KIRJEITÄ YLI RAJAN.
Lennätän heti jälkeenne ensi tervehdykseni syntymämaahanne, rakas Solmu Sortimo, ja toivon että se Teille olisi tervetullut. Mitä Te silloin mietitte kun juna Teidät kiidätti pois "satakielten kaupungista"? Oi, minulle se oli kauhea hetki, kun vaunun ovi sulkeutui ja juna läksi liikkeelle: — silmissäni pimeni kaikki ja minun oli pakko tarttua kiinni lyhtypylväästä, jotta en maahan kaatuisi; sitten näin läpi sumun viime vilahduksen Teistä vaununikkunassa, me viuhdoimme nenäliinojamme, mutta sitten täytyi lähteä pois pitkin samaa tietä… ja silloin annoin vapaan vallan kyynelilleni ja sydän tuntui niin tyhjältä. Te sen olitte mukananne vienyt! Ah kuinka raskasta on eroaminen, totta Te sanoitte että jos olisimme hyvästelleet toisemme kuten pitää, niin olisi ollut helpompi — antakaa minulle anteeksi, sillä minun syyni se oli, en tiedä mikä minua vaivasi… Saattamaan lähtiessä olin päättänyt niin ja niin menetellä, mutta kun Te siinä seisoitte ikäänkuin kivettynyt sanaakaan sanomatta, niin en minäkään… Ja viime kohtauksessa ryytimaassa, kun oli vastattava kysymykseenne, emmekö mene kihloihin, tulin vastanneeksi vain "en tiedä". Oi miksi minä tätä kirjoitankin? Sanokaa minulle vilpittömästi, onko tämä kirjevaihto Teitä häiritsevä — kirjoittakaa heti suoraan ja silloin sen katkaisemme. Puristan lujasti kättänne, rakas Solmu Sortimo, ja toivotan sydämmestäni onnea.
Nirvana.
* * * * *
On jo kymmenen päivää siitä kun läksitte, ainoastaan kymmenen päivää ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi hirveän kauvan, niin vitkaan ovat vuorokaudet kuluneet; päivät työn ääressä ovat vielä soluneet siedettävästi, mutta taas eilen, sunnuntaina, jolloin olin niin tottunut Teidät näkemään ja menemään kävelyyn yhdessä… oo noita iltoja, luulin että tulen mielenvikaan. En jaksanut itseäni hillitä, vaan kirjoitin Teille muutamia sanoja, sanokaa milloin saitte sen kirjeen? Myös palautin takaisin erään nimellenne saapuneen postilähetyksen, mutta tiistaina itse sain Teiltä kirjeen Pietarista. Armas, kallis Solmu Sortimo, kuinka Te kärsitte ja kuinka Te olette hyvä sääliessänne minua, että minäkin kärsin, mutta minusta näyttää kuin sen päinvastoin pitäisi Teitä lohduttaa.
Miksi meidän täytyi erota? oi kuinka olisin halunnut olla kanssanne Pietarissa, oi kuinka olisin tahtonut huudahtaa: ottakaa minut, elkää jättäkö — en jaksa enää salata tunteitani… olkaamme edes yksi päivä yhdessä! Kuinka tuhmia lapsia me olimmekaan, mitä varten ja ketä varten me kannoimme naamareita — säälien toinen-toistamme? mutta kuinka se minulle toisinaan maksoikaan epäinhimillisiä ponnistuksia ja mikä minut kulloinkin lieneekään pysähdyttänyt — pelkäsin kai että ero tuntuisi vielä raskaammalta. En minä Teitä mistään syytä, minulle Te olette kaikista kunnioitettavin, suloisin, kallein ihmisolento, ja yksi vain minua lohduttaa, se että me vielä näemme toisemme ja siihen minä lujasti uskon — yhdistäähän Jumala aina rakastavat sydämmet! ja vaikka nyt onkin vaikeata edeltäpäin tietää, niin minä kuitenkin uskon ja lohduttakoon Teitä se että minä koetan toimia siihen suuntaan.
