VUONNA 1899.
Helsinki…
Vastoin sydämmeni tunteita läksin maaseudulta, jossa olin suurimman osan joululomastani viettänyt. Minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne Karjalaan, jossa vinttikamarini ikkunasta näin laajalti sinertäviä vaaroja ja jonka humisevissa havumetsissä joka päivä hiihtelin. Hiihtomatkoillani sain aihetta pieniin lauluihin, jotka sitten taloon tultua kirjoitin paperille. Mutta helisivätpä ne korvissani öisinkin. Viimeinen yö, jonka siellä nukuin, oli oikea laulun yö. En tahtonut tehdä lauluja, mutta ne tulivat itsestään eteeni, soivat korvissani ja ellen niitä olisi paperille purkanut, olisin siitä äärettömästi kiusautunut. Makasin vuoteellani ja tahdoin nukkua, mutta sanat soivat sielussani ja minun täytyi vähä-väliä sytyttää kynttilä ja kirjoittaa… Minusta tuntui silloin että laulujen kirjoittaminen on kummallinen tauti tai sairaus niinkuin mikä ruumiillinen tauti tahansa. Tahi paremmin: runoileminen on pahe. Pahetta tyydyttäessä tuntee nautintoa ja hekumallista onnea, mutta sitten — joskus jälestäpäin — seuraa kipu, kärsimys ja tyhjyyden tunne… Voi laulajapoikaa! Paljon hänellä on iloa ja autuutta laulunlahjastaan, mutta suruisia hetkiä on hänellä enemmän. Mutta minulle oli runopaheeni sangen rakas. Tosin kesken parasta nautintoani täytyi minun lähteä tänne Helsinkiin, tähän helvetilliseen Helsinkiin, missä vuosia olen surrut, missä usein olen kärsinyt kamalia hetkiä tuntiessani itseni täällä niin yksinäiseksi ja orvoksi.
Niin, tänne taas.
Ja alkoi se ikävä huoneenhaku. Kaksi vuorokautta laukkasin yksikseni ylös ja alas kymmeniä pääkaupungin portaita enkä mistään mieluisata suojaa löytänyt. Ehkä mieluisan olisin saanut, mutta tavattoman kallishintaisuuden takia ei sopinut ottaa. Vihdoin muutin erääseen pieneen puutaloon (Freedrikinkatu 21), tein kontrahdin ja noudin kapsäkkini asemalta. Mutta heti tunsin itseni levottomaksi ja yksinäiseksi… Ei! en viihdy tässä paikassa! Miksikä en? Tuolta seinän takaa kuuluu puhetta ja tunnen että se on sellaisten henkilöiden puhetta, joiden kanssa en sympatiseeraa. Tuotako räkytystä minun nyt täytyy kuunnella kevääseen asti?… Ja mitä tämä on? Loksutus, naksutus, räikeä raksutus seinän takaa? Minä hiivin sille kohdalle, josta se kuuluu. Jospa sen edes näkisi, mutta näkymättömänä ja kuuluvana on se kauhea. Se on suuri seinäkello, joka lyöpi tuntinsa kumea-äänisellä helinällä. Minä en voi olla sitä kuuntelematta! Tulee yö ja minä koetan nukkua ohuen peiton alla. Eikö vain käyne uhokin joka nurkasta? Minua vilustaa, minä värisen kuin koira ja kääntelen itseäni tuskissani vuoteella. Uneni on katkonaista ja kolkkoa. Kello 3 yöllä herään seinäkellon lyöntiin. Se riivattu kapine! Niin, niitä on vielä kaksi, toinen toisen seinän takana, mutta onneksi helisee ja raksuttaa toinen hiljemmin. Tätä en voi sietää, se minua kiusaa ja ärsyttää. Kuuntelen päivän valkenemiseen asti kellon lyöntejä… ja värisen vilusta. Ei, tämähän on surkeaa. Ja sisäovesta on ulko-avain poissa niin että on täytynyt heittää se auki, jotta palvelijatar aamulla pääsisi sisään… kummallinen järjestys — minun täytyy käydä nykäsemässä ovi kiinni, jotta en paleltuisi. Päätän mennä avaamaan sitten kun palvelijatar kolkuttaa…
On vielä pilkkopimeä, kun kuulen palvelijattaren kopeloivan ovea, mutta en viitsi mennä avaamaan. Odottakoon! Nyt vasta aloin näet saada unta. Jo melkein nukahdin…
Yhtäkkiä kuulen palvelijattaren aukaisevan oven salista päin ja tulevan tarjottimineen vuoteeni viereen. En huoli avata silmiäni, sillä minua väsyttää kovin. Palvelijatar kumartuu ja koskettaa varovasti rintaani, tunnen ihan selvään hänen kätensä kosketuksen. Ja minä avasin silmäni noustakseni ottamaan teetä. Säpsähdin kovin: eihän huoneeseen ketään ollut tullutkaan — olin ypöyksin. Sama harhakuulo ja harhatunne uudistui pari kertaa — eikä huoneeseeni ketään tullut. Pitkän ajan päästä vasta kuulin jonkun tulevan. Hypähdin avaamaan ja nyt se vasta oli palvelijatar todellisuudessa. "Katala paikka!" päätin itsekseni pukeuduttuani, ja riensin päätäpahkaa kaupungille uutta asuntoa tiedustamaan. Eineen syötyäni esitin tykyttävin sydämin talonrouvalle että minun nyt täytyy muuttaa pois, niin ikävää kuin se hänelle lieneekin. Pyytelin anteeksi — ja hän suostui. Mutta heti kun olin asian ratkaissut, aloin epäillä, teinkö viisaasti hyljätessäni asuntoni. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli kaikki mitä tarvitsin; maksu oli kohtuullinen ja ruoka näytti olevan hyvää ja maukasta. Tuossa niin mukava leposohva ja tässä keinutuoli. Ja seinäkelloihin ja puheenpärinään ehkä voisi piankin tottua?… Ja nyt juuri poismuuttaessani kannetaan sisään uusi rautasänky (jollaista olin pyytänyt), jossa on komeat, kovat patjat. Minua melkein kaduttaa, mutta lähden kuin lähdenkin kapsäkkeineni ajamaan uuteen asuntoon.
