomenna tulee äkillinen matka pohjoiseen, niin jäävät kouluasiat pariksi viikoksi. Entä huoneeni?… No, se on pikkuseikka se. Huomenna on sunnuntai. Huomenna nähdään… Ikävää että asun yksin!
26 p. helmikuuta. — Nyt he menivät… matkasivat ensin yhdessä -luun, siellä hajaantuakseen.
Kun juna oli lähtenyt eikä kukaan lähtevistä ollut minulle lausunut jäähyväisiä (mitä tämä merkitsi?), tunsin sydämmessäni ääretöntä tyhjyyttä, mielikarvautta, itsenihalveksimista ja katumusta. Jos minulle tuntiakaan ennen junan lähtöä uudestaan olisi ehdotettu sitä, minkä eilen kovakorvaisesti hylkäsin, niin olisin empimättä ja riemulla suostunut.
Minäkin olisin matkustanut!
Oi onnetonta luonnetta! Oi päättämätöntä mieltä ja oikullista tahtoa!…
Nyt kun tässä istun ja uudestaan ajattelen, mitä olisin voinut tehdä — enkä tehnyt — tunnen masentavaa surua ja polttavia tunnonvaivoja. Omatunto? nytkö vasta heräät. Nyt, kun jo on myöhäistä. Iäksi myöhäistä! Ei ikinä tällaista enää tarjoudu! Siitä olisi jäänyt tulevaisuudelleni ikuiset, ihanat isänmaalliset muistot, kuinka minullakin oli ollut onni olla yksi niistä, jotka — —. Ja mitä aatteellisia aiheita olisikaan tällainen matka samalla tarjonnut! Talven ihanimpaan aikaan, helmi- ja maaliskuun vaiheilla ajella Pohjanmaan jokivarsilla, päivillä lumien havumetsissä kimmeltäessä talviauringon paisteessa, illoin otavan ja revontulten romantillisessa hohteessa… Mitä mielialoja ja tunnelmia olisikaan siellä itsestään siinnyt reen luistaessa mäkirinteitä, kulkusen hauskasti helistessä järvien seljillä. Mitä kaikkia kansallisia kuvia olisikaan mieleen jäänyt ohiajetuista taloista ja mökkilöistä, joissa päre liedosti loimuaa pihdissä ja tuvasta kuuluu rukin hyrinä…
Hullu minä olin! Raukka ja nahjus olin. Syytän sielullista "vähäverisyyttä" ja rekitautia — mutta tuo kaikkihan oli pikkumaista. Jospa olisi siellä sairastunutkin — vaikkapa kuollut, niin se olisi ollut pikkuasia pääasian suhteen… olisinhan kuollut kunnian tielle, riutunut riemun poluille! Sillä henki se on, joka eläväksi tekee…
Mutta myöhäistä ovat nyt katumuksen kyyneleet ja maineeni toverien kesken lienee nyt maan tasalla? Miesnä minua pidettiin — minä menettelin kuin itsepäinen lapsi.
Mutta elä laske, oi taivas ja korkein tuomari, päälleni taakkaa, sillä olin sairas, ja satunnaisessa onnettomassa tilassa silloin kun lopullisen kieltoni (tänä aamuna) annoin, luopuen aikeestani, josta illalla olin varman lupauksen antanut! Elkää halveksiko minua, toverit, sillä minäkin lemmin isänmaatani enkä ikinä sitä petä, sillä kallis on minulle kansallinen olemuksemme, kallis on minulle suomenkieli, kalliimpi kuin monelle teistä (sen uskallan sanoa) ja kallis se kansa, joka itsenäisyyttänsä harrastaa, ja maa ja maisemat, joiden yli kansallinen kieli kaikuu. Ja jollen yleisillä toimilla kykene maatani palvelemaan, niin olen voimaini mukaan sen tekevä yksityisellä toimella, jos sallimus sen minulle suo. Suuri sallimus, anna minun kehittyä kirjailijaksi, sillä se on sisäisin toivoni ja muuta en elämältäni vaadi!…
Tänään on ollut rukoussunnuntai ja olen kirjoittannt virren "Suomen sorretulle maalle"…
* * * * *
27 p. helmikuuta. — Kun muut rientävät kouluihinsa, astelen minä sukset olalla ja lähden liukumaan alas meren jäälle. Taivas on vaaleansininen ja aurinko kirkkaasti valaisee lumikenttiä. Ah! suloista on jälleen hiihtää. Kaikki mielikarvaus hivuu pois sitä myöden kuin suksi notkeasti luistaa ja sauvat tahdissa suhahtelevat. Minne suuntaisin matkani? Tiedän. Huhu on kertonut että Viaporin linnoituksessa suurimmat tykit näinä päivinä muka ovat käännnetyt kaupunkia kohti. Lähden siitä selkoa ottamaan. Hiihtelen linnoitussaarien ympäri. Vähän pelottaa — ajat ovat epäluuloiset… ehkä minut huomataan linnoituksesta, luullaan vakoojaksi… otetaan kiinni… ja jos en antaudu, niin ammutaan jälkeeni kiväärillä… Lempo tietää — ennenkin olen ollut ikävissä seikkailuissa, nuorena ylioppilaana, samalla saarella. Jo silloin luultiin todenteolla vakoilijaksi ja täytyi antautua venäläisen päivystyskapteenin tutkittavaksi, josta oli se seuraus että meidät toverini kanssa ilmiannettiin yliopistoon. Yliopiston herrat sille ilmiannolle tietenkin nauroivat… siitä on ehkä viisi vuotta.