Teidän poislähtönne jälkeen on meillä ollut paljon työtä ja kentiesi se on auttanut kestämään ensi eron kaiken katkeruuden. Mutta viime perjantaina saavutti minut sellainen sieluntuska ja niin oli raskasta etten voinut ymmärtää, mitä ympärilläni kysyttiin, en kenenkään kanssa puhellut ja hapuilin nurkasta nurkkaan kuin veteen viskattu — siten sain eletyksi sunnuntaihin asti, ja aioin Teille kirjoittaa — silloin sain Teiltä avonaisen kortin, jossa Te lupaatte kunnollisemmin kirjoittaa heti kun olette saanut asunnon ja järjestänyt olonne. Odotin maanantain, tiistain — ei vieläkään kuulunut, jolloin huomasin että Te ensin odotatte minulta. "Hän on kipeä, hänelle on sattunut ikävyyksiä jonkun ilkeän naisen tautta." Enhän tiedä mitään, millä mielellä Te palasitte isänmaahanne, ja postikortistanne on mahdoton sitä päättää; kaikki tämä tekee mieleni rauhattomaksi ja sentähden en vielä vastaa mitään kosimiseenne…
Rakas Solmu Sortimo, en ole muistanut pyytää Teitä tekemään minulle sitä mielihyvää että unohtaisitte kaiken vastenmielisyytenne jotakin meidän perheen jäsentä kohtaan; tietäkää että jokainen ihminen miellyttää yhtä — toista ei; jos sitä siis ei voi korjata, niin ainakin voipi unhottaa, mutta tuomitakseen toisen puutteita, täytyy ensin olla varma perustus, vaan missäpä on täydellisyyttä? Jokainen ihminenhän on luotu Jumalan kuvaksi, ja pelkän pahan etsiminen ihmisessä merkitsee veron vaatimista Jumalalta, niin ainakin minä sen ymmärrän.
Hyvästi nyt, en voi enempää kirjoittaa… tietäkää että kaikki sunnuntait tulevat pyhitetyiksi Teille, niinä päivinä minä olen Teille kirjoitteleva, niinä päivinä olen lukeva teidän entisiä kirjeitänne ja haaveksiva tulevaisuudesta, kauniista ja onnellisesta tulevaisuudesta. Jos minun rukoukseni kantavat Jumalaan asti, niin Te, minun oma Solmu Sortimoni, tulette onnelliseksi ja kaikki teidän toiveenne täyttyvät — ja sitä samaa minäkin sielustani toivon.
Teidän Nirvananne.
P.S. Kaikki omaiseni lähettävät Teille terveisensä eikä heillä ole mitään vastaan: ottaa Teidät pojaksi ja veljeksi meidän perheeseemme.
* * * * *
Satakielten kaupungista 18 p. lokak. 18..
Suuresti-kunnioitettava, rakas ystävä Solmu Sortimo! Kuinka iloinen olenkaan että olette ruvennut saamaan hermolääkärin hoitoa, Jumala suokoon menestystä — kuinka minä kunnioitan tuota ihmistä! Kuvauksestanne päättäen ei hän ainoastaan tee Teitä ruumiillisesti terveeksi, vaan myös henkisesti Teitä parantaa, ja se on pääasia. Oi, minä uskon täydellisesti sellaisen parannuksen apuun, suokoon Jumala, sanon vieläkin.
Olin hyvin, hyvin iloinen kirjeestänne, juhlapäivä on minulle se päivä, jolloin saan Teiltä kirjeen, tuollaisen pienellä käsialalla kirjoitetun. Niin tosiaan, minulla oli aije matkustaa peräänne Pietariin heti kun korttinne olin saanut… Mutta rakastittehan Tekin minua ja tahdoitte jäädä "satakielten kaupunkiin", vaan tokko jäitte? sillä Te tiesitte että Teidän oli pakko lähteä Helsinkiin ja Te matkustitte, vaikka sydän repeili kivusta. Samoin minäkin saatoin kuolla paikalleni ja kuitenkin jäin — velvollisuuteni orjattarena. Mutta rakas ystävä, elkää hyökätkö sisarteni kimppuun, turhaan Te luulette ettei heitä rasita tämä riippuvaisuus, jokainen meistä olisi aikaa sitten halunnut ottaa jonkun toimen ja siten auttaa perhettä, mutta siinäpä se juttu justiin on ettei mamma meitä päästä hajaantumaan vierasten ihmisten sekaan, vielä vähemmin Sodomaan ja Gomorraan s.o. Pietariin. Mutta miksi ei mamma meitä päästä? — siksi että paljon rakastaa ja säälii meitä, hän tietää, kuinka turmeltunut on mailma, hän on uhrannut koko elämänsä meidän hyväksi ja joka-hetki meistä huolehtinut, vaikka meitä on ollut 12 henkeä, me olemme kasvatetutkin kokonaan toisella tavalla kuin nykyinen sukupolvi ja sentähden onkin vaikeata tehdä ystävyyden liittoja nykypolven kanssa (varmaan Tekin huomasitte ettei meillä ole tuttavia, sentähden että olisi mahdotonta toisiaan ymmärtää). Ei, meidän Mamasha on pyhä nainen!