Kolmikulma 7 — pikkuinen huone maakerroksessa, kivijalassa. Yksi ikkuna pihalle päin. Ei ole keinutuolia! Kaksi vanhanaikuista halpaa taulua seinällä. Pieni divaani ja pari nojatuolia nurkassa, kaikki valkoisella päällystettyä, mutta kun tarkemmin tutkii, on se valkoinen — tahrattua. Piironki siisti ja sen päällä kunnollinen peili. Pöytä aivan pieni, vihreällä päällystetty kirjoituspöytä, mutta vanha ja vähän nuhruinen, siitä kuitenkin hyvä että siinä on laatikoita, viisi laatikkoa, tosin lukottomia. Pesukaappi moitteeton. Uuninpesä matalalla. Sänky puinen, mutta auttava. Lattialle naulattu ohut, pehmoinen, punainen kokomatto. (Tämä se minut vietteli). Oven päällä seisoo porsliinilevyssä nimi: M. Olander. Niin, eilen tänne saavuin. En tiennyt vähääkään, mitä väkeä tässä asui. Olin tietooni saanut ainoastaan että se on eräs neiti, joka huoneen vuokraa. Mutta samana päivänä kun tulin, sanoi neiti matkustavansa pois kahdeksi viikoksi. Pyysi etukäteen puolen kuukauden hyyryn. Kun minulle ensin oli pyhästi vakuutettu että huone todella oli lämmin, hiljainen ja hoito siistiä, uskoin ja maksoin etumaksun henkilölle, joka huonetta minulle oli näyttänyt ja jota olin luullut "neidin" piiaksi. Viimevuotisesta asunnostani kävin ajurilla noutamassa kaikki tavarani ja aloin laatikoltani purkaa. Ripustelin seinille omia taulujani, panin korottimet pöydänjalkojen alle j.n.e. Tuli iltahämärä ja silloin huomasin hämmästyksekseni ettei huoneessani ollut minkäänlaista lamppua eikä kynttilää. Tietysti lamppu olla pitää. Menenpä heti piioille sanomaan. Kolkutan erästä ovea etehisessä. Ei vastausta: aukaisen — se onkin kylmä kylpyhuone, pimeä. Kolkutan salin ovelle. Ei vastausta. Aukaisen. Ihan oven vieressä seisoo — päätön nainen, seisoo hievahtamatta kuni patsas. Vai niin, siis modisti on tuo vuokraajaneiti. Astun peremmä; siellä on toinen ovi. Kolkutan — ei vastausta. Mitä ihmettä, koko talo on tyhjä — yksin saan täällä kulkea miten tahdon. Mutta lamppu, lamppu, täytyyhän minun se saada. Missä ihmeessä on palvelijatar?… Tulee jo pimeä, mutta talossa vallitsee kuolemanhiljaisuus. Merkillistä, salaperäistä. Täytyy lähteä kynttilöitä ostamaan. Mutta ensin tietysti kynttiläjalkoja. Ja minä lähden; lukko ovessa juonittelee, rämisee, sisäovi ei pysy kiinni, paha merkki. Siinä rassatessani kulkee joku naisolento sivu ylempään kerrokseen. Häneltä saan kuulla että aavistukseni on tosi: täällä ei ole palvelijatarta! Ja neiti on matkustanut pois? Kukahan huonettani siis kahden viikon ajalla järjestää? Kuka puut kantaa ja lämmittää? Pitääköhän itse vuoteensa korjata ja muuta semmoista? Helsingissä! Maksetussa huoneessa! Ei tule kysymykseenkään että voisin saada asunnossani sokurinpalaakaan suuhuni… Synkkänä ja harmistuneena, mutta uteliaana palaan kynttiläjalkoineni ja kynttilöineni kaupungilta. Pakkanen paukkuu nurkissa. Huoneessani on kylmä. Sytytän kynttilät. Talo on yhä autio. Olen juuri laittautumassa lähteäkseni ulos kaupungille "korukirjailijain" kokoukseen, kun kuulen rasahduksen etehisen ovesta. Kurkistan huoneestani — ahaa, siellä on sama henkilö, jota olin pitänyt palvelijattarena ja jolle olin maksanut vuokran.
— Vai niin, tekö se olette. Mitä ihmettä kaikki tämä merkitsee: eikö talossa ketään asukkaan?
— Ei, kuuluu lyhyt vastaus.
— Kuinka luulette vuokralaisen toimeentulevan yksikseen! Olen täällä kolkutellut ja siunaillut ovien edessä, täällä saa vaikka kiljaista — ei ristinsielua kuulu. Mitä hullutusta se on? Ja kuka te oikeastaan olette?
— Minä olen täällä kulkenut fröökkinän luona neulomassa ja auttamassa.
— Mikä te sitten olette?
— Minä neulon eräässä makasiinissa puolelta päivältä…
— Ja kuka on sitten se neiti?
— Hän on oikea neulojatar.
— Mihinkä hän nyt on matkustanut?
— Ei hän mihinkään ole matkustanut…
— Mutta niinhän hän itse sanoi?!
— Jassoo, en minä tiedä miksi hän niin sanoi… hän on sairashuoneessa… lääkäri on määrännyt.
— Tämäpä on hiukan merkillistä. Jos hän on mennyt sairashuoneelle, niin miksi hän sen salasi? Onko hän rehellinen ihminen?
— On!
Tyttö antoi lakoonisenlyhyitä vastauksia.
— Onko hän vaarallisestikin sairas?
— Ei!
Enempää sieltä ei lähtenyt enkä minäkään siitä asiasta enempää urkkinut. Kysyin vielä:
— Ja nyt hänen muotiliikkeensä siis seisoo?
— Niin!
— Mistäs olette kotoisin? (teki mieleni sanoa sinuksi, sillä tyttö oli aivan nuoren näköinen).
— Iitistä.
— Missä se on?
— Uudellamaalla.
— Asuuko täällä ehkä muita kuin minä?
— Ei ketään mieshenkilöä. Yksi neiti asuu salinviereisessä huoneessa, mutta hän on poissa aamusta iltaan… lasipuodissa Mikonkadulla.
— Mikä hänen nimensä on?
— Borgström tai jotain sinnepäin.
— Milloin hän on tänne muuttanut?
— 1 päivä helmikuuta.
— Siis päivää ennen minua. Ja koko talo on autio päivillä?
— On. Aamulla käyn sitten herran huoneen siivoamassa ja uunin lämmittämässä. Ja kengät kiilloitan. Mutta minä tulen vasta kello 9.
— Ja minä kun menen ulos koululle kello 8:lta, niin jäävät kengät kiilloittamatta?
— Niin jäävät, sanoi tyttö tyynesti, tietämättä muuta neuvoa.
— Entä lamppu?
