Nirvana: Lemmentarina

by Ilmari Kianto

VIELÄ KERRAN.

13.

Viides vuosi on vierimässä siitä kun ylioppilas Solmu Sortimo Karmin ensimmäinen vakava lemmenleikki sattui tapahtumaan siinä pienessä venäläisessä kaupungissa, missä satakielet olivat laulelleet ikkunain alla ja missä rosvot öisin olivat kiipeilleet itse ikkunoissa. Ei ollut hän luullut sinne enää koskaan takaisin palaavansa, ei koskaan enää näkevänsä Nirvana nimisen naisen kasvoja, mutta ihmeellinen kohtalo, joka ihmislasta viskelee vastakkaisten rantojen välissä, oli toistamiseen hänet ajanut laajaan Venäjänmaahan, vieläpä sijoittanut vuosikaudeksi asumaan erääseen mustanmullan seudun suureen yliopistokaupunkiin. Ja kun Suomen joulu taas alkoi lähestyä ja slaavilaisen troikan kulkusten kilinä kaikua läpi viilenevän ilman, silloin heräsi hänen yksinäisessä sydämmessään — hän näet oli yhä naimaton nuorimies — omituinen halu vielä kerran poiketa tervehtimään vanhoja ystäviä, ja hän päätti — ensin siitä ilmoitettuaan iloisesti hämmästyville Eidmann-sisaruksille — viettää joululomansa tuossa nuoruutensa muiston hiljaisessa sopukassa. Oli joulukuun 15 päivä, kun juna häntä läksi kiidättämään pitkin sitä vähäliikkeistä haararataa, jonka päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin hän oli rautatiepilettinsä lunastanut.

Solmu Sortimo Karm ei ollut syvemmin tehnyt itsellensä selkoa, miksi vielä tahtoi tavata entistä ystävätärtään. Hänen mielessään leikitsi ehkä kuvia sellaisia, jollaisia voi liikkua ainoastaan sellaisen nuoren miehen sielussa, joka alati haaveksii huimaavia odottamattoman onnen unelmia, samalla kun pelkää todellisuuden kouristavia katkeruuksia, joita nautinnonhalussaan jo on saanut maistaa.

— Milloinka olemme perillä? kysyi hän konduktööriltä, joka jo kulki matkalippuja takaisin keräillen.

— Täsmälleen kymmenen minuutin kuluttua, baarin, — vastasi parrakas konduktööri, — lisäten ystävällisesti: — Herra taitaa olla ensi kertaa matkalla meidän kaupunkiimme?…

Mutta suomalainen ei kysymystä näyttänyt kuulevan. Tieto pian toteutuvasta mielihaaveesta oli hänet äkisti säpsähyttänyt ja pannut vaipumaan omituiseen tunnelmaan, jota voisi nimittää ihmisen hiljaiseksi rukoukseksi tuntemattoman elämänkohtalon ratkaisijan edessä. Hän rukoili siinä voimaa kiusausta vastaan, jonka pitkällinen kärsimys hänessä oli synnyttänyt, päättäen olla "niin hyvä kuin mahdollista", jotta taas puhtaalla omallatunnolla voisi palata takaisin. Hän tiesi olevansa arveluttavalla retkellä… Häntä odotti hyvännäköinen, jalo nainen, joka häntä salaa rakasti, mutta jota kohtaan hänen lemmentunteensa, uuden liekin polttamana, välttämättömyyden pakosta vähitellen olivat sammuneet… ja takana — tai oikeastaan mukana — oli sellaisia kärsimyksiä, joita ei tämä nainen voinut ymmärtää…

Juna vihelsi kimeästi ja pysähtyi jyristen. Matkustaja hiukan kummasteli sitä ettei tavannut ketään vastaanottajaa asemahuoneella, mutta päätti tämän tyhjyyden sopimattoman sään syyksi. Hirveässä lumimyrskyssä ajoi herra Karm asemalta läpi kaupungin. Oli sunnuntai-ilta. Ajuri seisautti hevosensa kinokseen kaksikerroksisen kulmarakennuksen eteen, jonka alaikkunat olivat kadun tasalla. Valkoisten uutimien läpi hohti lampunvalo. Solmu Sortimo näki kaiken ikäänkuin unessa… Suuri hiljaisuus vallitsi. Kaikki oli niin outoa ja kuitenkin tuttua — tässä hän asui, tuossa oli sama ikkuna, jonka laudalla hän oli istunut ylioppilaslakki päässä ja soitellut huilua kesäiltoina…

Solmu Sortimo painoi ovikelloa. Hän sai kahdesti soittaa ennenkuin tultiin avaamaan. Lumisena työntyi matkustaja sisään. Avaaja oli Nirvana…

Eivät he syleilleet toisiaan, vaikka jotain sellaista olivat kumpikin mielessään kuvitelleet. Solmu Sortimo vain katsahti Nirvanan kasvoihin ja tajusi että tämä oli sama kuin ennenkin — muhkea ja vakava, jalonlempeä ja ylevä, puhdas ja hellä… Hellä loiste silmissä. Hän ei ollut muuttunut. Solmu Sortimon äkillinen saapuminen oli Nirvanan naissydämmelle tärisyttävä ilmiö. Olihan saapunut hän, hän, mies, jolle vuosikausien sydämmen haaveet olivat uskotut, salaisimmat sielun kaihot tunnustetut… Mutta Nirvana osasi salata tunteensa. Kun tulija astui saliin tervehtiäkseen vanhaa leskikenraalitarta, oli hän ystävättärensä katseesta huomaavinaan tuskallista jännitystä ja epätietoisuutta, miten käyttäytyi äidin edessä. Mutta tuo ilme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä ja heidän kaikkien kesken alkoi tavallinen, tuttavallinen puhelu, jota ei enää vieras kielikään vaikeuttanut.

Solmu Sortimo kummasteli itseänsä: kuinka ihminen voikin niin kuivasti käyttäytyä aivankuin ei hänen ja Nirvanan välillä olisi ollut mitään erinomaisempaa? Hän kummasteli sitä ettei hänen sydämmensä tykyttänyt sen kiihkeämmin etteikä entinen lemmenliekki äkisti leimahtanut ilmituleen riutuneesta hiiloksestaan. Mutta samalla tunsi hän jonkunlaista ylpeyttäkin että nyt oli tullut tämän naisen eteen elämää kokeneempana miehenä, joka kantoi povessansa toivotonta rakkautta — toistakin naista kohtaan… eikä enää luullut voivansa syttyä… Ja kuitenkin hänen sydämmessään piili jotain lämpimämpääkin — entisenlaatuista kunnioitusta sitä naista kohtaan, joka niin valtavasti kerran oli vaikuttanut nuorukaiseen, jota hän platoonisesti rakasti ja joka oli ainoa miesten joukossa, joka tuon ylpeänsiveän sydämmen oli lämpimästi pannut väräjämään, — nuorukainen, jolle tämä komea nainen oli uskonut pyhimmät, salaisemmat tunteensa ja hänen seurassaan tahtonut elää koko elämänsä, joskohta — ainoastaan henkisen rakkauden puitteissa. Tämä nuorukainen oli ollut Solmu Sortimo Karm! Sadat miehet olisivat pitäneet itseänsä onnellisina, jos heitä olisi kohdannut sellainen lämpö ja huomio tuon ruhtinatarryhtisen naisen puolelta…

Mutta nyt? Elämä oli parina viime vuotena kovasti kouristellut entistä kiharatukkaista nuorukaista, antanut korvapuustin korvapuustin perästä ja tehnyt hänestä ei ainoastaan naisen tähden kärsivän, vaan myös naista ankarasti arvostelevan olennon. Ja hän arvosteli ankarasti myös häntä, Nirvanaa…

Solmu Sortimo Karm istui tuossa pienessä matalassa salissa entisen ystäväpiirin keskessä ja yhä ihmetteli salaa itseänsä. Hänelle näytettiin albumeja ja kerrottiin vilkkaasti kaikista Eidmannien perheessä sillä-aikaa asuneista suomalaisista. Kaikki tämä viehätti häntä oikeastaan kovin vähän. Jumalankiitos että nuorin sisar Olinkka vapaaherratar Armendorfin kanssa oli matkustanut Pietariin — sitä neitoa kohtaan oli Solmu Sortimo viisi vuotta sitten tuntenut hillitsemätöntä vastenmielisyyttä. Kaikki oli hänen tuloaan varten nähtävästi vartavasten näin sovitettu ja järjestetty jotta hän saisi rauhassa kohdata entisen rakastettunsa. Ja Nirvanan itsensäkin vuoksi… Mutta monsieur Karm ei ollut tätä huomaavinaankaan.