Niin, minä tahdoin ensin odottaa Teidän kirjettänne ja nimenomaan kirjettä kotimaastanne, jossa omat kansalaisenne Teidät ympäröisivät; en minä peljännyt Teidän tuttavuuksianne naisten kanssa, vaan kotoisten olojen vaikutusta sieluunne. Eikä aavistukseni minua pettänytkään, Teidän vakaumuksenne ikäänkuin alkoi horjua — Te pelkäätte tapaavanne minut muuttuneena, turha pelko: minä jään entiseksi, mutta tietenkin ulkomuoto voipi muuttua ajan mukana ja myöskin surun tautta, tottapuhuen olen nytkin laihtunut ja silmäni ovat rauenneet — niin sanovat kaikki, vaan Te luulette että lakkaatte rakastamasta minua sellaisena? kuinka itsekästä! Vaatia rakkaudelleen täydellisyyttä kaikissa suhteissa ja jos sattuu pienikään muutos ulkomuodossa, niin jo on valmis lakkaamaan rakastamasta? Mutta mitäs varten on silloin sielun kauneus olemassa? — Ei, minun rakkauteni seisoo korkeammalla. — Minä olen läpielänyt Teidän kauhunne rakastua vieraisiin kansallisuuksiin, olen läpielänyt myös jo rakkauteni, mutta ainoastaan kotimaahani nähden, kunnes ilmausi tämä täyden, pyhän rakkauden tunnustus, mutta mitäs nyt, taasko se horjuu? — ei, sen Te, rakas oma Solmu Sortimoni, tahallanne kirjoititte kauhusta, jotta minä itseäni säälisin enkä rasittaisi itseäni liialla työllä, mutta se on minun iloni, työ yksin vahvistaa ja jalostaa ihmistä, niin, enkö arvannutkin oikein Teidän ajatuksenne? Mutta mitä varten tuo Teidän rakkautenne isänmaahanne? minäkö tässä olen estämässä Teitä sitä rakastamasta? Ja minkä leiman on minuun muka painanut Venäjänmaa? Kirjoittakaa minulle niin usein kuin voitte, Teidän kirjeenne minua vain ylläpitävät. Paperi oli kylmää silloin kun me joka-päivä saimme toisemme nähdä ja mitään puhumatta turvauduimme paperiin, mutta nyt täytyy vain kiittää että on olemassa paperia, millä voi välittää ajatuksiaan. Kirjoittaisin Teille joka-päivä, jos vain saisin yhtä usein vastauksia…
Ja minä rakastan Teitä ja olen valmis sen sanomaan koko mailmalle, mutta mistä nuot epäilykset ja epäluulot Teidän puoleltanne?
Nyt vastaan toiseenkin kirjeeseenne yhteenmenoon. Kuinka Te olette hyvä, kuinka Te olette sydämmellinen ja kuitenkin, niin vaikeaa kuin se minulle onkin, täytyy minun kuitenkin vastata Teille kieltävästi. Mitä varten minä matkustaisin Teidän omaistenne luo, eihän meidän häitämme koskaan tule olemaan, joskohta minun omaiseni eivät minua kiellä ja toivovat minulle vain onnea, mutta minä en heitä jätä. Tokkohan tulisin onnelliseksi, jos minun täytyisi ostaa onneni kymmenen minulle läheisen ja rakastetun ihmisen onnettomuudella — kuka niin itsekästä tekoa uskaltaa? Ja sentähden, rakas Solmu Sortimo, kuinkas me voisimme mennä kihloihin — miksi minä Teitä tahtoisin sitoa tulevaisuuteen, joka ei mitään lupaa? Te olette nuori, Teidän täytyy olla vilkkaassa seurassa, Teillä täytyy olla tuttavia ja kenties heidän joukostaan löydätte itsellenne sopivan vaimon, ja se täytyy muistaa ettei sielu ole ripustettu ihmisen ulkopuolelle, vaan se täytyy etsiä… Ah, Solmu Sortimo, kuinka helppo minulle näihinasti on ollut antaa kieltävä vastaus niille, jotka ovat pyytäneet kättäni, ja kuinka vaikeata minulle on tänään näiden rivien kirjoittaminen, mutta, rakas ystävä, enhän kertaakaan ole luvannutkaan Teidän vaimoksenne tulla. Vaan minä olen Teidän ystävänne, Teidän hyvä haltijanne ja siksi olen jäävä siihen asti kunnes Teidän lempenne liekki minuun sammuu. Asua samassa kaupungissa, nähdä usein toinentoisensa, kävellä yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja tunnelmia — kas siinä minun haaveeni.