Tyttö haki kylmillejätetystä salista lampun, jonka kupu oli rikki. Läksin kaupungille otettuani tytöltä lupauksen että hän aamulla kävisi huoneeni hyvin lämmittämässä. Huoneessani oli jo nyt niin kylmä että hengitys näkyi…
3 p. helmikuuta.
Ja minun pitäisi alottaa auskulteeraamiseni? Mutta nämät ulkonaiset olosuhteet tekevät sisällisen ihmisen siihen yhä enemmän vastenmieliseksi.
Kello 9 aamulla kävelin Normaaliin. Kuuntelin ensi tuntini tällä lukukaudella luonnontieteessä II luokalla. Puhuttiin yölepakoista ja siilistä. Koko tunnin ajan haudoin mielessäni vain sitä että jospa heittäisin koko auskulteerauksen hiiteen ja pakenisin takaisin maalle. Ei minusta tänne ole! Ei mikään täällä minua viehätä. En saata enkä tahdo tehdä mitään koulun hyväksi. Minua iljettää kaikki, varsinkin ajatus taas ruveta kuuntelemaan venäjänkielen velttoa opetusta ja sitä punapartaista puoliryssää…
4 p. helmikuuta. — Illalla oli ilma lauhtunut ja sen mukana mielenikin. Palasin asuntooni kainalossani mytty ruoka-aineita ja omenia — aijon näet esi-isäin tapaan ruveta aterioimaan omassa huoneessani; tämä muistuttaa kasarmiaikojani. Puolen tuntia kammiossani istuttuani tunnen kovaa vilua — henkäykset näkyvät ilmassa. Jospa edes vuoteessa olisi lämmin! Sepitän pienen runon kylmällä sydämmellä… ja ryömin vuoteeseen. Tämmöistä tämä on — huone on auttamattomasti kylmä; minun ei pitäisi täällä asua, voin väleen sairastua enkä saata nytkään tehdä mitään pelkkien ulkonaisten olojen takia. Aamulla heräsin kovin kummalliseen päänkipuun, jota en ennen ole kokenut: tuntui kuin ei veri pääsisi päästä vapaasti virtaamaan muihin ruumiinosiin. Seinästä ja ikkunasta käy salainen uho. Alakuloisena nousin ylös ja läksin tavalliselle asialleni: Hufvustadsbladetia ostamaan. Parissa kolmessa paikassa kävin taas huonetta urkkimassa, mutta sopivaa ei löytynyt. Ei kannattaisi vielä muuttaakkaan tuon etumaksun tähden… Harmittaa että kerkesin purkaa kaikki tavaralaatikkoni… Auskulteeraamisesta ei puhettakaan…
Viereiseen kylmään saliin on ilmautunut ihmisiä, joiden puhe selvästi kuuluu huoneeseeni. Talo ei siis enää ole autio. Mutta aikani kuluu tyhjään, koska on mahdoton mihinkään ryhtyä ja rahani hupenevat hirveää vauhtia. Eiköhän olisi viisainta jättää kaikki ja matkustaa pois — iäkseen. Ketäpä se liikuttaisi? Hiukan kummasteleisivat tuttavat — sitten unohtaisivat. Kukaan ei tiedä neuvoa. Kukaan ei oikeastaan välitä. Kaikki ovat itsekkäitä ja kukin elää omia tarkoituksiaan varten. Ymmärrän hyvin että jokainen on oman onnensa seppä. Vaikea on kuitenkin oppia ajattelemaan ettei kukaan "minusta" välitä ja että se on kaikille samantekevä, miten minun käypi ja miksi tulevaisuuteni muodostuu! Sydämmeni on raskas, eikä ole kenelle sen voisi tyhjentää. Surullisimpina hetkinä on minusta kaikki toimintakyky poissa — kaikki on mykkää ja vaikenevaa, sillä en voi edes kynään tarttua, jota jos voisi, niin se lohduttaisi. Täksi illaksi muistan olevan kuulutetun auskultanttien kokouksen. En aijo sinne mennä. En tahdo enkä kykene "kasvatusopillista" esitelmää pitämään…
6 p. helmikuuta. — Eilen, kun oli Runebergin päivä, harhailin levotoinna pitkin katuja haluamatta tavata tuttuja tai ystäviä; mieleni oli synkkä. Kävin katsomassa taas erästä asuntoa, jonne aijon muuttaa tästä kylmästä kammiosta. Kunpa sielläkään viihtyisin. Illalla olin teatterissa ja istuin partterilooshissa. Partterilla oli muutamia tuttuja ylioppilaita, ne nyökyttivät minulle päitänsä, mutta minä tuskin tunsin, keitä ne olivat. Mitähän ne minusta ajattelevat? — tietysti luulevat…? Mutta mitä syytä minulla olisi olla ylpeä? Kärsinhän juuri siitä että olen huonompi muita… Ensi rivillä istui Tantus Kvantus, josta tänäpäivänä oli parjaava pätkä Matti Meikäläisen kirjeessä. En ole maalta tultuani hänen luonaan vielä käynyt. Minulla on omat tunteeni suhteestani tähän nuoreen neroon… — Tänään oli minulla virkatunti venäjänkielessä, koska aineen opettaja oli jonnekkin matkustanut. Oli läksynä taivutettavana ryssäksi 'vanha kauppias' 'vanha koira' ja 'vanha kynä'. Oppilaat rähisivät ja vastailivat tahallansa väärin.. Lopussa minua heidän tuhma vallattomuutensa kiusasi, vaikka olin koettanut nauraa heidän mukanaan. Tämmöistäkö olisi olla tämän kirotun kielen opettajana? ajattelin ja tunsin kummallisen piston sydämmessäni. Eikö minulla ole vaikutusvaltaa noihin oppilaisiin? Eivätkö he minua vähääkään kunnioita? Eikö olemukseni heissä herätä minkäänlaista myötätuntoa? Jos ei, niin onhan kauheaa antautua pedagoogiksi. Toisen tunnin olin ylemmällä luokalla ja annoin kirjoittaa venäjää erään kappaleen mukaan, jonka aineenopettaja oli lähettänyt. Siinä oli oppilaille paljon uusia sanoja. Kirjoitin ne taululle. Yhdessä sanassa erehdyin itse. Semmoista muotoa ei koko kielessä ollut olemassakaan. Epäilin itsekkin sen antaessani. Nyt minua hävettää. Mitä aineen vakinainen opettaja tästä sanonee. En kerskailekkaan osaavani kieliopillista venäjää. Siinä olen heikompi jokaista oppilasta. Sydämmen ja tunteen kieltä vain olen oppinut venäjäksi käyttämään. Tieteellinen kieli minulle on terra incognita.