Ei hän oikein uskonut vielä että todella oli täällä? Ilmiö ei ollut hänelle vielä selvinnyt. Tuntui kovin omituiselta, eli kuin unessa, katseli ympäristöä kuni savun läpi… tuoko tuossa todella oli hän, Nirvana Napoleonintytär? Hänenkö sointuva äänensä Solmu Sortimoa vastaan kuului, hänenkö syvät muinaisgermaanisesti sinervät silmänsä ne olivat, jotka tyynesti ja lujasti häneen tähtäsivät?

Ja hekö tässä istuivat, he kaksi, jotka niin monta vuotta olivat olleet salaisessa kirjevaihdossa? Ihmeellinen oli elämä, kun sitä menneisyyden varjossa mietiskeli…

— — —

Nirvana sulki oven ja Solmu Sortimo jäi yksikseen pieneen huoneeseensa. Oli maatamenon aika. Nuorimies katsahti vuoteeseen ja tunsi siinä saman kauniin peitteen, jonka Nirvana oli lähettänyt hänelle silloin kun hän oli asunut vapaaherrattaren luona ja kerran tullut valittaneeksi vilua öisin. Vuode oli siisti, mutta… oi kauhistus — äkkiä sattuivat hänen silmänsä pitkin vuodetta juoksevaan russakkaan. Silmänräpäyksessä muuttui hänen runollinen mielialansa. Russakoita täällä? — hänen kodissaan? Ehkä ei olisi pitänyt tämmöiseen kääntää huomiotansa, mutta hän käänsi kuitenkin, ikäänkuin todistaakseen itselleen kuinka jonnijoutavat arkipäiväiset pikkuseikat mailmassa sotkivat ja häiritsivät elämän vakavaa puolta. Heti kun Solmu Sortimo oli tämän kuusijalkaisen elukan huomannut, huomasi hän myös että huone, jossa hänen oli määrä koko joululomansa asua, kaikissa suhteissa oli hänelle sopimaton — äärettömän pieni ja ahdas se oli, niin ettei tiennyt, mihin tyhjentää täydet matka-arkkunsa. Tässä oli epäterveellistä maata ja mahdoton tehdä työtä. Joskohta jotakin kodikasta, jotakin "ujutnoa" oli moisissa nukkekammareissa. Mutta tässä ei miehinen mies saattanut nukkua. Ja nukkuminen — se oli puolet elämää. Sitten häiritsi herra Karmia myös se että ohuen lautaseinän läpi kaikki äänet talonväen puolelta kantautuivat hänen herkkiin korviinsa. Samoin täältä sinne. Eipä hän olisi uskonut että näin epämukava saattoi olla entisen oman armaan koti? Ilmaa vähän, valoa niukasti. Ja kuitenkin oli tämä sama huone, jota hän ennen oli pitänyt paradiisin esikartanona, pyhäkkönä, missä niin monta kertaa oli istunut autuaallisen onnellisena? Silloin syreenit, jasmiinit, niinipuut kukkivat ja satakielet lauloivat läpi yön! Silloin oli ollut kesä — nyt oli talvi.

Lumimyrsky raivosi ulkona pimeydessä. Levottomia unia näki Solmu Sortimo eikä hän loppuyöstä ollenkaan saanut unta, vaikka oli matkasta väsynyt. Aamulla tunsi hän jonkun elukan taas juoksevan — pitkin käsivarttaan…

Tatjana neiti oli hänelle illalla selittänyt, kuinka heillä, von Eidmanneilla, kaikki muka oli siistiä ja puhdasta. Mitä, jos puhuisi heille russakoista ja kirpuista? Loukkaantuisivatkohan — entiset ystävät? Tämä oli kiusallinen asema…

Mitä oli hänen tekeminen? Voiko hän jäädä moiseen hiirenpesään koko loma-ajakseen, vai pitikö lähteä pian pois ja kiiruhtaa jouluksi kotimaahan? Hän tahtoi odottaa erästä kirjettä, pannen asian siitä riippuvaksi.

Solmu Sortimo, tuo entinen "rakastettava monsieur Karm" antoi — huonosti nukuttuaan ensi yönsä — noille ystävällisille ihmisille peräti epäkohteliaita vastauksia niin että hänestä itsestäänkin tuntui että kaikkien täytyi kohta pitää häntä vallan karkeana ja hävyttömänä ihmisenä. Muun muassa arvosteli hän ruokia, joita Tatjana neiti hänelle entiseen tapaansa iloisesti tarjoili. Tuo suomalainen ystävä uskalsi suoraan lausua, mikä hänelle muka oli epäterveellistä syötävää ja mikä ei. Tuossa talossa ei vähääkään ymmärretty, mitä merkitsi ravintokysymys hermosairaalle ihmiselle! Ennen kaikkea: nuot hyvät ihmiset eivät käsittäneet että hän, jota heillä oli kunnia nähdä luonaan, todella oli hermosairaan tittelillä varustettu herrasmies. Sangen kiusallinen asia —.

Nirvana Napoleonovna pyysi Solmu Sortimoa mukaansa kävelemään "asioilleen", kuten hän sanoi. Lumimyrsky oli lakannut, kadut olivat valkoisenhohtavat ja pikkukaupungin ilma suurkaupungin lian jälkeen tuntui suomalaisesta raikkaan-puhtaalta. Mutta mitä heillä kahdella oikeastaan oli puhumista toinen-toiselleen? Solmu Sortimo puolestaan oli päättänyt olla koskematta entiseen suhteeseensa. Vaan toinen ikäänkuin näytti odottavan jotakin… avausta…

Oliko Nirvana uskonut hänen tulevan? alotti Solmu Sortimo jotakin sanoakseen. "Vasta sitten, kun tämä oli kirjoittanut hänen sisarelleen." Miksei Nirvana ollut vastannut sähkösanomaan, jonka Solmu Sortimo jo kesällä oli lähettänyt Etelä-Venäjältä Suomeen lähtiessään? Olihan hän pyytänyt vastausta?

— Siinä oli yksi ruma sana — ei kannattanut vastata.

— Mikä se sana oli? kysyi suomalainen kummastuksissaan.

Nirvana ei sanonut muistavansa.

— Minun muistini mukaan kuului sähkösanoma näin: "Jos on välttämätöntä, poikkean luoksenne yhdeksi päiväksi. Talvella tulee enemmän aikaa."

— Niin se taisi kuulua, myönsi Nirvana.

— Mikä siinä oli pahaa? kysyi toinen.

— Sana välttämätöntä…

Solmu Sortimo ei mitään tähän sanonut. Nirvana alkoi kertoa vaiheitaan. Hän oli kesällä kolme eri kertaa käynyt rautatieasemalla salaisesti odottaen herra Karmin saapumista, jonka suhteen oli joutunut väärään käsitykseen.