Ja nyt jääkää hyvästi toiseen kertaan, rakas Solmu Sortimo, elkää rangaisko minua pitkällä äänettömyydellä, vaan kirjoittakaa pian. Jääkää terveeksi ja onnelliseksi, sitä toivoo sielustansa Teitä rakastava
oma Nirvananne.
* * * * *
Venäjältä 2 p. marrask. 18..
Armas, kallis, Solmu Sortimo!
Antakaa anteeksi minun viime kirjeeni, minä olen sitä suuresti katunut, se on minua kovasti vaivannut ja mitä minä olen kärsinyt tällä viikolla, on mahdotonta sanoin selittää. Luonnollisesti minä Teitä säälin ja itseäni myös ja kauhusta Teidän tähtenne jumalaties mitä mielessäni haudoin. Ja millä tuskalla minä joka-päivä odotin postinkantajaa eikä kirjettä Teiltä kuulunut, kahtena viime päivänä päätin että Te olitte kuollut — kauhea kidutus! olin jo aikeessa kirjoittaa tuttavillenne tiedustaakseni Teistä, mutta onneksi lauvantaina sain Teidän kirjeenne, jota en ensin käsialasta tuntenut Teidän kirjoittamaksenne, silmät näkivät, vaan eivät uskoneet. Ja kuitenkaan tätä kirjettä ei ollut kirjoittanut minun rakas Solmu Sortimoni, vaan monsieur Karm! Nuo hirmuiset sanat, joista Te huomautitte, olivat minulta ryöstäytyneet synkässä mielentilassa: sisaren epätoivoinen sairaus, avuton vanha äiti ja muu ympäristö, se kaikki löi kuni Jumalan rangaistus leimansa minun kirjeeni sanoihin. Ikäänkuin Jeanne D'Arc — jonka täytyi elää ainoastaan toisten tähden ja kun oli pelastanut isänmaansa, kuninkaansa ja kansansa, rakastui ja täytyi astua kuolemaan.
Mutta ei minua kuitenkaan jätä toivo jälleen nähdä toisemme ja olla yhdessä, uskon myös kohtaloon ja jos en kirjoita Teille kirjettäni, niin se ei vielä merkitse sitä etten ole koettanut parastani, ja jos kohtalo on edeltäpäin määrännyt meidät toinen-toisillemme, niin minun aikomukseni onnistuu — järjestän perheasiat ja olen vapaa, ja voin silloin kokonansa kuulua rakastavalle miehelle. Mutta tämän aikomuksen toteuttamiseen en ryhdy ennenkuin olen saanut Teiltä vielä yhden kirjeen ja sen sisällöstä sitten päätän — suostunko vai en…
Mutta miksi Te niin vähän kirjoitatte itsestänne, kuinka olette järjestänyt raha-asianne? Oi rahat! ne ovat yhteiskuntaelämän vipu ja ilman niitä ei ihminen kykene sormeaankaan liikauttamaan. Jos jommalla-kummalla meistä olisi vähänkin rahoja, niin tokko olisimme niin kaukana toinen-toisestamme, tokko näin kiusaisimme itsiämme?
Iloitsen Teidän terveydenhoidostanne ja jos minun rukoukseni tulevat kuulluiksi, niin Te tulette terveeksi, suoritatte onnellisesti tutkintonne ja me saamme kohta nähdä toinen-toisemme. Au revoir, armas Solmu Sortimo, joka-päivä, jokahetki minä Teitä ajattelen. Olkaa onnellinen, elkää tuomitko elkääkä toruko omaa
Nirvana raukkaanne.
* * * * *
23 p. marrask. 18..
Suurestikunnioitettava herra Karm!