Kierrän Viaporin saaria. Näen pattereita ja valleja, tuolla viruu vanhan kanuunan raato rannalla. Tuolla liehuu kuni ylösalasin käännetty Norjan lippu kolkon kivirakennuksen huipulla. Mitähän se tietää? Tuolla on tähystystelineet, joilta näkee kauvas ulapalle. Taas pattereita. Ranta jyrkkenee. Vallituksia. Kaivoksia. Vahti. Ruutikellarit. Peeveli kuinka katselee hiihtäjää uteliaasti kummultaan ryssän vahtimies! Mitähän minusta luulet? Vai eikö ole lupa hiihtää merta! Meidän merta tämä on — Suomen merta! Täytä virkasi eläkä ällistele. Lienetkö sama, joka silloin heristit meille kivääriä, kun liian likelle tulimme ja huusit venäjäksi: mikä on pääsysana? Tshortta sinun "proopuskisi" tietäköön, arvelin, mutta sinullahan tuo oli valta sillä kertaa. Ja toverini kera olin vähällä joutua vankeuteen.
Mutta tuolla, tuolla jumaliste on suuri kanuuna ja aivan oikein — kita on Helsinkiä kohti käännetty. Ja tuolla on toinen järeä tykki, lumipeitto seljässä… kuni hirmuinen jääkarhu. Sen musta kita ammottaa minua kohti, joka hiihdän kuin tulen alla. Sylkäiseppäs jos osaat, pirun kissa!… Muita havainnoita en voinut tehdä. Palasin Puiston kautta kaupunkiin. Hiihto oli minua virkistänyt.
Normaalilyseossa istuin klo 12-3. Huomenna on minulla harjoitustunti.
Kumma kyllä, ei vielä ole "skakkusta".
28 p. helmikuuta. — Harjoitustunnille menin melkein ilman jännitystä. Ilokseni näin itseäni seuraavan kuuntelemaan ainoastaan aineen varsinaisen opettajan. Kielten yliopettajaa ei näkynyt. Ainoastaan yksi auskultantti istui toisena kuuntelijana. Mutta hänkin oli tuttu mies, pohjalainen fyysismatti. Kun huomasin aseman näin rauhalliseksi, en koko tuntina hätäillyt. Levollisesti kyselin Krylovin "varista ja juustoa" sekä käännätin hiukan "kvartettia". Näytteen loputtua ilmoitti toverini tuntini menneen vallan tyynesti ja hyvin. Olin vain näyttänyt liian laimealta. Eikä kummakaan — minua todella väsytti ja nukutti, sillä aamulla ennen 8:aa olin jo ollut merellä hiihtämässä…
* * * * *
1 p. maaliskuuta. — Päivä paistaa kirkkaasti. Valkoiset pilvet kiirivät kiivaasti sinisellä taivaalla. On sellainen tuulinen sää, josta erityisesti pidän, sellainen, jolloin tunnen itseni voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi.