Solmu Sortimoa säälitti kuulla tätä kertomusta — hän tiesi omasta kokemuksesta mitä tuo oli: turhaan odottaa rakastettunsa saapumista. Mutta hän ei sanonut enempää kuin pienen venäläisen sanan "sääli"!

— Miksi ette vastannut viimeisiin kirjeisiini, jotka syksyllä lähetin uudelta matkaltani Suomesta Etelä-Venäjälle? muisti hän samassa.

Kävi selville että se kirjeistä, jossa Solmu Sortimon osoite oli ollut, oli Venäjän postissa joutunut hukkaan.

— Rosvojen kaupunki! hymähti Suomalainen.

Mutta miksei Nirvana ollut vastannut siihenkään hänen kirjeeseensä, jonka Solmu Sortimo oli kirjoittanut taas Harkovista? Sitä ei hän kysynyt, sillä hän ymmärsi että Nirvana oli kärsinyt ja, ollen voimakas luonteeltaan, tehnyt heidän suhteestaan jonkun lujan, määrätyn päätöksen.

He kulkivat sivu venäläisen kirkon, josta kuului huikea "hospodi pamilui" ja vilahti ovesta joukko pokkuroivia ja hartaasti silmiään ristiviä talonpoikia. Solmu Sortimo käänsi puheen uskontoihin sekä antoi Nirvanan tietää ettei hän hyväksy mitään kirkkoja, ettei hän itse käy kirkossa muuten kuin uteliaisuudesta ja että hän pitää luteerilaistakin kirkkoa surkeana petoksena todellisen jumalanpalveluksen suhteen, jota voi harjoittaa vain käytännöllisessä elämässä. Se että suomalainen vapaa-ajattelija uskalsi lausua ylenkatseensa luteerilaistakin kirkkoa kohtaan, johon Nirvanakin oli kastettu, loukkasi venäläis-saksalaista naista kovasti ja hän huusi ääneen ystävälleen: "olkaa vaiti! olkaa vaiti!" niin että toinen vähän hämmästyi. Kiista kehittyi jotenkin kiivaaksi, sillä herra Karm näytti todella pitävän kunnia-asianaan antaa toisen tietää että hän nyt katsoi uskonnollisia asioita kerrassaan toisin silmin kuin viisi vuotta takaperin. Silloin oli hän ollut pelkkä lapsi. Hänen silmiään oli viimevuosina paljon aukaistu, selitti hän.

— Mutta parempi on elää umpisilmin! sanoi Nirvana.

— Totta on että se on helpompaa, mutta minä en tahdo! väitti Solmu
Sortimo.

Kiista keskeytyi, kun Nirvana samalla poikkesi myymälään sekä jäi sinne niin pitkäksi aikaa että herra Karmilta loppui maltti häntä vartoa kadulla. Jo eilisiltana olivat ystävykset kiistelleet Leo Tolstoista, josta Nirvana oli sanonut ettei kuuluisa kreivi muka tunnustanut mitään Jumalaa, mutta josta Solmu Sortimo päinvastoin oli tietänyt väittää, että se mies paremmin kuin yksikään pappi tunsi, mikä oli Jumala ja mikä ei ollut Jumala. Näin olivat nuot suuret ystävykset jo pahasti törmänneet vastakkain, ja Solmu Sortimo, palatessaan yksikseen asuntoon, kysyi itseltään: "voisiko tuo nainen minua rakastaa?" Mutta hän kuvitteli että jos Nirvana Napoleonovna olisi saanut tilaisuuden elää samankaltaisessa vapaamielisessä piirissä, missä hän itse viimeaikoina, tämä olisi häntä vielä vapaamielisempi ja ehkä vielä jyrkempi arvostelussa kaikkia valtiouskontoja vastaan…

Illan tullen olivat he taas kahden kävelyssä kulkien erään luostarin sivu, jolloin Nirvana sai aiheen kertoa lemmentarinan munkista, joka rakkautensa tähden oli luopunut ammatistaan. "Ehkäpä pappi luopui ammatistaan ainoastaan totuuden tähden!" arveli toinen, vaan ei mitään sanonut. Illan ilma oli nyt sellainen pehmeä ja säyseä; Solmu Sortimo tunsi tuon hiljaisuuden suurkaupungin räikeän humun jälkeen ja hänestä siinä oli jotakin käsittämätöntä pyhää…

Sitten palasivat he takaisin Nirvanan kotiin ja herra Karmia pyydettiin soittamaan "niinkuin ennenkin". Nirvanan kanssa istuivat he myöhäiseen yöhön asti kahdenkesken ja puhelivat paljon. Jumalatiesi mistä heillä puhetta riittikin. Solmu Sortimo kertoili ystävälleen uusista tuttavuuksistaan, joita oli tehnyt senjälkeen kun ensi kertaa oli täällä. Nirvana kyseli Solmu Sortimon omaisista. Puheltiin myös itsekasvatuksesta ja äitien suhteista lapsiinsa. Arvosteltiin nykyajan naisylioppilaita. Näissä asioissa oli heillä paljon samankaltaisia mielipiteitä.

Nirvana jutteli edellisen yön unennäkönsä. Hän oli ollut kihlautuvinaan itse Kristuksen kanssa ja neitsyt Maaria oli siunannut heidän liittonsa. Nirvana Napoleonovna kertoi tämän vakavasti, mutta hymyillen, lausuen itse kummastuksensa, kuinka ihminen saattoikin nähdä moisia unia. Solmu Sortimo oli myös nähnyt kummallisen unen, mutta ei sanonut voivansa sitä parhaalla tahdollaankaan muistaa.

Tämän illan sävyssä oli jotain suloa. Solmu Sortimo alkoi tuntea kodikkaampaa tunnetta rinnassaan… Mutta kuusijalkaiset ne yhä juoksentelivat hänen huoneessaan, kun hän taas maata meni…

Seuraavan päivän iltana olivat he pitkällä kävelyllä. Solmu Sortimon hermostus ja osittain siitä aiheutuva sisäinen tuska oli noussut sille asteelle että oli pakko iskeä kiinni arimpiin asioihin. Hänelle selveni yhä räikeämmin, kuinka äärettömän vähän tai ei ollenkaan toinen häntä oli ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtänyt, miten nuorimies saattoi olla kipeä ja mitä ylipäänsä merkitsi miehelle kärsimys naisen tähden. Solmu Sortimosta oli mieltälamauttavaa kuulla, kuinka Nirvana ei myöntänyt millään tavalla menetelleensä julmasti silloin kun oli toiselta kieltänyt rakkauden luonnollisen oikeuden, silloin kun tämä toinen häntä rakasti — tai luuli rakastavansa, sama se — ja oli tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin: — silloin, kun Nirvana itsekkin häntä syvästi ja himokkaasti rakasti, joskohta tyystin oli salannut aistillisen puolen asiassa. Tuo Nirvana ei käsittänyt, kuinka polttavaan kärsimyksen liekkiin saattoi joutua viaton nuorukainen, joka lempi ja sai vastalempeä, vaan jolta kuitenkin säälimättömästi kiellettiin lemmen pyhin oikeus — avioliitto. Ei hän aavistanut, mitä seurauksia moisesta menettelystä voi miehelle olla!…

Solmu Sortimo koetti hänelle selittää. Hän kertoi avomielisesti, mitä kurjuuksia oli hänen osakseen tullut ensin Nirvanan tähden ja sitten muiden naisten… Jos Nirvana silloin olisi myöntynyt siihen, mitä hän nuorukaisen puhtaalla, joskin kokemattomalla sydämmellä oli pyytänyt, niin ehkä kaikki nyt olisi ollut toisin eikä Solmu Sortimon olisi tarvinnut tulla uusien kärsimysten revittäväksi… eikä hän nyt olisi se kurja ja onneton, mikä oli, ja josta toisella ei näkynyt olevan aavistustakaan, vaikka se hänelle kuinka hyvänsä selitettäisiin. Hänhän ei ymmärtänyt fyysillistä puolta erotiikassa? Se oli tuolle naiselle täydellisesti terra incognita. Hän on itse sillä tavalla luotu — hän on itse kaikesta vietistä vapaa eikä siis ymmärrä toisten taisteluita, kun on aina itse ollut liian terve.