Tänään on tasan viikko siitä kun sain Teidän kirjeenne. Tiedän hyvin että Te minun vastaustani odottaessanne ensin olette tuskaillut, sitten suuttunut, viime päivinä heittäytynyt välinpitämättömäksi ja nyt haluatte ainoastaan tietää syyn minun pitkään vaikenemiseeni. Kuinka sen Teille selitän? Tiedättekö että Katariina Suuri oli oikeuttarakastavainen Hallitsijatar, joka ei koskaan allekirjoittanut papereita ollessaan hermostunut — samallaisessa sieluntilassa olen minäkin ollut ja sentähden pelkäsin kirjoittavani paljon liikaa. Niin, suurestikunnioitettava herra Karm, Teidän kirjeenne kummastutti minua monessa suhteessa, vaikka olinkin varustautunut johonkin tuollaiseen — sanokaa eikö se ollut totta että aavistin oikein Teidän kestämättömän viehätyksenne, jo ensi kirjeessä minä kyselin kaiken kotimaisen vaikutusta sieluunne ja Te vielä vertasitte itseänne johonkin Turgenjevin sankariin? mitä kummaa Te hänestä luulette saavanne? Ei myöskään vertaus Jevgenij Oneginista kuulu peliin. Tuulenpa että Pushkin paran luuranko kääntyisi haudassa, jos tietäisi että on ihmisiä, jotka ottavat malleja Jevgenij Oneginista. Pushkin kirjoitti opettaaksensa nuorta polvea, jotta eivät erehtyisi kuten sen kirjan sankari. Mitä varten Te minulle syötätte noita runonsanoja: "En luotu oo ma onnen teille"… j.n.e.? Vai olenko minä muka menetellyt kuin Pushkinin Tatjana? Olen täysin vakuutettu Teidän terveestä sydämmestänne ja päästänne — sentähden Te myös voitte terveesti arvostella — on suuri eroitus ottaa vaimo ylellisyyskapineeksi tai naida sellainen, joka voipi olla ystävä ja toveri, jakaa ilot ja surut ja hankkia keinoja aineelliseen elämään — kas siinä aarre, jota täytyy hakea päivällä lyhty kädessä, mutta Te näytte ihailevan vain vieraita aarteita — oletteko tullut siitä rikkaammaksi? — mutta kun vanhuus tulee, niin eihän kukaan päästä lämmittelemään kotilietensä ääreen… Ja mitä varten Te, hyvä ihminen, kirjoittelette kaikkia noita sanoja: taloudellinen asema, toivoton tulevaisuus, lapset, suomenkieli — itsehän Te kirjoitatte että minä olen kieltäytynyt olemasta Teidän vaimonne, miksi siis kirjoittaa kaikkea tuollaista, koska kaiken loppuna on Teidän sammunut rakkautenne? — ne ovat kaikki karvaita pillereitä, jotka kirjeen lopussa olette hiukan sokeroineet. Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä tuollaista tunnetta: "tänään rakastan, mutta huomenna en", sellainen tunne on kuin maa, jossa ilmanala alati vaihtuu ja jossa siis ei voi kasvaa yksikään kasvi. Ja kärsimystä rakastetun olennon vuoksi pidätte Te vain sairaana mielikuvituksena? Surullista, sangen surullista! kuten näen, olette Te kokonaan muuttunut ja jos tämä merkitsee Teidän terveeksitulemistanne, niin parantukaa herrannimessä, ensi kertaa minä vain kuulen että terveeksi-tuleva ihminen muuttuu kiveksi?…
Vielä lisään että moisen kirjeen kirjoittamiseen on Teidät kiihoittanut kauhistus siitä ettette tietänyt minun aikomustani sekä se lähetystoimi, jonka olette ottanut velvollisuudeksenne maatanne ja kieltänne palvellaksenne — Te muka olette se kipuna, jonka täytyy sytyttää tuli isänmaatovereinne sydämmiin, vieläpä näyttää hyvää esimerkkiä — ja se on muka huono esimerkki, jos naipi ulkomaalaisen, täytyy kehua omaa maata ja omia naisia, mutta tahtoisinpa tietää, mitä Teidän naisenne ovat tähän asti tehneet Teidän hyväksenne?
Suokaa anteeksi että tämä kirje käy samaan nuottiin, mutta minun oli mahdotonta jättää rauhaan Teidän virheellisiä vertauksianne… Meidän haaveilumme lienevät siis loppuneet, mutta haluaisin tehdä Teille vielä yhden kysymyksen: missä aiotte viettää kesänne?
(Sitten seurasi seikkaperäinen kuvaus suuresta tulipalosta, joka oli sattunut tuossa "rosvokaupungissa".)
Kuutamokävelyt — ne ovat totisesti olleet ja menneet.
Jääkää hyvästi, olkaa terve ja onnellinen, sitä toivoo sielustansa Teitä kunnioittava
Nirvana Eidmann.
* * * * *
Suomesta, "Kivien ja kantojen maasta" marraskuun 24 p. 18.. */
Nirvana, ystävä armahin mailmassa!
Juurikaan luin kirjeenne. En uskonut että Te niin ivallisesti osaisitte kirjoittaa! Näyttää siltä kuin emme enää toisiamme vähääkään ymmärtäisi. Ja jollen olisi niin terve kuin tällä hetkellä olen, niin minä Teidän pilkallisista sanoistanne olisin joutunut epätoivoon ja kironnut Teidätkin iäksi.