7 p. helmik. — "Pedagoogin pitäisi olla iso ja ryhdikäs mies", virkkoi minulle tänään palatessamme koululta eräs nuori kandidaatti, joka on samassa kadotuksessa kanssani. Hänellä näet on 9 tuntia viikossa sijaistunteja realilyseossa, mutta oppilaat eivät kuulu häntä tarpeeksi respekteeraavan; tämän syyksi arveli hän vain sitä että on pienikasvuinen ja hinteläruumiinen mies. Ison miehen sitävastoin ei tarvitse muuta kuin vähän kämmentään käännähyttää ja hiukan kulmiaan rypistää, niin häntä jo ääneti kunnioitetaan. Mutta hintelä ja pieni opettaja, vaikka kuinka pihertää ja puhkaa että "siivolla pojat", niin se ei moneksi sekunniksi tepsi.
* * * * *
Mikä on kutsumukseni? Mikä on elämän-urani? Minä kuljen siellä normaalilyseossa puolikuolleena, uneksivana olentona, harvoin kuuntelen mitä tunnilla puhutaan, istun itseeni vaipuneena miettien ja haudoskellen sielussani sitä mitä aina olen miettinyt: "Mikä on tarkoitukseni? mihin kelpaan? mitä pitää minun tekemän että tekisin sitä mikä minun yksilöllisyydelleni on elämän arvoista? Enkö tee väärin että täällä istun ja tylsänä tuhlaan aikaa? Jokainen tunti tappaa minua — mitä minua liikuttaa mitä opettaja sanoo ja selittää tai mitä oppilaat vastaavat? mitä minua liikuttavat opinnot, koulu ja tietosivistys? niissä ei minulle itsellenikään koskaan ole ollut elämää. Muistan että itse koulupenkillä olin kuin masina, joka säännöllisesti käy ja tekee mitä tarvitaan. Olin ahkera oppilas, joka kotona luki läksynsä ja koulussa piti kunnianaan ne osata. Ja niin vuodet vierivät ja minut päästettiin aina ilman ehtoja luokalta luokalle, mutta viisautta eivät minussa opettajat osanneet kehittää — eivät ne aavistaneet (tai eivät tahtoneet sitä tietää) että edistymiseni ja vastaukseni olivat papukaijan oppia, jolle sisäinen olemukseni oli kokonaan vieras. En oppinut siellä itsenäisesti ajattelemaan, en saanut siellä mitään mikä sieluani olisi innostanut; ei mitään hyvää itua, joka olisi versonut ja kasvanut, minulla ole koulustani. Koulu iski ensimmäisen parantumattoman haavan minuun, yliopisto ja kandidaattitutkinnon lukeminen iski minuun lähes kuolettavan iskun — oli tehdä minut hulluksi turhuudellaan, ja tämä pedagoogiksi-aikominen aineellisen hädän tähden — se minut maahan masentaa! Ikäänkuin läähättäen ja verissä-silmin makaan minä seljälläni katsellen kohti sinitaivasta ja huutaen kärsivän sieluni pohjasta: 'Lapsuuteni Jumala! elä ole julma minua kohtaan, vapauta minut kerrankin pitkän orjuuden kahleista ja anna minun elää ja virkistyä puhtaan luontosi helmassa, sillä minä näännyn ja lakastun ja elämäni menee tyhjään täällä, jossa tyhjyys vallitsee! Taivas, sinipuhtoinen taivas, sääli minua, sillä olen luonnon lapsi, joka haluan elää korkeita tarkoituksia varten'…!"
Ei taivas minua kuule, ei lapsuuteni Jumala minulle enää kuiskaile… Kuka siis minua neuvoo? Kuka antaa minulle merkin, mitä minun on tekeminen etten turhaan eläisi? Kuulen äänen, vienon äänen syvältä sisästäni kuiskaavan: "Olet syntynyt herkkien tunteiden lapseksi, tulkitse ne tunteesi synnyinmaasi hyväksi — siinä sinun elämäntehtäväsi! Elä katso aineellisia etuja, elä pyri virkoihin, jos et niihin voi omistautua, jää mieluummin köyhäksi kitujaksi, mutta pelastetulla sielulla — ennenkuin aineellisesti hyvinvoivaksi, mutta tyhjentyneellä ja rikkilyödyllä sydämmellä. Tee nopea päätös ja heitä tämä helvetillinen laitos — palaa maaseuduille, sinne, missä Jumalan kirkas päivä vapaasti tuntureille paistaa ja jossa korkea havumetsä ympärilläsi humisten syvää suomalaista virttänsä veisaa. Sillä siellä on elämä, missä on luonto ja terveys!"…
Tätä kirjoittaessani kello 1/2 10 illalla kuulen yhtäkkiä kolkutusta oveltani ja kun olen vastannut "astukaa sisään!" pistää sieltä ovesta naisen pää, joka peljästyneenä kysyy ruotsinkielellä:
— Onko herra nähnyt tai kuullut kenenkään tänään menevän sisään saliin?
Se on sama lasipuotineiti, josta ennen olen maininnut. Hän on palannut tavallisuuden mukaan kotiin päiväntyöstä ja pyrkinyt kamariinsa, joka on salin takana. Hämmästyksekseen tapaa hän siellä salin oven lukittuna, siitä ei pääse; se on lukittu sisäänpäin, avain näkyy, kun avaimenreijästä katsoo. Kuinka on se mahdollista? Kuka on oven lukinnut? Kuka on siitä mennyt sisään?…
Hänellä on vastapäätä koridooria asuva emäntä mukanaan, hänen on täytynyt turvautua lähimpiin outoihin ihmisiin. Minäkin menen sitä kummaa katsomaan; siinä seisomme kaikin lukitun oven edessä puolikylmässä etehisessä, neiti valaisee kynttilällä avaimen reikää — totisesti on asia kuten hän on kertonut. Minäkin rynkytän ovea, kolkutan — ei vastausta. Neiti on peljästyksissään. — En kai voi jäädä tähän kylmään porstuaan yöksi, sanoo hän. — Minun täytyy tulla teidän luoksenne, — sanoo hän vieraan emännän puoleen kääntyen. Ja niin he poistuvat, neiti minua kiitellen siitä että näytin puolestani myös olevan huvitettu asiasta.
— Tässä talossa on muutenkin vähän kummalliset olot, lienen sanonut siinä ovea renkuttaessa.