* * * * *
Tohtori P. oli pyytänyt minut "custodieeraamaan" VIII:tta luokkaa. Heillä oli ainekirjotuksenaan "Porvoon valtiopäivät v. 1809". Poikaparat! Niin kauniisti he kirjoittivat perustuslaeista, jotka H. M. jalo hallitsija, ikimuistettava Aleksanteri II vahvisti ja siten — "korotti Suomenmaan kansakuntien joukkoon". Jotkut oppilaista näkyivät kuitenkin tietävän jotain nykyisestä valtiollisesta tilasta ja lopettivat aineensa varmalla toivolla että "perustuslakimme ovat pyhät eikä niitä ikinä voida kumota, vaikka ankarat ajat nykyään ovat maatamme uhkaamassa". Poikain kirjoittaessa — kolmen tunnin ajalla — ainetta Porvoon valtiopäivistä, luin lävitse illalla ostamani J:n uuden näytelmän S. C. joka juuri oli kirjakauppaan ilmestynyt. Siinä oli tekijän mukainen henki. Suuri, ihmeellinen rauha täyttää lopussa sankarin sielun — hän antaa anteeksi kaikille eikä kosta pahaa pahalla…
* * * * *
Illalla olin teatterissa, jossa esitettiin kaksi premiäärikappaletta. Alaholvissa tapasin tutun "taiteilijattaren" joka kovin sanoi ihmettelevänsä, miksi viimeaikoina muka olin ollut niin näkymätön. Ajattelin hänelle vastata oikean syyn: "siksi ettei ole oikeita ystäviä eikä kukaan minusta välitä". Hän oli, kuten aina, minua kohtaan hyvin ystävällinen. Sääli vain etten tunne häntä kohtaan samallaista sympatiaa, jota hän näyttää tuntevan minua kohtaan. Merkillistä siis, miten häijyt kielet kuuluvat toitottavan että muka olen — kihloissa tuon vanhan piian kanssa!
Kerron näytöksistä. Ensimmäisenä esitettiin tuntemattoman tekijän uutuus, nimeltä "Pikku poikani". Alku oli lapsekasta, keskikohdalta lähelle loppua oli näytelmä hyvin kirjoitettu ja vaikutti katsojaan, mutta aivan liki loppua se pahasti onnahti ja pilasi vaikutelman. Muuten oli somaa näinä aikoina semmoista nähdä. Se pani ainakin ajattelemaan voisiko kenestäkään näinä aikoina tulla spiooni? Voisinko esimerkiksi minä pettää isänmaani ja myödä sieluni — rahan perkeleelle?!
Toisena uutuutena esitettiin Salmin tyttö. Kansanlaulut ja soreat tytöt tietenkin kovin viehättivät. "Soriall', soriall', sorialla poijalla on niin monta heilaa!" "Miss' on mamman sinisilmä, kun ei tule rinkiin?" Väliajalla huomasin senaattori X. Y:n rouvineen. He sattuivat katsahtamaan minuun, joka heidät jotenkin tahtomattani olen tullut tuntemaan. Tein äänettömän kumarruksen ja he vastasivat kohteliaasti. Mitähän senaattori ajattelee? Muistaneeko vielä viimekeväistä kummallista käytöstäni? Pitääkö viisaana vai hulluna? Luulee kai nyt "tavalliseksi ihmiseksi". Otaksuu olevani ahkerissa kirjallisissa puuhissa? Ehkä otaksuu minusta vielä tulevan miehen, joka hankkii itselleen vakavan yhteiskunnallisen aseman, julkaisee joka vuosi teoksen ja menee lopulta hyviin naimisiin? Huh… Dosentti D. oli myös siellä rouvineen, mutta näyttivät minua välttävän. Minun täytyykin oppia pitämään itseni vieraantuneena ja vieroitettuna tuonmoisista "ystävistäni". Vieressäni istui myös tuttavani, taiteilija Tammipuu. Lihava taiteilija nauroi katketakseen karjalaiselle prissakka-tanssille, nauroi niin että maha vonkui, kirjaimellisesti sanoen. Siellähän olivat kaikki nuot kirjailijatuttavani. Kopeana kuin lautapäähärkä asteli Tantus Kvantus. Näytti kummastuvan, kun uskalsin muistuttaa häntä jostakin pyhästä lupauksestaan. "Pitäisit itseäsi framilla!