Nytkin kiroon itseäni tällä huonolla hetkellä. Te vihaatte minua — ainakaan ette rakasta. Eikä kummakaan — olen eriskummallinen houkkio vailla omaatuntoa, vailla tervettä järkeä. Jääkää hyvästi! Mutta sentään, kun mietin: olisittehan voinut lähettää tuon "ilkeän kirjeeni" takaisin. Pyydän Teitä: tehkää se vieläkin. Ja olkaa hyvä: viskatkaa muut kirjeeni tuleen, jotteivät Teitä kiusaisi. En tahdo olla viattomien kiusaaja, en tahdo turmella enkä tappaa Teitä sanoillani.
Jääkää hyvästi! Me olemme toinen-toisellemme ventovieraat. Emme käsitä toinen-toisemme leikinlaskuakaan.
Te olette eheä luonne — minä rikkonainen. Te näytte tietävän miksi elätte — minä sitä en tiedä. Te olette taivaan lapsi — minä lienen joku ruhjokas helvetin sumusta. Eroitus on todellakin suuri. Minä rakastin Teitä katkerasti — minä Teidän sydämmenne särjin.
Anteeksi en pyydä. Minä olen "kivi", kuten itse olette minua nimittänyt: Kivi ei pyydä anteeksi koskaan, vaikka siihen kuinka kipeästi joku loukkaantuisi. Ja kukapa kivelle anteeksiantaisikaan? Ei kukaan — ei ainakaan nainen, jonka suonissa virtailee ylpeä veri.
Minä voisin nyt itkeä, mutta en tahdo itkeäkkään. Särkyköön kaikki tässä kirotussa mailmassa. Kivettyköön naisenkin sydän, joka voisi lievittää — niin, se on ainoa, mikä voisi pehmittää meitä huonoja miehiä. Mutta elkööt he itse tästä tietkö. Elkööt tietkö, mikä voima ja vaikutusvalta heillä olisi meidän ylitsemme, jos he tätä oikein käyttäisivät.
Naurakaamme kaikelle! Samantekevää, — mitä Teille kirjoitan.
Jokaisessa sanassa Te jotakin vainuatte (mutta minä en osaa
Teidän kieltänne hyvin, huomatkaa toki sekin).
Olen suutuksissani nyt; runollisestiko suutuksissa? — en tiedä. Itseeni minä enimmin olen vihastunut. Eikä minua lohduta saada näin kirjoittaa, vaan kirjoitan kuitenkin, vastailen muka kirjeeseenne. Kiitos siis kirjeestänne! Mainio kirje se minulle oli! En minä ole juovuksissa. En minä ole suutuksissa. Olenko hullu? En, jumalavarjelkoon. Te olette tietysti oikeassa. Missäkö minä vietän tulevan kesäni? kysytte Te. Haudassa, haudassa, armas Nirvanani! Siellä on niin pehmoista ja lämmintä. Saattakaa minut sinne, armas! Ja itkekää, nyyhkyttäkää hyvin hiljaa, jotta en heräisi. Oletteko valmis? Kiitän Teitä suuresti, olette aina ollut minulle niin hyvä. Ette koskaan ole kostanut pahaa pahalla…
Mutta miksi kuollakkaan? En tahdo kuolla. Kuolema on kamala. Mutta elämä — Teidän kanssanne — ihana. Vaan Te olette siellä — ja minä täällä eikä siltaa välillä ole.
"Sammunut rakkaus?" muistan Teidän kirjeestänne.
Ei! Te olette erehtynyt. Minä en ikinä Teitä unohda. Kuuletteko?
Jääkää hyvästi. Teitä rakastava
Solmu Sortimo eli kuten tahdotte monsieur Karm.
* * * * *
Suomesta joululoman aikoina.
Arvoisa Ystävä.
Aikomukseni on nyt lakata kirjoittamasta Teille ruikuttavia kirjeitäni. Minua itseänikin jo hävettävät. Siispä tästälähtien, kun surumieli minut valtaa ja sieluani repii epäilys ja elämäänkyllästys, lupaan olla tarttumatta kynään Teille murheitani muka purkaakseni. Se näet ei ensinkään kannata. Aijon purra hammastani ja itkeä niin ettei yksikään nainen sitä kuule. Sillä tietenkin minäkin tahdon olla mies ja menetellä miehevästi. Oo, kuinka me miehet osaamme olla "mieheviä", jos vain tahdomme.