Mutta sellainen terveys ihmisessä — eikö se ole luonnotonta?

Nirvana Napoleonovna kuunteli kauhistunein mielin, mitä Solmu Sortimo suvaitsi sydämmestänsä purkaa, hän aavisti vasta nyt että ystävän tilassa oli jotakin surkeaa, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä nimenomaa ystävää vaivasi. Pyhä yksinkertaisuus! Ja hän oli jo 30 vuotias nainen!

— Jospa Teitä voisi auttaa, vaan kun ei voi… sopersi hän, mutta ilman mitään mielenliikutusta.

Solmu Sortimo puheli hänelle kuten puhutaan sille, josta varmasti tietää ettei selvinkään selitys tepsi.

— Sanokaa minulle, mikä oikeastaan on teidän suhteenne nyt minuun? kysyi hän sitten.

— Ystävyys… äännähti Nirvana.

— Ja miten tämä ystävyys ilmenee? Mitä se on? Tässäkö se on: kävelyssä iltaisin kahdenkesken, puhelussa jostakin asiasta, istumisessa salissa albumin ääressä ja olemisessa "miellyttävä" — siinäkö kaikki?

Toinen ei vastannut.

Siinä se kaikki nähtävästi oli! Nirvana ei vaatinut puolestansa enempää. Hän ei ylipäänsä välittänyt kenestäkään miehestä, ei ikinä ollut keneenkään erityisemmin mielistynyt — herra Karm oli ainoa, joka avomielisyydellään oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin syvää että se olisi tunkenut läpi sielun ja ruumiin. Nirvana ei ollut tahtonut mennä avioliittoon, koska hänellä oli velvollisuutensa — omaiset, äiti…

Vapautta tavotteleva nuorimies oli rakastetulleen koettanut tarmonsatakaa selittää että oli siveellisesti kauniimpaa jättää kaikki nuot hellät omaisensa, jos sillä voi pelastaa ystävänsä elämän vajoamasta turmion kuiluun…

Eihän hän, Solmu Sortimo, Nirvanalta enää mitään uhrausta vaatinut, ei mitään muuta kuin että tämä ymmärtäisi, millainen Solmu Sortimon tila nyt oli ja että tämä käsittäisi että hän itse tietämättään on ollut alkuna ja aiheena kaikkeen. Eihän hän häntä tuominnut, tahtoi vain avata hänen silmänsä ja kohdistaa ne omaan itseensä.

Mutta turhaan! Nuot loistavat silmät pysyivät lujasti ummessa ja Nirvana Napoleonovna pysyi varmana siitä ettei ollut tehnyt mitään pahaa eikä väärää. Ja siinä oli hän tavallaan oikeassa; ei yksilön vaan yhteiskunnan on alkusyy siihen että lempeät, puhtaat naiset toisinaan voivat pilata sekä oman että ystäväinsä elämän.

— Näen nyt että siveellinen velvollisuuteni on niin pian kuin mahdollista lähteä luotanne — emme ymmärrä toinen-toistamme! virkkoi Solmu Sortimo.

Niin tulivat he kotiin.

Istuivat jonkunaikaa salissa, puhelivat, eivätkä kuitenkaan puhelleet. Solmu Sortimo sai kummaksensa kuulla ettei Nirvana ikinä itse ollut lukenut ainoatakaan teosta Leo Tolstoilta, mutta tuomitsi kirjailijaa vain suullisten kertomusten perusteella.

— Kreutzer-sonaatti on tehnyt tuhansia naisia hulluksi! tiesi hän muunmuassa sanoa.

Tämä kaikki oli suomalaisesta ystävästä kovin masentavaa kuultavaa. Hänkö se todella oli — hän, Solmu Sortimon ylevä, viisas ystävätär, joka noin puhui?

No niin, lyö rintoihisi riutuva mies, päästä syvä huokaus, purista lämpimästi jalon ystävättäresi kättä ja kiiruhda sitten pois tämän matalan katon alta, iäksi pois…

14.

Yö vierähti taas ja tuli aamu. Aamupäivällä, kun aurinko kirkkaasti paistoi yli hankien, sai herra Karm Nirvanan iloisen sisaren Tatjanan lähtemään kanssansa ulos kävelylle. Tatjana neiti pani parhaat tamineet päällensä ja loisti höpenissään kuin heleä kukkanen valkoisessa vesivadissa. Posket vienon pakkasen puremina hohtivat kuin ruusut, sanokaamme tupakkaruusut, sillä Tatjana oli hyvin tummaverinen nainen. Kuinka hän lapsellisesti iloitsi tämä Tatjana neiti, että Solmu Sortimo häntä pyysi kanssansa kävelyyn!

He siis kävelivät eikä puhetta suinkaan puuttunut. Suureksi kummastuksekseen sai herra Karm muunmuassa kuulla ettei tämä Tatjana Napoleonovna maaliskuun seitsemännestätoista päivästä saakka — nyt oli 18 joulukuuta — kertaakaan ollut käynyt ulkona kaupungilla eikä liikkunut minnekkään pihasta, joka lisäksi oli ahdas ja ikävä. Täsmälleen yhdeksän kuukautta oli hän pysynyt aitojen sisässä! Ja kuitenkin — hän oli terve kuin pukki ja alati hilpeällä tuulella.

— Te ette ole ihminen, te olette — ihme! huudahti herra Karm.

Tatjana oli mielissään kohteliaisuudesta ja nauroi niin että koko valkoinen hammasrivi selvästi näkyi punaisten, paksuhkojen huulien lomitse — hänellä oli yhä kadehdittavan terveet ja eheät hampaat, joiden välkkyvästä valkoisuudesta hän nähtävästi piti hellää huolta.

— Monsieur Karm, kuinka minä olen iloinen että te otitte minut kävelemään! Ajatelkaas — yhdeksän kuukautta sisällä?

— Se on hirveä synti luontoa vastaan! sanoi nyt kavaljeeri muuttaen nuottia. — Se on Jumalan pilkkaamista, ellei vielä pahempaa!

Tatjana vain nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Eikä Solmu Sortimo voinut hänelle vakavasti suuttua.

— Mutta ajatelkaas: sisar Ifigenia on istunut yhteenperään kolme vuotta kotona kertaakaan poistumatta kotiporttia ulommaksi, — kertoi Tatjana neiti vilkkaasti.

— Senkötähden hän onkin melkein epänormaali?

— Ei sentähden…

— Minkästähden?

— Sydänsurusta…

Niin, olihan Solmu Sortimo siitä jotakin kuullut. Kaikissa tapauksissa oli se kauheata elämää. He olivat itse tehneet kotinsa vankikopperoksi. Kummallinen perhe ja kummallinen talo! Ifigenia ja Tatjana elivät kuin muhamettilaiset naiset liikkumatta minnekkään ja tahallaan antaen itsensä kuihtua.

— Minkäs ikäinen te olette, Tatjana Napoleonovna? kysäsi Solmu
Sortimo.

— Oh teitä, monsieur Karm! huudahti venakko. — Eihän semmoisia kysymyksiä sovi tehdä naisille?

Solmu Sortimo suutahti.