— Niin on: ei palvelijaa, ei emäntää, neiti Olander makaa sairashuoneella.
— Olen aikonut muuttaa pois — huoneeni on kylmä…
— Huolimattomia ovat minunkin huoneeni suhteen — valitti neiti…
Eipä tiedä, mitä tässä talossa on tekeillä. Neiti Olander kuuluu olleen ennen W:ssa, "pahamaineinen" nainen. Sen olen sattumalta kuullut varmalta taholta. Nyt hän ei kuulenma enää semmoinen ole. — Parasta panna ovensa yöksi lukkoon sisääpäin. Entäpä saliin, jossa ne päättömät naiset kummittelevat, todella olisi joku murtautunut ja sieltä yöllä hiipisi huoneeseeni?… Koko lokaali niin autio. — —
7 p. helmik. — Opettaja koulussa: Mitkä ovat moodit?
Oppilas: Aktiivi ja passiivi.
Opettaja: Moodit! Etkö sinä tiedä mitä moodit ovat?…
Kysyy toiselta, joka ne luettelee: indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi.
Opettaja (närkästyneenä oppilaalle, joka erehtyi): Siin' on mies, joka ei tiedä mitä moodit ovat! Sehän kuuluu jo yleiseen sivistykseen! Sitä ihmistä pidetään vähän sivistymättömänä, joka ei tiedä mitä moodit ovat. Muista nyt se!…
(Sic!)
11 p. helmikuuta. — Lauvantai- iltapäivä. Lauhkea, pehmoinen talvisää. 25 tuntia olen nyt istunut "kuritushuoneella" — neljäs osa noista 100:sta tunnista, jotka vaaditaan siis kuitattu.
Se on suurimmaksi osaksi idiotiseeraamista tuo opetuksen kuunteleminen. Varsinkin tunnit puolelta päivin. Silloin uuvuttaa. Tekisi mieli panna pitkäkseen penkille, jolla istuu. Kieliopetuksen kuunteleminen on mitä kuivinta olla voi. Ijänkaikkista päätteiden, sijojen, sukujen, verbien ja adverbien jankkaamista ja tankkaamista… Mitenkä kuuluu nominatiivi? Mitenkä on monikko tästä sanasta? Mitä sukua on tämä sana tässä kielessä? Miksikä se on neutria? Mikä on nyt neutrin pääte yksikön nominatiivissa?…
Tämä kaikki se nyt kuuluu "yleiseen sivistykseen"! Tätä tämmöistä jauhetaan oppilaiden aivojen avulla vähintään 8 vuotta koulupenkillä. Täytyyhän tuntea kielioppia, jos mieli oppia kieltä oikein! Niin sanotaan. Ja sen, jolle kieliopin lukeminen on tympeää ja ikävänitkettävää, senkin täytyy, ei auta. "Kun on kerran koulussa, niin täytyy!"
* * * * *
Minulle on kielioppi kuin kuluttava tuli; Koulupoikana muistan sitä lukeneeni niinkuin muutkin, latinankieliopin muistan osanneeni monin paikoin ulkoa. Sitten tulin yliopistoon. Sain uudelleen lukea suomen- ja venäjän kielioppeja, vieläpä latinankin. Nyt kaikki tuo tuntui minusta sanomattoman tympeältä. Mutta niitä vaadittiin; täytyihän suorittaa tutkintoja; täytyi lukea kielioppejakin. Ja minä luin. Luin päiväkausia, ei, luin viikkoja, jopa kuukausia kielioppeja — ja tulin aivan tylsäksi. Kauhistuneena huomasin itsekkin että minun oli mahdoton lukea kielioppia; ymmärsin tuskin yksinkertaisinta sääntöäkään enää. Minun täytyi pinnistämällä pinnistää järkeni kiintymään kielioppiin, mutta se, minkä yhtenä päivänä olin saanut muistiini, se hälveni jo seuraavana. Itku kurkussa luin kielioppeja. Mutta turhaan. Minun oli mahdotonta omistautua viideksikään minuutiksi kieliopille — sen jälkeen kun olin saanut vapauden lyyryn. Tutkinnoissani en tiennyt kieliopista mitään, minulle naurettiin ja minua kummasteltiin. "Tämähän kuuluu jo kouluasioihin!" sanoivat professorit. Oletteko ensinkään repeteerannut kielioppia? — Olen, vastasin minä aina varmasti. — Mutta ei se siltä näytä! Tuskinhan tiedätte mikä lauseessa on subjekti ja mikä predikaatti!
Ja minulle annettiin reppuja kieliopeissa. Mutta reput eivät auttaneet. Minulle naurettiin ja minua haukuttiin. Minua väitettiin valehtelijaksi etten muka ollut lukenut… Oh, minä kärsin sisässäni kovat tuskat. Jos ei minulla siihenaikaan olisi ollut jotakin ystävää, joka minut ymmärsi ja minua auttoi, niin olisin lausunut ikuiset hyvästit yliopistolle, joka minun Helsinki-elämässäni on ollut helvetti — sillä muuta helvettiä ei minulla pääkaupungissa koskaan vielä ole ollut — tähän asti. — - —
14 p:nä helmikuuta. — Laskiaistiistai. Kirkas päivä paistaa. Kouluilla on lupa. Erityisiä ylioppilasyhdistyksiä juhlailee "naisten kera" Alppilassa. Sadottain vaeltaa hiihtäjiä kaupungin satamaan ja Eläintarhan metsiin.