Mitä lemmentunteisiin ja suhteisiimme tulee, alan tulla siihen huomioon ja kokemukseen että kaikki rakkaus onkin vain kauheata heikkoutta ihmisessä. Kuta lujempi ja voimakkaampi ihminen on, sitä vähemmän kaipaa hän hempeyttä s.o. rakkautta. Uskokaa pois että n.s. rakkaus on ainoastaan sielun ja ruumiin heikkoutta eikä mitään muuta. Hyvästi siis. Kunnioituksella:
Sortimo Karm.
P.S. Huomenna matkustan takaisin pääkaupunkiin.
* * * * *
Suomen "Sodomasta ja Gomorrasta" maalisk. 8 p. 18..
Oi Nirvana, totinen ystävä!
Mitä olette Te minusta ajatellut itsepäisen vaikenemiseni aikana? Suruko, suuttumusko vai kylmä välinpitämättömyyskö on asunut Teidän jalossa sydämmessänne muistellessanne suomalaista tuttavaanne, jonka kanssa sallimus Teidät vei salaisiin sielullisiin suhteisiin, mitkä eivät koskaan unhoitu? Tunnen että itseksenne olette ajatellut tähän tapaan: "hän, minun suomalainen kiveni, olikin halvempi kuin koskaan olisin uskonut!" Eikö totta että olette näin tuntenut?
En mitään uutta luule voivani Teille itsestäni kertoa, vaikka Te sanotte olevanne huvitettu kaikesta. Saavuttuani tänne pääkaupunkiin maaseudulta (matkalla oli kauhea yö, ukkonen ja salamat keskellä talvea), oleskelin viikkokauden vailla omaa asuntoa erään toverini luona, joka asuu yksinäisessä talossa jyrkällä merenrantakalliolla, hiukan syrjässä kaupungista. Sieltä on mahtava näköala merelle, joka juuri niinä päivinä peittyi jäähän majesteetillisesti välkkyen auringonpaisteessa. Silloin olivat illat kuutamoisia, mutta kylmähköjä, ja palatessani iltaisin yksikseni kaupungilta yöksi tuohon satunnaiseen turvapaikkaani, olin tavallisesti synkällä tuulella: olinhan niin yksinäinen ja orpo kylmässä mailmassa, minulla ei ollut menestystä opinnoissani, kenenkään ymmärtämättä ja kohtalon vainoomana maleksin elämäni tietä — ikuinen ikävä rinnassa… en mihinkään kelvannut, minulla oli vain mielikuvitus, jota kaikki halveksien nauroivat ja nauraisivat vielä enemmän, jos tietäisivät kaikki… Ja minua pidettiin pelkurina sentähden etten uskaltanut elää kuten muut… Huokaillen menin joka-ilta levolle tuossa merenrantatalossa ja kauvan kuuntelin rajun pohjatuulen suhinaa aution huvilan nurkissa. "Mitä olinkaan taas tullut tänne pääkaupunkiin, päiväni kuluivat hukkaan enkä työhön pystynyt, vaikka kuinka koetin?" Alakuloisesti liekehtivän kynttilän ääressä lueskelin jotakin norjalaista runokirjaa, jonka olin sattunut käsiini saamaan toverini huoneesta; tämä herra ei koskaan iltaisin ollut kotona, vaan palasi tavallisesti myöhään yöllä ahkerasti kirjoittaen jatkoa aamupuoleen saakka kansalliseen teokseensa — hänellä on ihmeteltävät sielun ja ruumiin voimat. Mutta minä, minä en ollut mitään, minä en mitään ehtinyt, minussa ei ollut mitään ehyttä, ei edes ehyttä ilkeyttä.