— Sepä nyt merkillistä, — tokasi hän, — minä tahdon yksinkertaisesti tietää, kuinka vanha te olette?

— Olinkka on 19 vuotias, — sopersi Tatjana neiti hämmästyksissään.

— Miksi puhutte muista, kun minä kysyn teistä? sanoi kavaljeeri hermostuneesti. — Sitä paitsi on sekin valhetta että Olinkka siskonne on 19 vuotias, sillä viisi vuotta sitten sanoi hän itse olevansa 22 vuotias, siis on hän nyt 27 vuotias.

— Monsieur Karm, te olette hirveä! äänsi Tatjana puoleksi nauraen, puoleksi itkien ja hänen iloiset silmänsä säteilivät kuin auringon säteet sadepisarain läpi.

— En minä ole hirveä, vaan te olette epärehellinen, koska salaatte ikänne!

Solmu Sortimon ponnistukset saada tietää totuus, oli turha. Tatjana neiti oli sillä tavalla kasvatettu. Hän ei ollut ikinä matkustanut ulkopuolella "satakielten ja rosvojen kaupunkia" ja yksipuolinen karsinakasvatus oli painanut hänen järkeensä sellaisen yksinkertaisuuden leiman, jota syrjäisen oli vaikea ymmärtää.

Mutta nämät olivat hyviä ihmisiä, nämät von Eidmannit. He esimerkiksi auttoivat paljon köyhiä. Jo toista vuotta kulki heillä aamiaista syömässä eräs puolimykkä resuinen miesolento, jota luultiin rappiollejoutuneeksi ylioppilaaksi. Jokaikinen päivä kello 11 tienoissa ilmestyi hän von Eidmannien ruokahuoneen matalan ikkunan eteen, ja hilpeä Tatjana neiti riensi silloin avaamaan luukkuikkunan sekä pisti oitis kurjalle käteen täysinäisen lautasen. Tuo risainen ihmisparka lopsi ahneesti poskeensa ruuan, seisten katukäytävällä. Sitäpaitsi ruokki armelias perhe, lukuunottamatta omaa koiraansa ja neljää kissaa, lisäksi kolme vierasta koiraa. Ne tulivat säännöllisesti joka-aamu sen kamarin ikkunan eteen, missä Solmu Sortimo nyt majaili, painoivat turpansa ruutuun kiinni, katsoivat vaativasti sisään ja ilmaisivat kovalla haukunnalla tulonsa. Ne olivat sangen viisaita nelijalkaisia kerjäläisiä, joista Tatjana paljon piti. Yksi niistä, suuri, pitkäkuonoinen lotkakorva kuului olevan rappiollejoutunut aateliskoira…

Tatjana ja herra Karm palasivat hyvässä sovussa kävelyretkeltään. Tatjanan laisten kanssa oli kärsimystään hautovan nuorenmiehen toisinaan terveellistä olla yhdessä; saattoi rupatella mitä tahansa, ja kepeä leikki ikäänkuin viihdytti synkkäilevää sielua, eksymättä silti koskaan kevytmielisyyksiin.

* * * * *

Seuraava päivä. "Mitä tämä oikeastaan lienee?" kysyi Solmu Sortimo itseltään. Hän kävi joka-päivä Nirvanan kanssa kävelyssä läpi kaupungin. Ei kumpikaan enää oikein tohtinut kajota entiseen suhteeseensa. Nirvana oli tyyni ja lempeä, ja Solmu Sortimo tunsi sielussansa että tämä nainen yhä piti häntä parhaimpana ystävänään mailmassa sekä oli viehätetty yksistään hänestä ja kaikesta mikä häntä koski, pienimmästäkin pikku-asiasta. Kaikki mikä Solmu Sortimoa koski, koski myös Nirvanaa. "Tämä, kun sitä oikein ajattelee, on sydäntäliikuttavaa!" päätteli herra Karm kulkiessaan korkeapovisen, ryhdikkään naisen rinnalla. Nirvana Napoleonovna ei millään tavalla tyrkyttänyt itseään, ei tarjoillut itseään, ei viattomintakaan keimailua toinen hänessä keksinyt, ja kuitenkin — ja ehkä juuri sentähden — tunsi Solmu Sortimo ikäänkuin suojelusenkelin valkoisten siipien hiljaa sivelevän itseään… Nirvanassa oli sittenkin jotakin äidillisyyttä… Kulkiko hän unessa tämä komea, antiikiveistoinen nainen ja kuvailiko mielessään että lempensä oli sama kuin viisi vuotta sitten, kun syreenit kukkivat ja sisava puistossa sirkutteli tai käki kukahteli heilimöivien ruisvainioiden sinervässä takalistossa? Niin, hänessä oli jotakin hiljaista haaveilua. Ikäänkuin hän sydämmensä syvimmässä sopukassa salaa olisi hautonut järkähtämätöntä uskoa heidän kahden lopullisesta kuuluvaisuudesta yhteen… himmeässä tulevaisuudessa… tähtitarhojen takana… jossakin jossa sielut saavat yhteissoinnun… jossa kaipaava löytää kaivattunsa… jossa kaikki rikkinäinen tulee eheäksi? — vaikka kaikki, järjellä nähden, nyt oli kuten oli…

Paljon oli hänessä kaunista, hienoa, ylevää, puhdasta, mutta Solmu Sortimo joutui ihan raivoon joka-kerta kun hän muisti, kuinka vähän tämä ystävä ymmärsi lemmen ruumiillisia ilmiöitä — tämä oli tässä täyskypsässä naisessa epänormaalia, tämä puhtaudessa-kitumattomuus oli hänessä kylmää, epänaisellista… Ah! nyt selveni Solmu Sortimolle Nirvanan unennäön merkitys: hän oli Kristuksen morsian! mutta se, joka oli Kristuksen morsian, ei voinut, ei tahtonut elää muuta kuin henkistä yhdyselämää, ei se koskaan tahtonut tulla äidiksi, ei se koskaan tahtonut synnyttää miehelle lasta, elämän iloa, ei sillä ollut inhimillistä himoa — oli — eikä kuitenkaan ollut…

Hän on tulevaisuuden nainen tuhansien vuosien takana, siksi ei hän kelpaa nykyajan lihaankytketylle miehelle… ja antakoon Jumala anteeksi että häntä soimaan julmuudesta, hän ei itse siitä tiedä, se on hänelle käsittämätön totuus — hän on tulevaisuuden nainen, hän on itse se ihanne, jonka ylevimmät nykyajan ihmisistä itselleen naisen kehityksestä luovat, viaton hän on, hän on tullut mailmaan ennenaikaansa… hän etsii itselleen ylkäänsä, haaveilee sitä minussa, mutta näkeekin yhtäkkiä unta että voikin olla ainoastaan Kristuksen morsian, miehen, jolla ei enää ole aistillisia pyyteitä, miehen, joka on karistanut päältänsä maallisen nautinnon, miehen, joka on vapaa, täydellisesti vapaa — kaikesta muusta paitsi itsekieltäymyksen kärsimyksestä!…

Näin hänen täytyi ajatella, Solmu Sortimon, ja jospa hän joka-hetki näin olisi malttanut ajatella, niin ei hän olisi ystäväänsä loukannut, ei särkenyt tuota kaunista suhdetta, vaikka hänen oma kohtalonsa olikin kärsiä juuri tuollaisten naisten tähden. "Oi suuri Jumala, jos olisin terve ja jos minäkin olisin tulevaisuuden ihminen, jonka suonissa juoksisi kiihkoton veri: — hänhän, hänhän silloin varmaan olisi todella minun henkinen morsiammeni, tarvitsematta unissaan turvautua Kristukseen kuni hukkuva oljenkorteen!"…

Taas valkeni uusi päivä, mutta ei valjennut pelastuksen varmuus. Nirvana pyysi ystäväänsä kääntämään itselleen venäjäksi jonkun sanomalehtikertomuksen, jonka Solmu Sortimo oli painattanut ja johon näytti sisältyvän hänen viime vuosiensa raskas lemmentarina sen toisen naisen suhteen, joka viime vuosina oli vallannut Nirvanalta sijan. Solmu Sortimo ei tiennyt, tekikö oikein, kun antoi Nirvanan tietää tästä toisestakin sydänseikkailusta. Mutta hänen oli vaikeata kieltää, kun ystävä niin vaatimattomasti ja säveästi pyysi.