Minulla ei ole mitään ohjelmaa. Tunne sanoo että minunkin tänään pitää jonnekkin mennä — tehdä retki jonnekkin ja jonkun kanssa, "pitää hauskaa" luonnon helmassa tai iloisessa seurassa, saada siten mieluinen muistelma tulevaisuudelle — tästäkin päivästä…
Astelen aamiaiseltani pitkin esplanaadia. Jaa, tänään ei täällä kulje mitään karnevaaliakaan, mieliala maassa ei sitä salli, onhan näet nuot ylimääräiset herrainpäivät, jotka viettävät haudanhiljaista, joskohta merkityksellistä elämäänsä. Ei karnevaalia, ei mitään julkista, remuavaa leikkiä. Niin, vaan nyt on kuitenkin laskiainen — ja johonkin mennä pitäisi. Kouluajat muistuvat mieleeni. Siellä Peräpohjolassa aina laskiaisaamuna poikaparvessa hiihdettiin jokivartta ylöspäin — johonkin Junttilaan tai Runttilaan, ja laskettiin mäkeä jyrkistä törmistä. Ja päivällisiksi tultiin takaisin kaupunkiin, mutta iltapäivä laskettiin kelkkamäessä "tipojen" kanssa. Silloin oli elämän virkeyttä! Kasarmiajoilta muistan myös laskiaisvieton. Punssipullot taskuissa silloin marssittiin Punttilaan Eineettömään vatsaan hulautettiin viekas neste. Päähän se kihahti, ja ensi kerran elämässäni lienen silloin ollut humalassa. Muistan että se oli sanomattoman lystiä sekä itselleni että varsinkin muille tovereille. Lienen ollut vilkas silloin, puhellut paljon, laulanut, pysäytellyt outoja sotamiehiä kaduilla ja selitellyt heille jotain — ja hekin riemastuivat ja nauroivat. Se oli kaikki niin lapsellisen puhdasta! Ja lyseolaisten mäessä lienen kulkenut toverien kanssa käsikynkässä — ja taas laulanut. Taisin olla hyvin rohkealla tuulella. Mutta mitään tuhmuutta en tehnyt, ei ollut halukaan pahaan, hyvään vain. Iltapimeässä muistan hiipineeni illalliselle johonkin tuttuun taloon, joidenkin tätikultien luo, jotka eivät mitään huomanneet. Muistelenpa että pienet sisareni olivat ihmeissään ja iloissaan että minäkin sinä iltana olin niin iloinen, niin puhelias ja avosydämminen… Voi menneitä aikoja! Muistoina ne nyt vain silmieni edessä häämöittävät…
Olen kävellessäni saapunut ylioppilastalolle. Sinnehän askeleet tavallisesti johtavat, kun ei ole varmaa päämaalia, mihin mennä. Siellä selaillaan sanomalehtiä ja katsotaan aina jonkunlaisella tuhmalla uteliaisuudella, olisiko mahdollisesti kirjettä kirjetaululla. Kirjettä tietenkään ei ole; kaikki kirjeet saapuvat omalla osoitteella. Suomettaressa yhä näkyy Kyösti Kamalan raivohulluja selityksiä ja vastauksia Tantus Kvantukselle. Nekin jo väsyttävät. Uskaltaisiko telefooniin? — 75 03 — Soitettu! Kiitos! Onko se tohtori Tavi? — On. Terve mieheen, se on — ahaa, terve, terve… — Kuule, onko teillä mitään ohjelmaa täksi päiväksi siellä, sinulla ja rouvallasi? Ettekö lähde Alppilaan? — Ei nyt sovi… ei meillä ole mitään ohjelmaa… minä olen kylmettynyt… en voi mihinkään lähteä…
Siinä nyt oli. Kyllähän he kohteliaasti aina käskevät talossa käymään, mutta koskaan eivät tarkoita että juuri sillä hetkellä sopisi!
Voisihan tosin telefonoida toiseenkin paikkaan, mutta kun ensimmäinen yritys menee myttyyn, niin se jo mielen masentaa. Kuitenkin riennän läheisen naapurini, maisteri Hento Ivalan luo. Mutta hän ei ole kotona. On tietysti luikkinut juhliin savokaksariensa kanssa?… Luovun vähitellen kaikesta ohjelmasta. Sydäntä karvastelee, mieliala käy kärsiväksi ja alakuloiseksi. Tunnen taas olevani hyljätty. Ei ole minulla toveria. Entiset toveruudet ovat aikoja rauenneet. Entisiä luokkakumppaneita on pari- kolme kaupungissa — en tiedä yhdenkään asuntoa. Ja jos tietäisinkin, tokkopa menisin. Heillä on eri mailma kuin minulla. En heidän parissaan viihdy. Ainainen uneksija! Joka aina haaveilee nuorista, kauneista, reippaista tytöistä — sellaisten kanssa tämä päivä muka viettää pitäisi…
Laskiaistiistai? Istuskelen autiossa asunnossani miltei koko päivän. Järjestelen tavaroitani ja kuljetutan ne ajurilla uuteen asuntoon, jonne huomenna aijon muuttaa. Siis kolmanteen kortteeriin. Viihtyneekö sielläkään? Minun täytyy tästä elostua, muuten kuolen suruun. Nuori elämä, kuinka tyhjä sinä useimpina hetkinäsi olet! Kenellä muulla minun iälläni ja minun asemassani lienee niin vaikeaa elää ja olla… Huomenna taas kello 8:lta koetan keretä koululle. Täytyy uutterasti kerätä tunteja, jotta ajoissa pääsisi helpommalle…
15 p. helmikuuta. Kasarminkatu… vastapäätä Kaartin kasarmia. Nyt olen uudessa asunnossani. — Aamulla noustessani entisessä majapaikassani, tunsin pääni omituisen raskaaksi. Kuitenkin pukeuduin kiireesti ja riensin koululle. Ulkona vallitsi sankka, kostea sumu. Päätäni kolotti kovasti. Tulin auskultanttien huoneeseen, rukoukset oli juuri pidetty tunnit olivat alkamaisillaan. Vaivuin kuni ukkosen lyömänä tuolille — onneksi ei huoneessa sattunut olemaan muita. Ei! minun oli mahdoton tässä tilassa jäädä opetusta kuuntelemaan. Riensin siis ulos. "Tulen tunnin päästä takaisin", arvelin. Kävelin ympäri kaupunkia sumussa. Mitä ihmettä, päänkipu yhä vaan lisääntyi. Tunsin heikkeneväni ja vaikka kuljin hiljaa eteenpäin, tunsin hengästystä. Hornako päähäni on iskenyt? Kirottu huoneeni, kirottu kammioni! Tietysti kaikki oli sen syy. Illalla olin terveenä paneutunut levolle ja yön olin nukkunut jotenkin hyvin. Että tämä nyt piti sattuakkin juuri viime aamuna! Kuljin torin sivu, josta aina ennen olin ostanut omenia. Tällä hetkellä inhosin kaikkea suuhunpantavaa. Palasin asuntooni, heittäysin seljälleni vuoteelle. Kaikki turhaa. Päänpakotus yhä kasvoi. Kello oli jo yli 9. Siis toinenkin tunti mennyttä kalua. Olenhan kipeä, en voi mennä kouluun… koko päivänä. Tuntui kuin vasaralla taottaisiin pääni sisässä, korvissa kumea humina. Varmaan on veri sulkeutunut päähän eikä pääse alaspäin tavallisia laskimoitaan (kun sitä pitää olla niin tuhma tuossa terveysopissakin). Koetin hieroa päätä ja niskaa, ohimoita ja otsaa. Lyijynraskas on pää. Tunnen sellaisia tuskia että tekisi mieleni huutaa. Joko kuolemani hetki lienee tullut? Kurjaa, jos täytyy näin epämiellyttäviin tuskiin kuolla. Nousen varovasti ylös, päätä viepi ja viipottaa. Katson kuvastimeen. Silmissäni omituinen kiiluvaisuus, otsa kiiltäväntumma… Rupean tukkimaan viimeisiä tavaroitani kapsäkkiin. Sitä tehdessä rupeaa ylönannattamaan, täytyy taas viskautua vuoteeseen. Siten makaan monta tuntia niin heikkona että tuskin omaa hengitystä kuulen. Värisen vilusta. Olen sairas ja työhön kykenemätön. Kuinka on mahdollista että näin äkkiä olen heikontunut? Eilen vielä riemastutti puristella omia nyrkkejään…