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. "Sanasta miestä, sarvesta härkää" vastasin. Hänen seurassaan sorkkelehti taiteilija Ropponen. Heillä on oma kielensä keskenään tuolla Ropposella ja Tantus Kvantuksella. Se on katkonaista mutinaa ja kolisevaa naurahtelemista, käsillä-vääntelemistä ja suulla suurentelemista. Ei sitä koskaan voi oikein sietää. Heidän alituista viisasteluaan en ymmärrä. Kummassakin on jotakin karkeakantaisuutta. Kirjailija Koskinen oli siellä myös. Kummakseni huomasin että hän minua täällä teatterissa ikäänkuin karttoi, vaikka kadulla vielä eilen oli niin veljellinen. Vai oliko hänellä jotain erikoista miettimistä? Myös se mies, josta kerran huudettiin: "Suomelle on syntynyt suuri runoilija!" oli siellä. Hänen tervehdyksensä on väkinäinen ja lyhyt. Pätevä kirjailija R—fors vilahti myös sivutseni. Minut nähtyään hän hetkeksi pysähtyi ja katseli minua pienillä punareunaisilla silmillään:
— Mitä? täälläkö sinä oletkin? Sinun tiettiin matkustaneen kotipuoleesi…
Taas tuo pisto sydämmeen. Kaikki olivat otaksuneet minun matkustaneen… Nuori säveltäjä Jevrei kumarsi kohteliaasti. Miksikä hän nyt lienee kohteliaasti kumartanut? Miksikä myös muutamat tuttavat, jotka kadulla tuskin ovat näkevinään, nyt niin ystävällisesti tulivat kättelemään? Olin näkevinäni heidän silmistään että nyt antoivat "arvon"… Oliko se ehkä sentähden että näkivät minut sen tai sen tunnetun henkilön seurassa tai olivat näkevinään näiden pitävän minua "vertaisenaan"? Kummallinen, oikullinen on suhde ihmisiin. Väliin ikäänkuin halveksittu, väliin aivankuin kunniassa pidetty. Mistähän tämä riippunee? Siellä oli myös maisteri Kamala. Tuli kättelemään ja pisti taskuuni salaisen plakaatin, joka koski nykyisiä asioitamme; se oli käännös hollantilaisesta lehdestä. "Kakaduuvaa" saatoin kotiinsa. Hän pyysi käymään luonansa milloin suinkin haluan. Ei kuulu lähtevänkään Italiaan tänä keväänä, kuten ennen aikoi. Miksikähän se ei lähde — minä hänenä luistaisin…
2 p. maaliskuuta. — Tänään istuin normaalilyseossa luonnontieteen tunnilla II luokalla. Puhuttiin oravasta. Tunti oli ihmeen hauska. Oppilaat saivat itse kertoa kaiken mitä tiesivät tästä vikkelästä elukasta. Eräskin kertoi:
"Meillä oli maalla kotiorava. Me panimme sen vaateaittaan. Niin kun mentiin katsomaan, niin se oli repinyt vaatteista jok'ikisen napin irti!"
Tämän kertoi hän suurella riemulla ja merkillisenä ihmeenä, posket hehkuen innosta.
Opettaja hymyili isällisesti.
Toinen kertoi nähneensä, kuinka kerran kotiorava hyppäsi lastun päälle ja läksi seilaamaan järvelle. Kun mentiin veneellä sitä kiinniottamaan, niin puri se kiinniottajaa peukaloon. Sitten se söi kärpäsenmyrkkyä ja kuoli!
Tämäkin kerrottiin suurella vilkkaudella ja vähän kuin ihmetyksellä että tuo veitikka viitsi kuolla myrkkyyn.
Kolmas jutteli:
"Meilläkin oli kerran orava kotona. Eräänä päivänä pääsi se karkuun, mutta kissa ajoi sitä takaa. Ne juosta vilistivät molemmat metsään. Oravapa kiipesi puuhun ja istahti oksalle kiikkumaan. Kissa perässä! Kun ne nyt juuri molemmat istuivat samalla oksalla, katketa rasahti yhtäkkiä oksa ja molemmat putosivat alas maahan."
Luokka rähähti riemuitsevaan nauruun ja tähtäsi opettajaa silmiin.
Opettaja kysyi nauraen:
— No, mitenkä kävi sitten oravan?
— Se kirpasi pakoon eikä kissa sitä enää tavottanutkaan!