Miksi aina paljastaa omaa kurjaa itseänsä? Miksi ei syventyä toisenkin kohtaloa tutkimaan?

Solmu Sortimo tunsi hyvin ettei suinkaan tehnyt kauniisti siinä että niin vähän osaaotti Nirvanan elämään. Kun tämä esimerkiksi kertoi viimeaikoina ruvenneensa tuntemaan hermostusta ja väsymystä niin ettei nukkunut hyvin öisin ja niin että täytyi väliin olla työtä tekemättä — niin kuunteli Solmu Sortimo tätä puhetta aivan liian välinpitämättömästi ja kylmästi. Ja kuitenkin piili hänen sydämmensä pohjalla tämän naisen elämän kohtalon suhteen suuri, polttava sääli. Tuollainen nainen! ja uhraa elämänsä naimattomuuteen… Eikö se ole suorastaan vahinko koko ihmiskunnalle? Ja hän tiesi että joskus, kun hän taas joutuisi täältä pois, jonakin yksinäisyyden iltahetkenä oli tunteva kipeän katumuksen pistoksen rinnassaan ja liikutuksella muisteleva tämän naisen hyvyyttä!…

Taas maatapannessaan oli Solmu Sortimo sangen levoton. Ja päätti sielussaan: "Jos huomenna saan kirjeen Suomesta, matkustan jo huomisiltana pois ja kerkeän viime hetkessä jouluksi kotimaahani"…

Pieni, kuuma makuuhuone, johon oli mahdotonta saada raitista ilmaa mistään päin, lisäsi hänen pahoinvointiaan. Hän vietti kipeän, kauhean, unettoman yön… Näin likellä neitsytystävää täytyi hänen unenhoureissa sortua semmoiseen kuiluun, josta ystävä hänet olisi voinut pelastaa? Yön hirmuissa nousi hänen mielessään äkkiä epätoivon hurjia aikomuksia — Nirvana nukkui tuolla seinän takana…? Mutta tottumus ei kuohuttanut hänen tunteitaan yli rajojen.

15.

Henkisesti ja ruumiillisesti lamautuneena, häveten itseään, nousi hän aamun tullen uupuneena vuoteeltaan. Hänen täytyi käyttää keinotekoisia aineita jaksaakseen läpi päivän moisen yön jälkeen. Hän ei tahtonut ollenkaan näyttäytyä, tahtoi paeta pois koko päiväksi… teki pitkän kävelyretken ypöyksikseen luostarin taakse, huohotti syvästi henkeä keuhkoihinsa ja ikäänkuin salaa kokosi voimia… Nirvanalla ei ollut aavistustakaan siitä, millaisen sieluatappavan yön hänen suomalainen toverinsa oli viettänyt saman katon alla. Eikä hän sitä olisi ymmärtänyt, vaikka kuka sitä hänelle olisi selittänyt…

"Tämä ahtaus minut läkähdyttää!" tuskaili Solmu Sortimo itsekseen. "Heidän sopimaton ruokansa turmelee minua. Järki sanoo että minun täytyy pois, maksoi mitä maksoi. Mutta kirjettä ei kuulu ja kolmen vuorokauden perästä on jo jouluaatto… Kidutus ja kuolema!" sadatteli hän kokonaan ärtyneenä itseensä ja muihin. "Täytyykö minun viettää jouluyöni russakkain ja rottien rapinassa, kissojen ja koirien ulvontaa kuunnellen?"

— — —

He kävelivät kauvan pitkin lumisia, hiljaisia katuja ja puhelivat paljon, paljon… Päivinä semmoisina kuin tämä oli Solmu Sortimon sisällinen tila siksi katkera että jokaisen ympäristössä täytyi siitä kärsiä. Nirvana Napoleonovna sai vastaanottaa kipeimmät iskut. Aivankuin kaikki nuorenmiehen kärsimys tosiaan olisi ollut hänen syynsä.

Turhaan antoi Solmu Sortimo hänelle viittauksia asemastaan. Toinen tosin näytti tulevan surulliseksi hämärästä aavistuksestaan, mutta syvemmälle ei nytkään päässyt.

— Jos tietäisitte, millainen olen, niin halveksisitte minua!

Nirvana pudisti vaan päätään ja vastasi tyynesti kieltävästi.

Nyt kajottiin taas repivästi entisiin väleihin. Solmu Sortimo sai hämmästyksekseen tietää että Nirvanan rakkaus edellisenä kesänä oli — sammunut, elokuussa se oli sammunut. Mikä mahtoi olla syynä siihen että se nimenomaa elokuussa sammui? kysyi Nirvana sekä itseltään että Solmu Sortimolta. Siihen asti oli se katkeamatta kestänyt neljä vuotta — ja Nirvana oli rakastanut, rakastanut Solmu Sortimoa yksin koko olemuksensa hehkulla.

Solmu Sortimo vastasi hänelle että se tunne, mikä ystävässä noina neljänä vuotena oli häntä kohtaan palanut, ei ollut ollutkaan todellista naisen rakkautta, ettei Nirvana häntä ikinä ollut rakastanutkaan niinkuin rakastaa oikea nainen, sillä ei se ollut rakkautta, joka ei halunnut uhrata itseään avioliittoon. Jos se olisi ollut todellista rakkautta — sanoi mies —, niin ei se noin vain olisi sammunut… se eläisi vielä, vaikka hän, Solmu Sortimo, rakastaisikin toista!

— Mutta jumalankiitos että se sammui? päätti nuorimies katkerasti.

— Jumalankiitos! toisti myös Nirvana hiljaa.

— Ja mitä on jäljellä teidän puoleltanne siitä kaikesta? kysyi toinen.

— Ystävyys…

Solmu Sortimoa tämä sana raivostutti, sillä se häntä kiihoitti; se oli niinkuin kaiken tarjoamista eikä kuitenkaan minkään antamista.

— Ja te kaipaatte yhä minun ystävyyttäni?

— Kaipaan! Se on minulle kallis…

— En ymmärrä, kuinka… kun kaikki välillämme on rikki, voi välittää toisen ystävyydestä. Mitä sellainen ystävyys on, sitä en totisesti ymmärrä! Jos olisin niinkuin te… luotu erikoisella tavalla — ehkä panisin sille arvoa, ehkä pitäisin sitä kalliina, minäkin, mutta nyt — ei! tässä on jotakin kylmää… minä vihaan teitä! huudahti Solmu Sortimo äkkiä, kun kaikki, mitä hän luuli naisen tautta kärsineensä, tulvahti muistoina hänen päällensä.

— Kiitoksia kauniista sanoistanne! vastasi Nirvana tyynesti. — Puoli tuntia sitten te sanoitte kunnioittavanne minua syvästi — nyt te jo vihaatte? Te olette hetken ihminen, teidän sanoihinne ei saa koskaan vakavasti luottaa!

— Niin, hetken ihminen… äänsi Solmu Sortimo murtuneena ja olisi ollut seuraavassa silmänräpäyksessä valmis sanomaan melkein päinvastaista kuin mitä oli sanonut.