Astelen taas kaupungille. Päätä porottaa yhtenään. Ostan yliopiston apteekista pari kiniinikapsellia ja nielaisen toisen ylioppilastalolla. Kunhan eivät liene erehdyksissä antaneet kuolettavaa myrkkyä, arvelen, ja rupean odottamaan vaikutusta. Jos se on myrkkyä, niin kuolen — keikahdan tähän lukusalin lattialle? Siitä tulee harvinainen tapaturma. Huomenaamuna siitä jo lehdet kertovat. Ja minusta kirjoitetaan lyhyt nekroloogi. — Suomalaiset lehdet mainitsevat suopeudella — tunnen sen vaistomaisesti. Minua mainitaan kuolinilmoituksessa "nuorena runoilijana"… tulen kuolemani kautta enemmän huomatuksi kuin elämäni… Kuluu puoli tuntia; jos se olisi ollut myrkkyä, niin se jo olisi tapahtunut. En siis tarvitsekkaan kuolla. Päinvastoin tunnen itseni paremminvoivaksi. Lähden ulos. Sumut kaupungilla alkavat haihtua. Lauha leppoinen ilma. Päänpakotus laimenee. En ole pannut ruuan palaakaan suuhuni koko päivänä. Syön siis vankan aterian, vaikka varovaisesti — ja lähden kapsäkkeineni, kanteleineni ajamaan uuteen asuntoon.
Iltapäivällä on auskultanttien kokous. Olin siellä, mutta väsyin. Minun oli mahdoton tajuta, mistä siellä puhuttiin. Se tuntui kaikki mitä kuivakiskoisimmalta ja turhanpäiväiseltä filosofialta, sellaiselta, josta ei ole hyötyä elämässä elävälle opettajalle. Läksin sieltä ennen muita…
* * * * *
Uudessa asunnossani on minulla tilava huone kaksine akkunoineen. Mutta lamppu on huono — se on kuin saunatuiju maalla ja valaisee heikosti, väliin se savuaa. Olen puhunut uuden lampun saamisesta emännälle, mutta ei hän vielä ole mitään luvannut. Huoneeni minua miellyttää ainakin yhdessä suhteessa: tässä on fortuska — siitä saa yöksi raitista ilmaa. Alan olla jo entiselläni. Jumalankiitos! Surkeaa on olla sairas. Armahtakoon taivaan enkeli niitä, joilla aina on kipuja!…
16 päivä helmikuuta. — Nukuin hyvin ja heräsin jo kello 7. Päivälehti tuotiin. Virkeänä ja tuntematta jälkiäkään päänkivusta astelin koululle. Istuin siellä 5 tuntia. Minulle ilmoitti venäjänkielen opettaja että jos tahdon ja haluan, niin saan heti vikariaatin entiseltä venäjänkielen opettajaltani samassa kaupungissa, jossa 6 1/2 vuotta sitten vielä istuin koulupenkillä. Hän maksaa verrattain hyvin: noin 300 markkaa kuukaudelta, työtä on 26 tuntia viikossa, luokat pienet…
Vai niin, ajattelin, — nyt se siis opettajaurani alkaisi, jos sen antaisi alkaa. Houkutus on suuri — rahaa tarvitsee. Ja minä kuvailen jo itseäni siellä entisten opettajaini joukossa: nuorena maisterismiehenä ja "nimen" saavuttaneena nuorena kynäilijänä. Onhan se jotain! Rehtori tietenkin kohtelee isällisellä ystävyydellä, luulee minua hyvilläkin tiedoilla varustetuksi ja pitää minua sitäpaitsi totuuden puolesta taistelevana miehenä — olen näet sattumalta kuullut että hän eräälle henkilölle runojeni suhteen kuuluu lausuneen että: "hjaah, se poika oli koulunpenkillä peräti umpimielinen ja hiljainen, mutta jo silloin havaitsin että pojalla on — hyvä sydän!" Minua hävettää… Ja "Ropsa" maisteri, se rähisevä matematiikan opettaja katsoo minut tietysti jo vertaisekseen, lyöpi hartioille ja muikeasti vääntäen suutansa ja siristäen poliisisilmiään tokaisee: "kä, kä, kä… kuules sinä veliveikkonen, mennääns pikku-ryypylle Susiköökiin!" ja kaikki "entiset välit" kuitataan virkatoveruuden yhdenvertaisuudella. Ja sitten minut tietysti viedään entisten opettajain perheisiinkin, minulle tarjotaan illallinen, minut istutetaan rouvan ja herra opettajan väliin ja ystävällisesti hymyillen lausuu rouva että: "maisteri tekisi niin hyvin ja ottaisi lisää… eikö maisteri halua silakkaa… maisteri on varmaan siellä Helsingissä tottunut toisenlaiseen?" Maisteri, maisteri, joka paikassa vain maisteri! Ja se lausutaan ja kuiskitaan niin ihmeen koreasti että oikein sydäntä vihlaisee. Ja sitten: jos ei joku jossakin seurassa satu tietämään, mikä ilmiö se nuori sijaisopettaja on, niin ne, nuot pedagoogien rouvat ja muut supattavat seljän takana niin ihmeen ihanasti: "no etkös tiedä, sehän on nuori maisteri… hän, joka on kirjoittanut… ja hänhän on minun mieheni entisiä oppilaita"… "Ahaa! kuuluu toisen kuiskaus, vai hän se on: esitä minut hänelle!" Ja minut tietysti esitetään kaikille kaupungin naisille…
Voisin jatkaa tätä ihanaa kuvaa hyvinkin laajasti. Kaikki seikat huomioon ottaen on se todellakin sangen houkutteleva ja nuoren maisterismiehen itserakkautta kutkuttava. Tiketti rautatien päähän, hyvä kuraassi — ja tästä ainaisesta surkeilijasta tulisi äkkipäätä kunnianarvoisa v.t. kolleega valtionlyseossa. Tietämättömyys peitettäisiin mahtavalla rykimisellä — oppimattomuuden korvaisi nenäkakkulain oppinut kiilto… Päiväkirjani vaatii nyt kuitenkin ilmoittamaan että minä tähän edulliseen tarjoukseen, heti sen kuultuani, vastasin jyrkästi kieltämällä. En! tuli suorastaan tunteesta ja se tunne toivoakseni puhui totta, napiskoonpa järki kuin sitä vastaan.