Mitä kaikkea oravasta saikaan kuulla yhden ainoan tunnin kuluessa! Opettaja kertoi m.m. että kotiorava, joka syö sokeria, hyvin mielellään piiloittaa sokuripalan makaavan ihmisen korvaan. Pitkän ajan perästä tulee se sitten katsomaan onko sokuripala vielä paikoillaan. Sen puremisesta sain tietää ettei se hellitä ennenkuin saa hampaansa vastakkain. Oravan pahin vihollinen on näätä. Myös kettu ja petolinnut. Kun haukka yrittää iskeä oravaan, niin tämä yhtäkkiä kapsahtaa toiselle puolelle puunrunkoa. Orava kiertää alituisesti runkoa; haukalla on paha saada sitä kynsiinsä.
Orava rakentaa pesänsä onttoihin puihin ja puunoksille. Se tekee pesänsä hyvin lämpöiseksi. Sen pesässä on aina kaksi reikää — toinen on näet paon varalta tehty. Kun tuuli talvella käy toisen reijän puolelta, tukkii orava tuulenpuoleisen reijän ettei kävisi uhoa. Pojat sillä on sokeita ja alastomia syntyessään, mutta kasvavat pian.
3 p. maaliskuuta. — Kirjoitin pitkän kirjeen vanhaan kotiin. Mutta koska siinä oli paljon nykyisiä juttuja, en uskaltanut sitä tavallisessa kuoressa lähettää. (Huhutaan nimittäin jotakin pahaa postilaitoksestamme.) Ostin sentähden "pesänsytykkeitä", ompelin paketin ja kätkin 5 arkkia pitkän epistolani sisään. Tänäpänä lauloivat molemmat ylioppilaslaulukunnat yhdessä Aleksanteri II:n patsaalla, joka oli kauniisti kukitettu.
* * * * *
Yöllä näin salamanleimauksen ja uneksuin sitten koko aamuyön pirusta, joka tahtoi minut jousipyssyllä ampua… jossakin liukkaalla jäällä…
4 p. maalisk.… Päässä ankara särky — sellainen, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Se on lyijynraskas ja sen sisässä pihisee kuni höyrykattila. Korvissa suhisee, silmissä mustenee ja kaadun kuin kuollut takaisin vuoteelleni. Luulen viimehetkeni tulleen — tuskat äärettömät. Miksi minua näin rangaistaan? Vai saanko nyt kylvää mitä itse olen niittänyt? Kiroilen edellistä asuntoani. Sieltä tämän kauhean päänsäryn olen perinnyt.
Koko päivänä en kykene mihinkään…
Saunassa käytyäni hoipertelen illan tullen kuitenkin teatteriin, jossa menee "Seitsemän veljestä" — Sanomalehdet kertovat jostakin "Bjurbölen meteoorista". Että se ei iskenyt parempaan paikkaan!…
5 p. — Sunnuntai. Olen terve taas. Läksin hiihtämään meritse Siltasaareen, josta liuvuin Alppilan takalistoon. Kylmä, Kaunis talvipäivä. Löysin ihanan paikan metsässä. Jos olisin taidemaalaaja, saisinpa aiheen seuraavaan tauluun:
Yksinäinen, kookas, korkea, lumenpeittämä paasi metsässä, joka kasvaa mäntyä ja kuusta. Vasemmalla kohoaa luminen kumpu. Taivas helakansininen, aurinko paistaa hilpeästi lumeen, mutta puiden varjot, jotka käyvät viistoon oikealle, ovat tummat. Paaden seljässä istuu lepoasennossa täysikasvuinen nuorukainen nojaten vasemmalla kädellään suksisauvaansa, joka seisoo pystynä kiven päällä; toinen sauva makaa rentonaan kiven kyljellä. Nuorukaisen kasvot ovat hiihdosta paahtavanpunaset; silmät tähtäävät puoliummessa ja haaveellisenautuaallisesti paatta vastapäätä seisovaan männynrunkoon, jota pieni lintu hiljaa pyristellen kiipeää ylöspäin. Paaden juurella näkyvät hangella suipot pohjalaiset sukset. Yksi ainoa latu johtaa hiukan kaartaen paaden luo puhtaan lumipinnan läpi. Taulun merkitys: Hiihtäjän uinailu tai kuulttuuria paossa…
* * * * *
Samana päivänä. Olen kirjoittanut runon "Maakuntaylpeys", joka erityisellä tavalla koskee nyk. yht. olojamme.
Illalla: vieraissa ystävällisten ihmisten luona.