He olivat jo kotiportilla, kun Nirvana lausui:

— Monsieur Karm! Teidän rakkautenne sammui ennen — minun myöhemmin.
Mutta sanokaa minulle, onko teidän puoleltanne myös jäljellä ystävyys?

Solmu Sortimo sopersi vastausta. Mitä hän tiesi? Kuinka voi semmoista tietää? Sopersi että yksinäisyyden kipeinä hetkinä varmaan tahtoi antaa toiselle ystävyytensä, mutta että oli tuleva kylmiäkin hetkiä, jolloin hän ei voisi antaa anteeksi että Nirvana oli hänet itseensä rakastuttanut aikomatta koskaan antaa todellista itseänsä, vaikka itse vielä syvemmin oli rakastanut… Jos ei tuota muistoa olisi — olisi tässä puhdas väli, saneli hän.

Hän selitti myös Nirvanalle, kuinka muka kansallisuuksien ero hänen puoleltaan paljon häiritsi ja kylmenti ystävyyden suhdetta. Hänen suustansa pääsivät sanat (ja niin hän todella tässä hädässä ajatteli):

— Jos te olisitte Suomessa asuva nainen ja puhuisitte meidän kieltämme, niin luulenpa että vielä toistamiseen voisin teihin rakastua. Mutta nyt se ei käy — isänmaallisuus särkee väkisten sydämmen tunteet ja estää niitä valloille riehahtamasta…

Nirvana Napoleonovna ei mitään vastannut. — Mennään vielä vähän kävelemään, ehdotti hän vain. Ja he menivät ja kävelivät, ja puhelivat uudestaan kaikesta. Hiljainen talviyö levisi heidän ympärillään… Luostarin portilla tuikki himmeä lyhty.

— Tiedättekö, — ilmaisi Nirvana, — että tuon Kristusuneni, josta olen kertonut, näin sinä yönä kun te jo olitte täällä, mutta semmoisen päivän perästä, jolloin minua taas kolme eri kosijaa oli pyytänyt omakseen.

— Siis samana päivänä, jona minä saavuin?

— Niin.

— Ja te taas kieltäysitte?

— Tietenkin. Mutta…

— Mitä mutta?

—… On mahdollista että menen naimisiin pelkästä ystävyydestä erään miehen kanssa, joka minua rakastaa niin paljon että varmaan saapi minussakin rakkauden heräämään.

Solmu Sortimo kuunteli ihmetyksissään.

— Se mies rakastaa yksikseen kahden edestä! lisäsi Nirvana.

— Kuka se on?

Mutta Nirvana ei tarkemmin selittänyt. Asiat jäivät Solmu Sortimolle arvoitukseksi. Vai oliko Nirvanan sanoissa leikkiä ja hän tahtoi ainoastaan kääntää katkeran ystävänsä huomion muuanne?

Näin puhellen ja keskustellen palasivat he vihdoin taloon, jossa jo toiset perheenjäsenet näyttivät menneen levolle, sillä oli jo myöhä.

Solmu Sortimo yksin jäätyään makuukammioonsa tunsi omantunnon vaivoja kaikellaisista poistyöntävistä sanoista, joita muisti päivän kuluessa Nirvanalle syytäneensä. Hän ripitti itseään: "Onkos minulla, sisällisesti repaleisella orvolla, varaa kadottaa tällaisia ystävyyksiä, joista kuninkaatkin ylpeileisivät? Ei! minä hellyn, minä sulan jo, minä kadun, olisin valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa ja pyytämään anteeksi… Hyvyys herää minussa. Ja hänen, Nirvanan, täytyy tuntea minun hyvyyteni!…"

Näihin mielihauteisiinsa hän nukahti ja nukkui hiukan paremmin kuin edellisenä yönä.

16.

Kun Solmu Sortimo seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, heräsi, ei hän tiennyt mitä illalla tapahtuisi. Turhaan oli hän odottanut kutsumuskirjettä Suomesta. Kaikki siellä olevat ystävät näyttivät hänet unhoittaneen, ei kukaan tuntunut piittaavan siitä, missä hän, maanmaleksija, jouluaattonsa viettäisi — hänen entinen oma kotinsa kaukana sisämaassa oli äskettäin hajonnut — eikä hän ollut saanut vihiäkään siitä, minne ne ihmiset, joiden luona hän viimeksi ennen Venäjälle lähtöään oli löytänyt turvaa, olivat joutuneet. Jos hän nyt lähtisi liikkeelle, niin ei hän tietäisi, minne pilettinsä lunastaisi Suomen rajalle päästyään. Ja kuitenkin Venäjän luminen aro hänen jalkainsa alla ikäänkuin poltti, ja hän, joulun ollessa ovella, kaihoten himoitsi kohti kotoisempaa pohjolaa.

Koko päivän oli hän kauhean tuskallisessa sieluntilassa ja hänen sydäntään kirveli salainen ajatus jättää Nirvana, jonka suhteen hänellä oli niin paljon omituisia omantunnon vaivoja — mistä ne kaikki tulivatkin, ei hän itsekään ymmärtänyt.

Ilta jo pimeni eikä hän vieläkään tietänyt mitä oli tehtävä — —.

Silloin Nirvana, nähden ystävänsä kummallisen kärsimyksen ja sisällisen levottomuuden sekä aavistaen että tämä sieluntila tunti-tunnilta yhä oli paheneva, jollei muutosta tule, äkkiä itse kehoitti Solmu Sortimoa matkustamaan pois ja "jättämään kaikki".

Oli ainoastaan kaksi tuntia yöjunan lähtöön ja huomenna oli joulunaaton aatto.

"Nyt tai ei koskaan!" Jääminen satakielten ja rosvojen kaupunkiin merkitsi Solmu Sortimolle tällä hetkellä: Nirvanaa ja yhä jatkuvia kärsimyksiä — poismatkustaminen Suomeen merkitsi: itsensä irtirepäisemistä johonkin tuntemattomaan itsetoimintaan ja elämään, johon tie käy yli kärsimyksen ruumiin, ruumiin, joka ikäänkuin makaa tapettuna synkässä metsässä ja josta ei tiedä, kenenkä tappama se on tai mikä salainen seikkailu tähän ilmiöön liittyy.

Hän päätti lähteä. Kuin salamanisku tämä päätös imeytyi hänen sieluunsa ja seuraavassa silmänräpäyksessä rupesi hän syytämään purettuja tavaroitaan takaisin matka-arkkuihin.

— Minä lähden! sanoi hän ja Nirvana nyökkäsi hänelle lempeästi päätänsä.

Hänessä riehui yhtaikaa sekä innostusta että kamalaa ahdistusta. Viimeisellä tunnilla, mikä vielä oli jälellä junan lähtöön, tahtoi hän korjata kaiken edellisten päivien käytöksensä Nirvanaa kohtaan. Mitä hirveätä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei hän nyt joutanut punnitsemaan. Kaikki vain hehkui hänen sydämmessään, hän oli pelkkää tunnetta ja sielua nyt, koko mies. Hän pyysi ystävältään liikuttavasti anteeksi ja heltyi niin helläksi ja hienokäytöksiseksi että kaikki hämmästyneinä katsoivat häneen ikäänkuin uuteen ihmiseen. Ja joku kuului hiljaa nyyhkivän seinän takana — että koko perheen niin mieluinen ystävä kovin pian lähtee pois. Viikon päivät vain viivyttyään!