* * * * *
Samana päivänä, illan tullen.
Tulen kaupungilta, jossa parin-kolmen toverini kanssa olen kauvan kuljeskellut ja istuskellut ylioppilastalolla. Yhteisenä puheenaiheena oli se kamala manifesti, jonka tänään kerrotaan saapuneen Pietarista. Että nyt ei enää muka ole Suomen Suuriruhtinaanmaata, että kansamme kaikki itsehallinto nyt on katkaistu, että tästälähtien valtijaamme itsevaltias käsi mielinmäärin ohjaa olemustamme…? Senaattirakennuksessa sanottiin paraikaa palavan tulien: Siellä senaattorit pohtivat tullutta Julistusta… lauvantaina se vasta kuulenma sanomalehdissä kerrotaan.
En tajua paljon poliittisia asioita. En nähtävästi ymmärrä näiden tosien huhujen kauheaa merkitystä, josta muut puhuvat.
Minusta tuntuu vain että kaikki käy hyvin. Ei meitä suomalaisia sudet syö. Yhtä sitkaasti kuin vähitellen olemme tulleet sivistyneeksi kansakunnaksi, yhtä sitkaasti ja paljon sitkaammastikin meidät muutetaan muukalaisiksi — niin, muutos on kerrassaan mahdoton! Tuntoni se näin sanoo.
Vai lieneekö tuntoni tällä kertaa väärä? Onko Suomen kansa poljettava sortajain jalkain alle? Mitä on historiallinen laki? Kuka johtaa kansojen kohtalot? Riippuuko tuhansien ja miljoonien onni tai onnettomuus yhdestä ainoasta henkilöstä, joka on sielultaan ja ruumiiltaan sairas (kuten huhutaan), vai onko Jumala, tuo tuntematon voimien voima, kaiken takana? Ja kaikki mitä tapahtuu, tapahtuuko vain Hänen tahdostansa? Onko Piru helvetistä laskettu irti Suomen kohtaloa kourailemaan kuni mitäkin saviruukkua, joka kolauksen saatuaan hajoo pirstaleiksi?…
Yö on hiljainen talviyö, ei kuulu tuulen tohinaa, sää on suopea ja lauha. Eikö ukkonen luonnossakin jyriseisi ja salamat sinkoileisi, jos Suomen kohtalo todella nyt tärisee? Eikö tulisi maanjäristys ja aukeaisi ammottava repeämä, jonka kuiluun kaikki vääryys ja ilkeys upotettaisiin? Tuntoni sanoo: "ollos huoleti, viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
17 päivä helmikuuta. — Aamulla kun tulin normaalikoululle, tapasin auskultantteja yhdessä ryhmässä erään tohtorin ympärillä. Ylikerroksessa pidettiin paraikaa aamurukouksia. Tohtori nähtävästi oli puhunut siitä. Keskustelu kävi puoleksi kuiskaavalla äänellä, kaikkien kasvoilla ilmaantui totisuutta ja jännitystä. Se on totta, sanottiin niille, jotka vielä eivät asiasta tienneet. Koko päivän vallitsi koululla erityinen "stimmung" — kokoonnuttiin ryhmiin. Aamulla en ollut saanut Päivälehteä. Siis painoeste! Ja koululle tultua kuulin että U. Suomettarella myös oli painoeste. Sananvapaus siis kielletty. Puhuttiin kahden suurimman lehden lakkauttamisesta… — Iltapäivällä vasta ilmestyi Päivälehti — johtava kirjoitus oli kokonaisuudessaan poispyyhkäisty. — Felix Faure kuollut eilen illalla kello 10. Mielenosoituksia ja kapinoita siellä täällä mailmalla. Ajat levottomat. Suomen kadettikoulusta ehdotettu spesiaaliluokat pois — kaikki venäläiseen henkeen. Päivälliseltä tullessa näin senaattori Yrjö-Koskisen "Suomitiellä" erään toisen kanssa. Säälien katselin ukkoa. Minusta hän tänään näytti raihnaiselta ja askeleet näyttivät horjahtelevan. Miksi? Miksi? —
Emäntäni kertoi minulle tänään unen, jonka sanoi nähneensä kolme vuotta takaperin. Oli nähnyt koko mailman — läpikuultavana. Yksi paikka vain oli läpikuultamaton. Se oli senaattori Mechelinin asunto, unessa ikäänkuin palatsi. Maanalaiset telefoonit kulkivat palatsiin. Balkongilla oli senaattori kiireesti kävellyt edestakaisin. Sitten oli tullut räätäli ja tuonut senaattorille — mustat vaatteet. "Nyt minä tiedän", selitti emäntäni totisella naamalla, "että uneni on toteutunut; senaattorilla on nyt surupuku. Mutta hänen palatsinsa yksin seisoo läpikuultamattomana." Häneen sanoi emäntäni luottavansa "Siinä se on mies!" — Ennenkin emäntä oli nähnyt valtiollisia unia, jotka olivat käyneet toteen. Ennen Aleksanteri II:en murhaa oli hän nähnyt unessa kaksi lasikruunua kulkevan taivaalla. Ne pysähtyivät Venäjän kohdalle, Pietarin päälle, muuttuivat auringoiksi, vaan sitten niistä yhtäkkiä rupesi tippumaan punaista verta. Ja kohta senjälkeen ammuttiin Suuriruhtinaamme…
Tänä iltana menen Ibsenin "Brandia" katsomaan Suomalaiseen teatteriin taiteilijatar X:n kanssa, joka oli pyytänyt hankkimaan itselleen piletin.
18 p. helmikuuta. Pohjalaisten suuri arpajaisjuhla. Tulin kotiin 1/2 2 yöllä. Mieliala sielläkin oli isänmaallinen. Voitin erään nuoren neitosen onnella yhden yhtä hohtavan voiton kuin ovat hänen timanttisilmänsä…