6 p. maalisk. — Aamulla varhain heräsin taas surkeaan päänsärkyyn. En tohtinut nousta ylös ennenkuin olin lähettänyt palvelustytön apteekiin antipyriiniä ostamaan, (en ole koskaan ennen moisia lääkkeitä tarvinnut). Surkeassa tilassa horjahtelin sitten pöytäni luo ja kirjoitin kansanlaulun tapaisen runon sairaasta tilastani; luulisi että kun siinä tilassa tarttuu kynään, jokaisesta sanasta pitäisi huokua tosikärsimystä ja teeskentelemätöntä tuskaa. Päivän tullen aloin tointua ja läksin kaupungille. Normaalilyseolla lupa. Kävin erästä tuttua mieshierojaa tiedustamassa. Illalla paahtelin suksiani huoneessani.
7 p. maalisk. — Taas terve ja kolme tuntia koululla. Käväsin Päivälehdessä… Kun iltapäivällä palasin huoneeseeni, löysin pöydältäni kirjeen. Kirjeen kuoressa ei seisonutkaan fil. kand. eikä mikään maisteri, vaan "Runoilija". Liitän tuon hellyyttä herättävän kirjeen tähän päiväkirjaani ikuiseksi muistoksi.
Veikkoseni!
Terve! Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitan nyt heti vastauksen, sillä sitten en enää jouda. Kenraalikokeet ovat jo alkaneet. Toissa päivänä oli ruotsi ja eilen ainekirjoitus. Ruotsi lienee mennyt aivan kohtuullisesti, mutta aineessa minulla on kaksi facta-virhettä. Kirjoitin historiallisen aineen ja muistin väärin. Huomenna on matematiikka ja se se on kamalinta kaikista; Sitten on tiistaina latina ja saksa. Kyllä me tytöt kaikki kirjoitamme saksassa ja se onkin ainoa aine, jossa me olemme melkein varmat onnistumisesta.
Muuten on kaikki niin kummallista nykyään. Ei tule luetuksikaan, kaikki on niin levotonta ja omituista. Mikähän tästä lopuksi tulleneekaan. Mikset kirjoittanut mitään Helsingin oloista? Täällä ollaan myös hyvin intreseerattuja valtiollisista asioista. Ne ne pyörivät jokaisen mielessä ja siksi on kaikki keikahtanut entisestä tasapainostaan.
Olisit tullut tänne venäjänmaisteriksi. Sehän olisi ollut niin "fiksua", kun meikäläisiä taas olisi tänne niin monta karttunut. Sitä iloa tosin et olisi saanut että minut tentissä reputtaa, sillä minä luen latinaa enkä venäjää, mutta kaksi tyttöä olisit saanut tenttiä ja paljon hauskoja poikia. Heitä on kahdeksannella luokalla 11 poikaa ja sitäpaitsi ottaa kirjoituksiin osaa yksi privatisti T. ja muuan ennen reput-saanut. Meitä tyttöjä on seitsemän, mutta paha kyllä: ei ketään meistä ole erittäin nättiä. Fanny Sovelius — kenties — on parhainman näköinen ja on muutenkin erinomaisen hauska ja fiksu. Muut ovat aivan tavallisia, mutta kelpo tyttöjä kaikki, vaikkei sieviä. Panen tähän muutaman runon, joka tosin jo on vuoden vanha, mutta siinä on selitetty meidät kaikki. Onhan siinä muitakin, jotka jo ovat lukemasta lakanneet, vaan annan niittenkin olla matkassa. Kenties siitä saat heistä käsityksen edes jonkunlaisen. Obs! Ne, jotka aikovat ylioppilaaksi, olen merkinnyt tähdellä. Yksi sieltä puuttuu joukosta, nimittäin Lilli Himmelros: pieni, vaalea, iloinen ja puhelias, mutta ei sievä hänkään, rikas. Niin että siinä sinulla sitten on meidät kaikki. Kirjoitukset alkavat jo maanantaina (13 p.). Kyllä on hyvä kun niistä pääsee, meni miten meni. Jos läpäsee, niin on hyvä, jos ei, niin on hyvä sekin, sillä silloin pääsee kotiin. "Matti" ja "Pekka" ja tädit voivat hyvin. Heiltä tervehdys. Jää'ös hyvästi ja kirjoita joskus:
"Pyryharakalle".