Solmu Sortimo ei todella ollut milloinkaan ennen saanut mitään matkustustaan niin äkkipäätä päätetyksi kuin nyt…

Nirvana hänet saattoi rautatieasemalle. He ajoivat samassa reessä pitkin pimeitä solakatuja istuen rinnakkain. Arkaillen katsahtelivat toinentoistaan silmiin ja ymmärsivät yhtaikaa: "nyt tai ei koskaan" Nyt —! mutta mikä pidätti? taivaan voimatko heidän välillään tukkelehtivat?… Solmu Sortimo — iso, parrakas mies — oli jokahetki tyrskähtämäisillään itkuun. Hän tunsi selvästi että viimeinen sielujen yhdyssäije oli liukumassa hänen käsistään kuni iäksi katoava pyhyys… Mutta ei kumpikaan hievahtanut, kumpikin kuunteli ääneti oman sydämmensä sykintää. Jotakin vain solahti hiljaa herra Karmin käteen ja ääni kuiskasi hänen viereltään:

— Lukekaa vasta sitten kun juna on liikkeessä! Solmu Sortimo hyppäsi ylös reestä, riensi ostamaan piletin, toimitti tavarat ripeästi makuuvaunuun ja hyvästeli kohteliaasti von Eidmanneja, joita oli asemalle saapunut muitakin paitsi Nirvanaa.

Asemakellon kalahdus… Hätäinen kädenpuristus… kuni unessa…

Niin erosivat iäksi nämät kaksi ihmistä, jotka aikoinaan paljon olivat toisiaan tavotelleet ja lempineet, mutta jotka eivät milloinkaan olleet lempensä muistoja itselleen osanneet koota muulla kuin haaveiluilla, kirjeillä, sanoilla, sekä salaisilla ja joskus salatuilla kärsimyksillä.

'Kallis Solmu Sortimo!' luki onneton matkustaja yöjunan kovasti täristessä ja vaunulampun heikossa hohteessa. 'Tietäkää että kaikki minun kauniit toivomukseni ja rukoukseni seuraavat Teitä aina ja kaikkialle. Jos tulette kipeäksi tai on Teillä tuska, niin muistakaa että Teillä on olemassa ystävä, joka on valmis tekemään kaiken mikä suinkin hänen voimissaan on, lohduttaaksensa Teitä tai voivuttaaksensa Teidän tuskanne. Mitä eilen puhuin itsestäni muka miehelään menoni suhteen — se kaikki oli valhetta… Te olitte eilen hirveässä mielentilassa, minä en tosiaankaan tietänyt mitä puhua tai mitä tehdä ja kas sentähden juolahti päähäni ilakoiva ajatus ja aloin puhua itsestäni, ja nähtävästi minun onnistuikin antaa Teidän ajatuksillenne toinen suunta. Jääkää hyvästi, jokainen hetki kiidättää Teitä nyt yhä kauvemmas minusta, mutta Jumala on Teidän puolustajanne, ystävät Teidän huojentajanne. Lopuksi pieni salaisuus: äidin kuoltua olen varmasti päättänyt pyrkiä luostariin. Niin on Jumalan tahto. Älkää siitä enempää kyselkö.

Teidän hyvä haltijattarenne Nirvana.'

Matkustaja luki nämät kiireesti kyhätyt rivit silmät-vesissä; hän tiesi eronneensa tuosta naisesta mitä ylevimmässä mielentilassa, muisti hänen vielä reessä kuiskanneen että Solmu Sortimo oli jäävä hänen ainoaksi ystäväkseen koko kylmässä mailmassa, ystäväksi, jonka puolesta hän alati sanoi rukoilevansa… ja kuitenkin? Mikä laiha lohdutus se hänelle oli tämä paperilappu, mitä olivat hänelle enää mitkään kirjeet, mitkään kauniit sanat, mitä oli hänelle enää nainen, jonka ystävyys ikänsä oli häälyvä saman kiintopisteen ympärillä, mitä oli hänelle hellä olento, jonka elämän toimintapiirin kuolemaan saakka oli hänestä erottava eri maiden rajapylväs ja loitolla pitävä eri kansallisuuksien kuitenkin-kaikitenkin paljon merkitsevä rajaviiva?… Ja mitä oli hänelle nykyajan nainen, joka tahtoi etsiä elämänsä viihdytyksen luostarin muurien sisältä?… Ei sellaisesta ystävyydestä hänenlaiselleen, tosiapua kaipaavalle orvolle voinut olla ei henkistä eikä käytännöllistä hyötyä?… "Semmoisesta ystävästä, joka ei tiedä, miten on miestä autettava, ei ole minulle mitään hyötyä!" päätteli hän. "Se on ylellisyyskapine, jota en tarvitse vain koruna pitääkseni."

Ja kuta kauvemmaksi juna häntä kiidätti tuosta polttavasta paikasta, joka yöhön häipyi jääden kiilumaan pienenpieneksi tulipisteeksi avaruuden laitaan, sitä tuskallisemmin kiristi hänen rintaansa ainaisen eroamisen välttämättömyys. Ja hänen sydämmensä tulvehti täynnä surua… hänen sisässään oli ikäänkuin läjä särkynyttä lasia, jonka päälle on vaarallista paljain jaloin astua…

"Jää ikuisesti hyvästi… Kristuksen morsian!" tuntuivat junan kaikki rattaat hyrisevän hänen allaan. —

Solmu Sortimo ajoi läpi mahtavan Pietarin keltaisessa aamusumussa, kun tuon slaavilaisen Sodoman ja Gomorran kaikki yöllinen katuriettaus vielä nukkui syvää untaan ja ainoastaan katulakaisijat jo olivat ahkerassa toimessa pitkin Nevskin leveätä prospektia. Suomen asemalle saavuttuaan sähkötti matkustaja ystävilleen Helsinkiin, mutta ei saanut mitään vastausta asioista, joita tiedusteli, ja osti sentähden epätoivossaan umpimähkää piletin sinne, missä idän, etelän ja pohjan radat yhtyvät sekä astui vihdoin alas junasta jonnekkin lumihuurteiseen syvään metsään tietämättä vähääkään minnepäin lähteä. Ääretön hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, se ikäänkuin äkisti humahti hänen sieluunsa ja jäi sitten hyvin hiljaa soimaan ja tässä hiljaisuudessa tuontuostakin paukahti vain kuni tykinlaukaus — pakkanen, joka kiihtymistään kiihtyi…

Ja Solmu Sortimo seisoi siinä kapsäkkeineen ja värisi kylmässä puhtaudessa… ja tiesi ja tunsi että nyt oli jouluaatto, mutta että hän oli myöhästynyt joululta eikä ollut hänellä lämmintä, suloista suojaa, kunne päänsä kallistaa. "Hirvein tila on kodittomuuden tila" huusi joku ääni hänen sisässään.

Kirkkaasti syttyivät illan tähdet korkeana kaartuvalle taivaalle, ja kuu nousi rinteen takaa ja katseli kuin pääkallo hopeahuurteisen koivikon lävitse, ja pakkanen ampui laukauksiansa aivankuin hätään joutunut laiva merisumussa, mutta yksinäinen matkamies yhä istui matka-arkkunsa päällä ja värisi Suomen talvipuhtaudessa… Kunnes hän vihdoin äkisti nousi ja, lyöden nyrkillä rintaansa, sanoi itseksensä: "nyt on sen kärsimyksen loppu, nyt on Nirvana vihdoinkin minulta kuollut ja kaikki kaltaisensa naiset. Nyt minä hammasta purren otan vastaan elämän kouristukset ja tyydyn siihen, mikä tuleva on!"

"Naisvihaaja — sellaiseksi on minut kohtalo tehnyt."

Ja ikäänkuin hänen vapautuneen mielensä vastakaiuksi pamahti jälleen pakkanen korkeassa kuusikossa kumahtaen läpi purevan ilman — vaikka se tosin yhä kajahti kuni hätälaukaus, minkä haaksirikkoinen laiva ampuu kaukana merisumussa…