Mutta kylliksi jo siitä, 1 p. helmikuuta muutin nykyiseen asuntooni kaikkine kamssuineni, kirjoineni ja huiluilleni. Tämä paikka on myös syrjässä kaupungista, erään sillan takana saaressa. Minulla on hyvä huone ja eräinen sisäänkäytävä. Täällä on sangen puhdasta ja hoito hyvä. Isäntäni on puolalainen tehtailija, naimisissa ruotsiapuhuvan suomettaren kanssa. Heillä on vain yksi tytär, joka on 18 vuotias ja kulkee yhteiskoulua; tulevana vuonna hänestä luultavasti tulee ylioppilas. Tahdotte tietenkin tietää, millainen tämä tyttö on. Sanonpa. Hän on sangen musikaalinen niin että soittelee kolmea eri soittokonetta ja oli tuonoin aivan hulluuteen saakka hurmaantunut italialaiseen oopperaseurueeseen, joka täältä läksi sinne Venäjälle. Tietenkin hän myös laulaa esim. Verdin Trubaduuria, Mendelssohnin Ave Mariaa, Santa Luciaa j.n.e. ja luulisi häntä tästä päättäen hyvin miellyttäväksi nuoreksi naiseksi. Mutta hänessä ei mielestäni ole ollenkaan sitä oikeata naisellisuutta, sitä, jotakin semmoista, mitä naisessa välttämättä täytyy olla ja vaikka hän laulaa tunteellisia lauluja, ei hänellä itsellään kuitenkaan ole mitään erikoista tunne-elämää, ei ole esimerkiksi mitään himoa romaaninlukuun, vieläpä hän rohkenee kaikkea sellaista itseviisaasti tuomitakkin — kaikki kaunokirjallisuus on muka valhetta, sancta simplicitas! — ja sentähden en juuri nimeksikään hänen kanssaan soinnu. No, ei hänkään minusta juuri välitä eikä minua kunnioita. Perheen kanssa olen yksissä ainoastaan ateriain aikana. Minusta tuntuu etten koskaan tällaisen helsinkiläisen perheen kanssa oikein tutustu enkä kotiinnu — toista oli siellä Venäjällä teidän luonanne. Täällä olen hirmuisen kylmä — eivätkä he koetakkaan minuun lietsoa mitään lämpöä. Niinpä istun siis enimmäkseen omassa huoneessani ja työskentelen, niin, nyt taas sentään saatan työskennelläkkin, taivasties kuinka monta päivää tätä kestää. Aamuisin usein käyn läheisissä metsissä hiihtelemässä. Helmikuun iltoina tulin tehneeksi muutamia laulujakin, vaikka olin pyhästi päättänyt etten moisiin nyt puutu niinkauvan kun lukuseikkani ovat retuperällä. Luen nyt kurssia epätoivon vimmalla ja hätääntyneenä — jospa käsittäisitte, kuinka hullunkurisessa ja surkeassa asemassa tämän tautta olen… Antaudun tuntemattoman vallan alle… en ensi kertaa elämässäni ole turhaan työskennellyt, jos minun huonosti käy; en ensi kertaa ole jäänyt vaivojen palkintoa vaille, jos kaikki hukkaan menee. Kenties on niin jotenkuten määrätty että epäonnistumiseni tautta on pakko lopultakin nöyrtyä, sillä minussa on paljon ylpeyttä ja kunnianhimoa. Ja minä halveksin ihmisiä…
Ah, Nirvana, entinen ystäväni, suopea sieluni, jolle niin paljon olen murhetta tuottanut, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa 2 p:nä huhtikuuta klo 8 illalla (silloin on tutkintoni), pyydän Teitä. Ehkäpä Teidän rukouksenne auttaa. Minä tiedän että tämä on naurettavaa, mutta rukoilkaa kuitenkin.
Ja nyt hyvästi, hyvä ystävä, paras ystävä, ihana suuri sielu.
Teitä rakastava (jos enää niin uskallan sanoa)
Solmu Sortimo.
* * * * *
Pari vuotta myöhemmin.
Ainokainen ystävä, Solmu Sortimo!
Tunsin hengessäni että saan Teiltä kirjeen ja erehdyin laskuissani ainoastaan kaksi päivää. Minua suuresti huvittavat Teidän matkustuksenne isänmaassanne, olkaa armas; kirjoittakaa niin paljon kuin mahdollista kaikista vaikutelmistanne — tietäen että jokainen lause, jokainen sana tuo minulle valonsäteitä minun yksitoikkoiseen elämääni. Minua eivät kirjeenne enää voi loukata, minä voisin kirjoittaa Teille joka-päivä. Mutta miksi Te minua yhä nuhtelette tuosta vanhasta asiasta? Tottatosiaan en minä voinut uhrata kymmenen minulle läheisen ihmisen rauhaa ostaakseni omaa onneani, ja tokko Tekään olitte oikein vakuutettu rakkaudestanne, joka minusta näytti kestävän ainoastaan kotimaanne rajalle asti? Hetihän Teissä siellä syntyi epämääräinen ajatus etten minä, osaamatta Teidän kansalliskieltänne, voisi tehdä Teitä onnelliseksi? Eikö siinä ollut kyllin oireita purkaukseen? Minä puolestani sanon Teille vakavasti että olen yksinomaa Teitä rakastanut ja rakastan vieläkin Teitä kaikkine puutteinenne sellaisena kuin olette, oi, yksin Jumala tietää, kuinka minä kestin tuon eron…
— — Nirvana.